Sumu

Mount Cook, tuo valkoisella huipulla varustettu vuori jota jo kaukaa katselin ja mielessäni ihailin. Vuori, joka on Uuden-Seelannin korkein ja hupulle olisi matkaa se 3724m.

Maisemat lupasivat paljon enemmän, mitä paikka oikeastaan minulle antoi. Taivaalla olevat tummat pilvet ja sumun peittävät päivät antoivat syyn olla hostellin sisällä pari päivää. Hostellin, jota vihasin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen sekuntiin asti. Jotenkin paikassa oli niin paljon sitä pahaa energiaa, energiaa joka huokui muista reissaajista. Miten huomeneen ei vastattu tai osattua käyttäytyä dormissa muita kunnioittaen. Miten röyhkeätä toisinaan toisten käytös oikeastaan oli. Vaikka energia oli jossain lähellä helvettiä, niin vietin kuitenkin ystäväni kanssa aikoja, jolloin nauroimme, kuten aina vedet silmistämme. Onneksi, en tiedä miten ilman häntä olisin koko paikassa oikeastaan kestänyt.

6

Mt. Cookin jälkeen onnemme ei sitten ottanut noustakseen, sama sumuinen ilma jatkui ja seurasi meitä aina viimeisiin päiviin asti. Näkemättä jäi kauan odottama linnunrata Lake Tekapossa, joka oli yksi niistä asioista, joiden takia Uusi-Seelanti alkoi aikoinaan mieltäni kutkuttamaan. Vaikka olisimme pysähtyneet paikoillemme ja odottaneet muutaman päivän, niin onnetar ei ollut enään puolellamme. Säätiedotus lupasi koko viikoksi vettä ja pilviä. Siinä ei auttanut väpättävä alahuuli ja itkuiset silmät. Tällä kertaa minä en näe sitä.

Onnetar näytti sitä keskisormea Moeraki Boulders kivienkin luonna, kun nousuvesi huuhtoi kiviä ja kasteli jokaisen rannalla olijan kengät litimäriksi. Kahvilassa poltin kahvilla kieleni ja taivas alkoi itkemään suuria ja kylmiä pisaroita. Lähellä oli, että en yhtynyt samaan, alakuloiseen virteen mukaan.

Mainokset