Krapula

Opin kerrankin nauttimaan siitä, mitä minulle tarjottiin, opin elämään hetkessä ja antamaan vain ajan mennä siihen tahtiin mihin se on kulkeakseen. Opin nauttimaan aamuista ja aamiaisesta, jopa siitä, miten jääkylmän suihkun jälkeen aurinko antoi taas lämpöä kylmälle keholleni ja sinisiin huuliini alkoi hiljalleen palautua punainen väri. Opin ja nautin elämästä, mitä se minulle tarjosi.

Lake Rotoroa

Lake Rotoroa

Onneksi, koska sitä pilvillä leijumista ja paratiisimaisemissa oleilua ei sitten kestänyt loputtomiin. Kun oli aika sanoa jäähyväiset paratiisille, edessä oli täysin vastakohta, päiviä jolloin olin onnellinen, mutta sitä kauneutta ympäristö ei minulle suonut. Olin jo kertalleen nähnyt sen, mitä kauneutta Uuden-Seelannin luonto voi tarjota, joten ehkäpä muuten vaan kauniit paikat eivät tuntuneet enään juuri missään. Sitä oli tottunut paljon parempaan. Eihän se täytekakku ilman kynttilöitäkään samalle maistu.

Jostain kummasta syystä päädyimme Westportiin, josta jo olin kuullut muuta, kuin kaunista sanottavaa ja tottahan jokainen sana olikin. Kaupunki oli kamaluuden huipentuma ja auringon laskiessa koko kylä tuntui aavekaupungilta. Olin hämmilläni siitä, miten kaupunki oli saatettu jättää niin huonoon kuntoon ja sama ryhdittömyys heijastui niin asukkaissa kuin kaikessa mitä lyhyellä visiitillä paikassa koin. Jopa huoltoaseman wc oli sen näköinen, että siellä olisi eilen räjäytetty pommi ja kadut näyttivät siltä, mitä uutiskuvissa olen nähnyt kaupunkien näyttävän maanjäristysten jälkeen. Päät painuksissa kulkevat ihmisetkään eivät nostattaneet mitään hyviä fiiliksiä.

Pancake rocks

Pancake rocks

Ei tarvinnut olla mikään taikuri osatakseen lukea, mitä toinen meistä ajatteli. Halusimme pois, ja mahdollisimman kauas. Kuski painoi kaasujalkaa ja antoi auton syöksyä pimeyteen ja antoi auton vasta levätä Punakaikissa, ja minä en pistänyt vastaan. Tällä kertaa minun kiinnostukseni paikasta ja sen ympäristöstä oli täydellinen puhdas nolla. Ei huvittanut jäädä leirintäalueella ja antaa aamun paljastaa mitä muuta alueella olisi ollut. Kylmä hiki virtasi selkäpiitä vasten ja ainoa toiveeni oli päästä mahdollisimman kauas koko paikasta. En muista, olisinko koskaan aikaisemmin kohdannut mitään muuta paikkaa, jossa sama epämielyisä tunne oli vallannut koko kehon, tuoden sen pahan maun suuhun.

Pancake rocks

Pancake rocks

Seuraavat päivät Westportin jälkeen tuntui, kuin olisimme matkanneet keskellä sumua, vähän alakuiloisina siitä, että olimme jättäneet taaksemme sen paratiisin ja edessämme avartuvat vuoret ja karut maisemat tuntuivat niin julmilta. Vaikka maisemat olivat kauniita, tunui silti todella tyhjälle. Missä se kimmeltävä meri on? Missä se kullankeltainen autio ranta ja taivaalla tuikkivat tähtöset?

Kuin molemmat olisivat poteneet Abel Tasman krapulaa. Olotilaa voisi verrata siihen, mitä minä aikoinani koin, ensimmäisen kerran Indonesiassa käynnin jälkeen, tosin laimennettuna tällä kertaa. Onneksi.

Matkalla Arthur's Pass:iin

Matkalla Arthur’s Pass:iin

Tuntui hassulta, seisoa keskellä vuoria ja katsella aivan uskomattoman kauniita maisemia, mutta jotain sieltä sisimmistä puuttui, jokin tyhjä pala siellä oli, kun ei osannut olla niin onnellinen, kuin olisi ehkä pitänyt olla. Välillä oli fiilis, että tää ei tunnu missään. Minä olen täällä näin ja nämä maisemat eivät tunnu missään. Minun pitäisi olla aivan hoo moilasena, mutta en ollut. Ei ollut kaverinikaan. Mutta kaveri tiesi miltä minusta tuntui, hänestä tuntui aivan samalta.

Whataraoa river

Whataraoa river

Krapula hellitti ja pääsin taas siihen taivaalliseen nirvanaan, jossa niska kipeänä tähysteltiin korkeuksiin ja ihmeteltiin vuoria, niitä paikoillaan pysyviä korkeita kiviskasoja, joiden lumo on aivan omaa luokkaansa. Ehkäpä vuoret ovat minulle huumetta, kuin alkoholi alkoholistille. Kerran päässyt sen makuun, niin siitä ei hevillä luovuta, vaikka toisinaan se ei tuokkaan sitä lämpöä ja autuaan onnellista oloa, niin sitä seuraavana päivänä se kuitenkin tulee. Se ei petä koskaan. Ja vuoret, ne ei petä koskaan.

Mainokset