Pikajuoksija

Katsoimme toisiamme hiukan hölmistyneen ja huvittuneen ilmeen kera, kuin pelaisimme leikkiä, kumpi pystyy pitämään pokkansa kauemmin. Repesin ja kaveri tuli perässä. Vedet valuivat silmistäni ja puristin käsilläni vatsaani, en saanut lopetettua alkanutta naurukohtaustani.

Seisoimme rannalla, jossa ei ollut kivien ja aaltojen lisäksi mitään muuta, takanamme oli parkkipaikka jossa oli vain meidän automme ja muutamat ohikulkijat katsoivat meitä hiukan huvittuneina, miksi me oikein nauraa räkätimme.

Tällää ei taida olla oikeasti olla mitään, tokaisin ystävälleni joka ei saanut sanaakaan suustaansa, vain naurua ja epämääräistä mongerrusta. Täällä ei todellakaan ole mitään.

760

Niin, ellemme halua maksaa itseämme kipeiksi siitä, että näemme valaita. Emme sitä haluneet, joten pakenimme kovaa tuulta karkuun lämpöiseen autoon ja päätimme ajaa hurauttaa Kaikourasta kohti pohjoista ja yöpyisimme, kunnes löytäisimme hiukan kauniimman ja lämpöisemmän paikan.

Matkalla maisemat olivat todella karuja ja silti kauniita. Vain merta ja kalliota, merta ja rannalla olevia kivenjärkäleitä. Minä nautin karuista maisemista ja mutkittelevasta tiestä ja kaveri painoi kaasua siihen malliin, että hän ei juurikaan niistä syttynyt, tai sitten vain väsy alkoi painamaan niin paljon, että hänellä oli vain mielessä yöpymispaikan löytäminen, jostain muualta kuin myrskyävän meren ääreltä. Tai sitten nälkä, tuo ihana tekosyy joka saa toisinaan ihmiset niin kärttyisisksi, että tekisi mieli änkeä se koko patonki kerralla suuhun.

758

Teimme kuitenkin pysähdyksen, kun alahuuleni alkoi taas väpättämään nähtyäni liikennemerkin, joka ilmoitti, että täällä on hylkeitä. Vaikka en kyseisestä liikennemerkistä kuvaa saanutkaan, niin sainpahan nähdä noita otuksia läheltä ja ehkäpä aivan liiankin läheltä. Ja kaverini sai taas uuden syyn nauraa, kun minä juoksen karkuun noita isoja, ruskeilta makkaroilta näyttäviä otuksia sen minkä kintuistani pääsen. Tai, minä siis juoksin ja nämä makkarapötköt vain makasivat paikoillaan ja murisivat siihen malliin, että sydämeni löi hiukan nopeampaan tahtiin kuin normaalisti. Ei siinä tullut mietittyä lähteekö ne perääni vai ei.

En ollut huomannut niiden olemassa oloa, kun pompin kiveltä toiselle sillein kivasti keijumaisen kevyesti samalla hyräilleen päässäni soivaa biisiä ja samalla yritin löytää niitä makkaroita näkökenttääni, ja siinä niitä sitten oli. Karjuivat kuin mitkäkin leijonat ja minä taisin kiljua kuin mikäkin ipana.

Seuraavalla kerralla liikennemerkin nähtyäni taisin vain ottaa hiukan mukavemman asennon penkissä, toivoin että auto ei pysähdy ja  kuski avaa suutaansa, sanomalla jotakin tavanomaisen näsäviisasta.

Mainokset