Leijailua

Jos olen elänyt kuukausia postikorttimaisemissa, niin tänään sukelsin vielä syvemmälle niiden korttien uumeniin. Kävin paikassa, jossa kaikki oli niin kaunista, jämptiä ja särmikästä. Sanoisinko niin epätodellisen tuntuista, että oli aina parin askeleen jälkeen pysähdyttävä ja katseltava ympärille, vaikka ne maisemat eivät miksikään olleet muuttuneet sitten viimeiseen kymmeneen metriin.

1

Kaveria hiukain riepoi hidas ja töksähtelevä kävelyni, taisi taas olla nälkä, kun siihen malliin muristiin ja hoppuuteltiin. Hyvä että ei sentään kädestä repinyt minua satamaan, kuten joskus näkee vanhempia, jotka repivät takin hihasta pienokaistaansa kotiin, kun toinen ei halua lähteä, siinä itku-potku-huuto-raivareiden saattelemana jokainen vastaan tulija huokaisee hiljaa mielessäänsä. En sentään viitsinyt ihan lopullisesti kaveriani nolata, joten yritin olla pysähtymättä ja kulkea hänen perässäänsä hiukan ripeämmin, mutta turhaan.

2

Silti saimme odotella satamassa reilun tunnin verran, meillä oli mukamas kiire. Ja pöh! Kaveri kulutti aikaansa kahvia ryystämällä ja mahakin murisi siihen malliin, että olisi tehnyt mieli mennä kanttiiniin haukkaamaan leipä jos toinen. Minun mahani oli hiljaa kuten minäkin, pötköttelin sohvalla ja kaveri liittyi tämän laiskiaisen seuraksi. Ei kai viitsinyt maksaa todella röyhkeätä hintaa yhdestä vaivaisesta sämpylästä, jonka välissä oli enemmän tyhjää, mitä nimensä mukaan salaattia ja kanaa. Mielikuvituksenikaan ei ole tarpeeksi hyvä luomaan täytteitä sen sämpylän väliin, josta hädin tuskin saattoi jotain vihreätä nähdä. Vai oliko se sittenkin hometta?

3

Istuimme kylmällä metallisella penkillä ja olimme hiljaa. Katsoimme maisemia ja hymyilimme. Olimme aivan liian laiskoja tai sitten vain maisemien kauneuden takia liian syvässä huumassa, jotta olisimme liikkuneet ympäri laivaa. Meille riitti se, mitä näimme edessämme. Me olimme siihen täysin tyytyväisiä.

5

Yksi Uuden-Seelannin tunnetuimmista kohteista ei pettänyt, oli aivan maaginen paikka, kuten jokaiselta siellä käyneeltä olen saman vastauksen saanut kuulla loistavien silmien kera.

Pienen piston kuitenkin tunsin sydämessäni, kun mietin mitäköhän se Ruotsalainen poika tulee viikon mittaisen vaelluksen aikana kokemaan ja näkemään. Minäkin olisin halunut pistää vaelluskenkäni jalkaani ja nukkua teltassa, syödä pahoja papuja trangialla lämmitettyinä ja mutustaa suklaata tähtitaivasta katsellessa, samalla antaen kuuman kaakaon lämmittää kehoani.

Mutta ei, tökkäsin kaveria kylkeen, merkiksi että minua hiukan paleltaa, hengitin syvään ja hartaasti, nauttien raikkaasta meri-ilmasta ja lähdimme kohti sisätiloja. Joimme kuumaa teetä ja olimme vain hiljaa kuin vanha aviopari, joilla ei ole enään mitään sanottavaa, mutta molemmat tietävät sen että toinen on onnellinen, koska silmien alle on ilmaantunut taas yksi ryppy lisää.

4

Mainokset