Elämää autossa – koti

Kolme viikkoa ja meillä oli suuntana Etelä-Saari. Aikaa oli vaikka kuinka paljon ja samalla tuntui, että meillä ei ole aikaa mihinkään. Tappelimme aikaa että säätä vastaan, kuin hullut uhkarohkeat kalastajat, keskellä myrskyävää merta, ilman näkyvää valoa, tieto vain, että jossain vaiheessa se laiva kolahtaa mantereelle.

10
Ensimmäiset yöt, mitkä vietimme ahtaassa autossamme menivät hyvin ja aurinko lämmitti mieltämme siihen saakka, kunnes mittari hiljaa hiipi alle kymmenen asteen. Siinä ei auttanut pitkät kolitsihousut tai fleecetakki turvaamaan kunnon yöunia. Miten sitä yöllä herättiin vessahätään ja mietittiin uskaltaako astua yön kylmään pimeyteen. Vaikka monet yöt menivät kohtalaisen hyvin kylmästä ilmasta huolimatta, mukavuuden halu ajoi meidät lopulta nukkumaan hostelleissa. Oma sänky ja kuuma suihku tuntui niin taivaallisen uskomattamalta, kuin jumalan lahjalta. Ruuan valmistaminen keittiössä ja kuuman veden valuttaminen suoraan säiliöstä, oli kuin miljonaäärin elämää.

14

Vaikka nautin hostellien tarjoamista luksusksista, nautin myös jokaisesta ateriasta sekä kupista teetä, jonka valmistimme jossain puistossa tai huikealla näköalalla varustetussa pysäköintialueella, jokainen kerta, kun pistimme retkikeittimen tulille oli minulle suuri nautinto. Miten rumista, eriparillista muovisista lautasista syötiin milloin mitäkin, mutta useimmiten makaroania, parsakaalia sekä porkkanaa. Toisinaan pistimme carrya ja kanaa antamaan puhtia päivään ja aamuisin aloitimme päivämme munakkaalla ja paahtoleivällä tietenkin Nutellan kera. Tuon makoisan suklaalevitteen, jota en koskaaan suomessa ollessani kotiini ostanut. Enkä taida ostaakkaan.

13

Miten sitä autossa elämiseen muodotui tietyt rutiinit, miten minä hoidin tiskit ja kaveri laittoi ruoan. Miten auton vasen puoli oli kokonaan minun ja oikea hänen. Miten minä olin se, joka sammutti valot ja laittoi verhot ikkunoiden suojaksi ja kaveri oli se, joka aamulla avasi verhot ja könysi keittämään aamukahvia. Miten sitä kaikki tavarat oli sulassa sovussa, kuitenkin kunnioittaen toisen omaisuutta ja antaen omaa aikaa toiselle, ilman sitä edes erikseen pyydettäessä.

12

Pienestä valkoisesta autosta oli tullut koti, jonka luokse palattiin aina hymyssä suin. Miten sitä etupenkistä oli muovautunut minun oma sohvani, kaikki tarvittava käden ulottuvilla, hyvästä seurasta ja musikista puhumattakaan. Iso tuulilasi ja matkan edetessä vaihtuvat maisemat takasivat sen, että aina oli jotain ihmeteltävää, jotain josta ottaa puheenaihe tai surkea vitsi. Surkeat vitsit ja molempien samanlainen, tietenkin erikkäin laadukas huumorintaju takasi sen, että aina oli aikaa nauraa, jollei toiselle niin itselle.

0

Koti, jonne kömmittiin takaisin leveän hymyn kera, muutaman hostellissa vietetyn yön jälkeen. Miten se tuntuikaan niin ihanalta käpertyä peiton alle, nukahtaa katsoen verhojen välistä pilkottavaa tähtitaivasta ja aamulla herätä auringonsäteiden herättelemänä. Elämää, jonka olisi toivonut jatkuvat ikuisuuden, elämää jota muistellessa en voi olla hymyilemättä, elämää josta oli onnellinen sen päätyttyä. Elämää jonka jokaisen on jossain vaiheessa koettava.

Mainokset

Sumu

Mount Cook, tuo valkoisella huipulla varustettu vuori jota jo kaukaa katselin ja mielessäni ihailin. Vuori, joka on Uuden-Seelannin korkein ja hupulle olisi matkaa se 3724m.

Maisemat lupasivat paljon enemmän, mitä paikka oikeastaan minulle antoi. Taivaalla olevat tummat pilvet ja sumun peittävät päivät antoivat syyn olla hostellin sisällä pari päivää. Hostellin, jota vihasin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen sekuntiin asti. Jotenkin paikassa oli niin paljon sitä pahaa energiaa, energiaa joka huokui muista reissaajista. Miten huomeneen ei vastattu tai osattua käyttäytyä dormissa muita kunnioittaen. Miten röyhkeätä toisinaan toisten käytös oikeastaan oli. Vaikka energia oli jossain lähellä helvettiä, niin vietin kuitenkin ystäväni kanssa aikoja, jolloin nauroimme, kuten aina vedet silmistämme. Onneksi, en tiedä miten ilman häntä olisin koko paikassa oikeastaan kestänyt.

6

Mt. Cookin jälkeen onnemme ei sitten ottanut noustakseen, sama sumuinen ilma jatkui ja seurasi meitä aina viimeisiin päiviin asti. Näkemättä jäi kauan odottama linnunrata Lake Tekapossa, joka oli yksi niistä asioista, joiden takia Uusi-Seelanti alkoi aikoinaan mieltäni kutkuttamaan. Vaikka olisimme pysähtyneet paikoillemme ja odottaneet muutaman päivän, niin onnetar ei ollut enään puolellamme. Säätiedotus lupasi koko viikoksi vettä ja pilviä. Siinä ei auttanut väpättävä alahuuli ja itkuiset silmät. Tällä kertaa minä en näe sitä.

Onnetar näytti sitä keskisormea Moeraki Boulders kivienkin luonna, kun nousuvesi huuhtoi kiviä ja kasteli jokaisen rannalla olijan kengät litimäriksi. Kahvilassa poltin kahvilla kieleni ja taivas alkoi itkemään suuria ja kylmiä pisaroita. Lähellä oli, että en yhtynyt samaan, alakuloiseen virteen mukaan.

Leijailua

Jos olen elänyt kuukausia postikorttimaisemissa, niin tänään sukelsin vielä syvemmälle niiden korttien uumeniin. Kävin paikassa, jossa kaikki oli niin kaunista, jämptiä ja särmikästä. Sanoisinko niin epätodellisen tuntuista, että oli aina parin askeleen jälkeen pysähdyttävä ja katseltava ympärille, vaikka ne maisemat eivät miksikään olleet muuttuneet sitten viimeiseen kymmeneen metriin.

1

Kaveria hiukain riepoi hidas ja töksähtelevä kävelyni, taisi taas olla nälkä, kun siihen malliin muristiin ja hoppuuteltiin. Hyvä että ei sentään kädestä repinyt minua satamaan, kuten joskus näkee vanhempia, jotka repivät takin hihasta pienokaistaansa kotiin, kun toinen ei halua lähteä, siinä itku-potku-huuto-raivareiden saattelemana jokainen vastaan tulija huokaisee hiljaa mielessäänsä. En sentään viitsinyt ihan lopullisesti kaveriani nolata, joten yritin olla pysähtymättä ja kulkea hänen perässäänsä hiukan ripeämmin, mutta turhaan.

2

Silti saimme odotella satamassa reilun tunnin verran, meillä oli mukamas kiire. Ja pöh! Kaveri kulutti aikaansa kahvia ryystämällä ja mahakin murisi siihen malliin, että olisi tehnyt mieli mennä kanttiiniin haukkaamaan leipä jos toinen. Minun mahani oli hiljaa kuten minäkin, pötköttelin sohvalla ja kaveri liittyi tämän laiskiaisen seuraksi. Ei kai viitsinyt maksaa todella röyhkeätä hintaa yhdestä vaivaisesta sämpylästä, jonka välissä oli enemmän tyhjää, mitä nimensä mukaan salaattia ja kanaa. Mielikuvituksenikaan ei ole tarpeeksi hyvä luomaan täytteitä sen sämpylän väliin, josta hädin tuskin saattoi jotain vihreätä nähdä. Vai oliko se sittenkin hometta?

3

Istuimme kylmällä metallisella penkillä ja olimme hiljaa. Katsoimme maisemia ja hymyilimme. Olimme aivan liian laiskoja tai sitten vain maisemien kauneuden takia liian syvässä huumassa, jotta olisimme liikkuneet ympäri laivaa. Meille riitti se, mitä näimme edessämme. Me olimme siihen täysin tyytyväisiä.

5

Yksi Uuden-Seelannin tunnetuimmista kohteista ei pettänyt, oli aivan maaginen paikka, kuten jokaiselta siellä käyneeltä olen saman vastauksen saanut kuulla loistavien silmien kera.

Pienen piston kuitenkin tunsin sydämessäni, kun mietin mitäköhän se Ruotsalainen poika tulee viikon mittaisen vaelluksen aikana kokemaan ja näkemään. Minäkin olisin halunut pistää vaelluskenkäni jalkaani ja nukkua teltassa, syödä pahoja papuja trangialla lämmitettyinä ja mutustaa suklaata tähtitaivasta katsellessa, samalla antaen kuuman kaakaon lämmittää kehoani.

Mutta ei, tökkäsin kaveria kylkeen, merkiksi että minua hiukan paleltaa, hengitin syvään ja hartaasti, nauttien raikkaasta meri-ilmasta ja lähdimme kohti sisätiloja. Joimme kuumaa teetä ja olimme vain hiljaa kuin vanha aviopari, joilla ei ole enään mitään sanottavaa, mutta molemmat tietävät sen että toinen on onnellinen, koska silmien alle on ilmaantunut taas yksi ryppy lisää.

4

Ihan vaan perusjuntti

Kyllä me tonne nyt parissa tunnissa kiivetään, tokaisi kaveri, joka samalla mutusti viimeistä palaansa paahtoleivästä. Murusia rinnukset täynnä ja miele täynnä intoa. Ego suurempi kuin kaupan kylmäallas.

Minä sulloin reppuuni omenoita ja vesipulloani, hymädin, että ei takuulla kiivetä. Kartassa sanotaan, että siihen menee se viitisen tuntia. Siis siihen, että olemme takaisin täällä alhaalla.

Kaveri katsoo minua huvittuneen ilmeen kera ja tokaisee, niinhän se sanoo. Kai se on vaan aika joillekkin perusjunteille, jotka ei koskaan mihinkään liiku.

Mut mehän ollaas sellaisia, siis ei juntteja mut perus jannuja, jotka ei todellakaan joka päivä kiipeä vuorelle. Yritin inttää vastaan, mutta kaveri huitasee kädellä merkin, että tämän neidin on viisasta olla ihan vaan hiljaa.

Kaveri kulki edellä ja minä parisen metriä hänen takanaansa. Aika kului ja osamme vaihtui. Kunnes lopulta oli pysähdyttävä. Hengitettävä ja kaivettava ne vesipullot esille ja haukattava ensimmäiset palaset omenasta.

Automme näytti pieneltä, mutta näkökentässä se silti oli. Ylhäälle näytti olevan vielä saman verran matkaa, mitä alhaalta katsottuna se näytti. Olimme kävelleet ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Polku mutkitteli sellaisia kaaria, että suoraa tietä olisimme jo ainakin puolessa välissä. Ellemme jo huipulla. Naurahdin. Olimme kävelleet jo tunnin. Päätin olla ihan vaan hiljaa, enkä masentaa kaveria, joka pyyhki hikeä otsaltaansa.

Nousu huipulle oli vaativa ja aikaa vievä. Etenkin tälläisiltä perusjunteilta, jotka ei koskaan mihinkään liiku, kuten kaveri kolmea tuntia aikaisemmin oli ohimennen sanonut.

Maisemat, jotka huipulta avautuivat olivat salvata hengityksen. Voiko näin kaunista näkyä olla? Voiko oikeasti näin kaunista paikkaa olla? Ja tänne pääsee ihan kuka tahansa, jopa perusjuntti, joka vaan jaksaa ja viitsii hurauttaa autolla parkkipaikalle ja sitten vain pinkasta ylös huipuille.

En tiedä kauanko me siellä huipulla olimme, istuimme hiljaa ja mutustimme banaania ja eilisestä jääneet kookossuklaan loput, tuon suussasulavan herkun, jonka perään me molemmat kuolaamme. Vaikka kuinka sitä sovimme kauppaan mennessä, että tällä kertaa suklaata ei osteta, niin kuitenkin se kookos-suklaalevy sinne kärryn pohjalle ilmestyy.

In heaven

Nukuin yöni yllättävän hyvin ja aamulla aamupala meni alas ilman mutinoita, pystyin jopa juomaan kahvini sitä läikyttämättä.
Aika kului ja minä aloin hermostumaan, tuntemaan vatsassani sen jännityksen ja sydämeni alkoi hakkaamaan nopeampaan ja nopeampaan. Olin jumalauta hermona. Jännitin niin perkeleen paljon, että en meinannut saada sanakaan suustani.

Helikopteriin nouseminen ja sen kyydistä nauttiminen. Ei sitä voi sanoin kuvailla, millaista se oli, istua kuskin vieressä ja katsella maisemia, tuntea vatsanpohjassa nipistyksiä jokaisella kerralla, kun helikopteri hiukan kaartaa ja laskeutuu alaspäin.

Itse jäätikölle saapuminen ja siellä vaelluksen tekeminen oli jotain, josta olen aina unelmoinut. En osaa selittää, mikä siinä on niin kiehtovaa. Mikä siinä jäässä ja jäätikössä on, joka vetää minua magneetin lailla puoleensa. Miksi haluan vielä käydä etelä- ja pohjois navoilla, kävellä keskellä jäätikköä ja antaa katseen vaeltaa valkoisella erämaalla.

Mutta eihän se tietenkään sama asia ole, jos olen suomessa järven jäällä, paukkupakkasten keskellä ja antaen pakkasen purra poskipäitäni, samalla kun silmäni lepäävät autiolla järven jäällä, jonka pinnalle on edellisenä yönä satanut kaunis, puhdas lumi.

Se ei todellakaan ole sama asia. Eihän sangriakaan samalta siinä koti parvekkeella maistui, mitä Espanjan vilkailla kaduilla, vaikka se aurinko paahtaa kasvosi punaiseksi ja hikiläikät hiljaa hiipien valloittavat kaninaloiden seutusi.

Vaikka jäätikö ei ollut puhdas ja valkoinen. Vaikka en kohdannut sinisen jokaisen värin leikkivän kauniilla jääpinnoilla, olin myyty.

Vaikka jäätikkö muistutti suuremmaksi osaksi sitä, että kävellään lumihangessa ja kiivetään kinosten ylite, olin myyty.

Tiesin sen, että sillä rahalla mitä tähän likoon laitoin, näen vain jäätikön alun, jäätikön joka on paikka paikoin mustan hiekan peitossa ja jäätikön, joka oli muuttunut loskaksi edellisten päivien vesisateiden takia. Silti olin myyty.

Ehkäpä jonain päivänä minulla on taskussa isompi tukku seteleitä ja pääsen oikeasti ihan sinne aivan huipuille asti, sinne missä puhdas valkoinen lumi häikäisee silmäni.

Mutta nyt se toiveeni toteutui, kävelin jäätiköllä. Näin jäätiköllä vesiputouksen ja ylitin railoja, kiipesin ylös ja alas antaen lumikenkien pitää minut pystyssä. Ja lensin helikopetrilla. Vaikka aluksi se ei juuri ollut minulle mikään tärkeä asia kauanko me sinne jäätiköllä sillä huristelemme, niin olin siitäkin myyty.

Päivän päätteeksi olisin saanut mennä kuumille altaille, pulikoimaan kylpylään ja nauttimaan rentouttavista drinkeistä. Mutta mitä tämä neiti teki? Raahautui takaisin autolle ja mätkähti raajat levällään patjalle onnellinen hymy kasvoilla. Silmät loistaen kertoi päivästä ja sen tapahtumista kaverille, joka oli päättänyt säästää rahansa ja jäi autolle kuluttamaan päiväänsä, kaverille joka oli juonut kuulemma erittäin hyvää kahvia yhdessä kahvillassa. Kaverille, joka valmisti makoisan illallisen ja kaatoi lasiin hyvää punaviiniä. Olin myyty.

In love

En tiedä, mikä siinä on niin perkeleen kiehtovaa. En osaa selittää, miksi se on niin kaunis ja miten voin katsella sitä aamusta iltaan ja vielä yön pimeydessä ihailla, sen kuutamossa hämäränä hohtavaa siluettia. Aamulla silmäni avatessani, se on ensimmäinen asia, jonka näen ja minulla olisi aivan sama, lähdenkö autosta ulos vai jäänkö tähän makaamaan ja silmät lumoutuneina jatkaisin katsomista, kunnes olisi aika painua taas nukkumaan.

Mitä auton ikkunasta näkyikään..

Mitä auton ikkunasta näkyikään..

Auton ovi aukesi ja raikas ilma virtasi keuhkoihini ja näkymä huipulle senkun parani. Minä möyhensin tyynyä ja otin mukavemman asennon patjallani ja vajosin siihen nirvanaan, josta kaveri herätteli minua jollain typerällä kommentilla ja kehotti minua aamiaiselle. Hän vilkaisi olkansa ylitse ja sitten minua, hymyili eiliestä tuttua hymyä ja tokaisi hiukan ivallisesti, että rakkauden kohteet kullakin.

Se on vain jäätä ja lunta, se on vain vuori jonka huipulla on lunta. Ei mitään sen ihmeellisempää. Yksinkertaisuudessaansa kaunista.  Ja minä kävelen huomenna siellä. Kuin oisin lähdössä kuulennolle. Siltä se tuntui, mahdottomalta ollakseen totta.

Krapula

Opin kerrankin nauttimaan siitä, mitä minulle tarjottiin, opin elämään hetkessä ja antamaan vain ajan mennä siihen tahtiin mihin se on kulkeakseen. Opin nauttimaan aamuista ja aamiaisesta, jopa siitä, miten jääkylmän suihkun jälkeen aurinko antoi taas lämpöä kylmälle keholleni ja sinisiin huuliini alkoi hiljalleen palautua punainen väri. Opin ja nautin elämästä, mitä se minulle tarjosi.

Lake Rotoroa

Lake Rotoroa

Onneksi, koska sitä pilvillä leijumista ja paratiisimaisemissa oleilua ei sitten kestänyt loputtomiin. Kun oli aika sanoa jäähyväiset paratiisille, edessä oli täysin vastakohta, päiviä jolloin olin onnellinen, mutta sitä kauneutta ympäristö ei minulle suonut. Olin jo kertalleen nähnyt sen, mitä kauneutta Uuden-Seelannin luonto voi tarjota, joten ehkäpä muuten vaan kauniit paikat eivät tuntuneet enään juuri missään. Sitä oli tottunut paljon parempaan. Eihän se täytekakku ilman kynttilöitäkään samalle maistu.

Jostain kummasta syystä päädyimme Westportiin, josta jo olin kuullut muuta, kuin kaunista sanottavaa ja tottahan jokainen sana olikin. Kaupunki oli kamaluuden huipentuma ja auringon laskiessa koko kylä tuntui aavekaupungilta. Olin hämmilläni siitä, miten kaupunki oli saatettu jättää niin huonoon kuntoon ja sama ryhdittömyys heijastui niin asukkaissa kuin kaikessa mitä lyhyellä visiitillä paikassa koin. Jopa huoltoaseman wc oli sen näköinen, että siellä olisi eilen räjäytetty pommi ja kadut näyttivät siltä, mitä uutiskuvissa olen nähnyt kaupunkien näyttävän maanjäristysten jälkeen. Päät painuksissa kulkevat ihmisetkään eivät nostattaneet mitään hyviä fiiliksiä.

Pancake rocks

Pancake rocks

Ei tarvinnut olla mikään taikuri osatakseen lukea, mitä toinen meistä ajatteli. Halusimme pois, ja mahdollisimman kauas. Kuski painoi kaasujalkaa ja antoi auton syöksyä pimeyteen ja antoi auton vasta levätä Punakaikissa, ja minä en pistänyt vastaan. Tällä kertaa minun kiinnostukseni paikasta ja sen ympäristöstä oli täydellinen puhdas nolla. Ei huvittanut jäädä leirintäalueella ja antaa aamun paljastaa mitä muuta alueella olisi ollut. Kylmä hiki virtasi selkäpiitä vasten ja ainoa toiveeni oli päästä mahdollisimman kauas koko paikasta. En muista, olisinko koskaan aikaisemmin kohdannut mitään muuta paikkaa, jossa sama epämielyisä tunne oli vallannut koko kehon, tuoden sen pahan maun suuhun.

Pancake rocks

Pancake rocks

Seuraavat päivät Westportin jälkeen tuntui, kuin olisimme matkanneet keskellä sumua, vähän alakuiloisina siitä, että olimme jättäneet taaksemme sen paratiisin ja edessämme avartuvat vuoret ja karut maisemat tuntuivat niin julmilta. Vaikka maisemat olivat kauniita, tunui silti todella tyhjälle. Missä se kimmeltävä meri on? Missä se kullankeltainen autio ranta ja taivaalla tuikkivat tähtöset?

Kuin molemmat olisivat poteneet Abel Tasman krapulaa. Olotilaa voisi verrata siihen, mitä minä aikoinani koin, ensimmäisen kerran Indonesiassa käynnin jälkeen, tosin laimennettuna tällä kertaa. Onneksi.

Matkalla Arthur's Pass:iin

Matkalla Arthur’s Pass:iin

Tuntui hassulta, seisoa keskellä vuoria ja katsella aivan uskomattoman kauniita maisemia, mutta jotain sieltä sisimmistä puuttui, jokin tyhjä pala siellä oli, kun ei osannut olla niin onnellinen, kuin olisi ehkä pitänyt olla. Välillä oli fiilis, että tää ei tunnu missään. Minä olen täällä näin ja nämä maisemat eivät tunnu missään. Minun pitäisi olla aivan hoo moilasena, mutta en ollut. Ei ollut kaverinikaan. Mutta kaveri tiesi miltä minusta tuntui, hänestä tuntui aivan samalta.

Whataraoa river

Whataraoa river

Krapula hellitti ja pääsin taas siihen taivaalliseen nirvanaan, jossa niska kipeänä tähysteltiin korkeuksiin ja ihmeteltiin vuoria, niitä paikoillaan pysyviä korkeita kiviskasoja, joiden lumo on aivan omaa luokkaansa. Ehkäpä vuoret ovat minulle huumetta, kuin alkoholi alkoholistille. Kerran päässyt sen makuun, niin siitä ei hevillä luovuta, vaikka toisinaan se ei tuokkaan sitä lämpöä ja autuaan onnellista oloa, niin sitä seuraavana päivänä se kuitenkin tulee. Se ei petä koskaan. Ja vuoret, ne ei petä koskaan.

Kultaista hiekkaa

Olin jälleen kerran huumassa, siinä hyvänolon euforiassa jossa aika ja ajantaju menettää merkityksen. Sitä ei tiedä paljonko kello on ja missä päin on etelä pohjoisesta puhumattakaan.

Auringonnousua ihailemassa

Auringonnousua ihailemassa

Istuin puisella penkillä ja katselin samalla leirintäalueella yöpyviä pariskuntia. Miten heillä oli isopi auto ja paremmat varusteet kuin meillä. Miten heillä on takana kuukausia ja edessä vielä viikkoja. Miten he näyttivät niin onnellisilta. Samanlainen typerä omahyväinen virne kasvoilla kuin minulla, samalla lailla auringon paahtama keho kuin minulla ja sama kiirettömyyden tunne kuin minulla.

Katselin heitä ja mietin omia isovanhempiani. Mietin suomalaista kesämökkikulttuuria ja sitä miten nyt taisin vasta ymmärtää, mitä omat isovanhempani elämältäänsä oikein halusivat, kun joka kesä liikuttiin pienen asuntovaunun kanssa ympäri Suomea. Miten lapsena sitä tuli vihattua ja toisinaan taas rakastettua kun päivät pitkät elettiin keskellä metsää tai jossain järven rannalla, miten laiturilla maattiin mato-ongen kanssa yrittäen saada kala ilman syöttiä, miten sitä poimittiin mustikoita sormet sinisinä ja illalla mentiin nukkumaan keho hyttysten puremia täynnä.

Auringosta nauttimista

Auringosta nauttimista

Hymähdin ääneen kun kaverini kysyi mitä mietin. Tuntui niin oudolta, istua Uudessa-Seelannissa Abel Tasmanin leirintäalueella ja tajuta se suomalaisuuden ydin. Yksin ja yhdessä, keskellä ei mitään nauttia vain rauhallisesta elämästä.

Olin onnellinen, olin todellakin onnellinen ja niin oli kaverinikin. Se mitä parin viime päivän aikana olin nähnyt ja kokenut tuntui antavan anteeksi kaikki ne pahat päivät, joita olen täällä ollessani saanut kohdata. Jos nyt minun olisi pitänyt pakata rinkka ja palata kotiin, olisin tehnyt sen hymyssäsuin. Tuntui kuin olisin nähnyt kaikista kauneimman palan maailmaa, kaikista kauneimman palan Uutta-seelantia.

835

Suunnitelmissa oli tehdä päivävaelluksia ja piipahtaa kansallispuistoin muillakin rannoilla, mutta jotenkin sitä emme saaneet aikaiseksi kuin yhden kävelyn läheiselle vesiputoukselle. Nautimme siitä, että löhöilimme kullankeltaisella rannalla ja annoimme olomme vajota vielä syvemmälle huuman pehmeisiin aaltoihin. Antaen päivien kulua ja auringon päivettää kehojamme. Illalla ihailimme auringonlaskua ja odotimme ensimmäisten tähtien saapumista näkyviin. Miten hiljalleen taivas muuttui tähtimereksi, josta onnekkaimpina öinä saatoin nähdä jopa kahdeksan tähdenlentoa.

838

Pala paratiisia

En ollut koskaan aikaisemmin kokenut mitään vastaavaa, mitä koin nyt. Olin huumassa, mieleni ja koko kehoni oli rento ja sydämeni oli pakahtua onnesta, siitä hyvänolon tunteesta, joka saa mielen usvaiseksi ja naamalle sellaisen kestohymyn. Oloani voisin verrata siihen, mitä jooga saa minussa aikaiseksi ja toisaalta huumani oli aivan jotain niin täysin erilaista, jotain jolle en löydä sanoja.

Picton

Picton

Maisemat ja aurinko. Hyvä musiikki ja mahatava seura. Vapaus ja elämä. Ei se taida mitään pötypuhetta olla, kun sanotaan, että elämä on parasta huumetta. Olin huumassa. Olin elossa.

770

The Queen Charlotte drive

775

Vapaus pysähtyä milloinka haluaa ja missä haluaa. Pulahtaa uimaan ja lekotella viltillä antaen auringon paahtaa kehoasi ja turruttaa mieli. Elämä, voisiko se oikeasti olla yhtään parempaa?

777

Momorangi Campground

 

Pikajuoksija

Katsoimme toisiamme hiukan hölmistyneen ja huvittuneen ilmeen kera, kuin pelaisimme leikkiä, kumpi pystyy pitämään pokkansa kauemmin. Repesin ja kaveri tuli perässä. Vedet valuivat silmistäni ja puristin käsilläni vatsaani, en saanut lopetettua alkanutta naurukohtaustani.

Seisoimme rannalla, jossa ei ollut kivien ja aaltojen lisäksi mitään muuta, takanamme oli parkkipaikka jossa oli vain meidän automme ja muutamat ohikulkijat katsoivat meitä hiukan huvittuneina, miksi me oikein nauraa räkätimme.

Tällää ei taida olla oikeasti olla mitään, tokaisin ystävälleni joka ei saanut sanaakaan suustaansa, vain naurua ja epämääräistä mongerrusta. Täällä ei todellakaan ole mitään.

760

Niin, ellemme halua maksaa itseämme kipeiksi siitä, että näemme valaita. Emme sitä haluneet, joten pakenimme kovaa tuulta karkuun lämpöiseen autoon ja päätimme ajaa hurauttaa Kaikourasta kohti pohjoista ja yöpyisimme, kunnes löytäisimme hiukan kauniimman ja lämpöisemmän paikan.

Matkalla maisemat olivat todella karuja ja silti kauniita. Vain merta ja kalliota, merta ja rannalla olevia kivenjärkäleitä. Minä nautin karuista maisemista ja mutkittelevasta tiestä ja kaveri painoi kaasua siihen malliin, että hän ei juurikaan niistä syttynyt, tai sitten vain väsy alkoi painamaan niin paljon, että hänellä oli vain mielessä yöpymispaikan löytäminen, jostain muualta kuin myrskyävän meren ääreltä. Tai sitten nälkä, tuo ihana tekosyy joka saa toisinaan ihmiset niin kärttyisisksi, että tekisi mieli änkeä se koko patonki kerralla suuhun.

758

Teimme kuitenkin pysähdyksen, kun alahuuleni alkoi taas väpättämään nähtyäni liikennemerkin, joka ilmoitti, että täällä on hylkeitä. Vaikka en kyseisestä liikennemerkistä kuvaa saanutkaan, niin sainpahan nähdä noita otuksia läheltä ja ehkäpä aivan liiankin läheltä. Ja kaverini sai taas uuden syyn nauraa, kun minä juoksen karkuun noita isoja, ruskeilta makkaroilta näyttäviä otuksia sen minkä kintuistani pääsen. Tai, minä siis juoksin ja nämä makkarapötköt vain makasivat paikoillaan ja murisivat siihen malliin, että sydämeni löi hiukan nopeampaan tahtiin kuin normaalisti. Ei siinä tullut mietittyä lähteekö ne perääni vai ei.

En ollut huomannut niiden olemassa oloa, kun pompin kiveltä toiselle sillein kivasti keijumaisen kevyesti samalla hyräilleen päässäni soivaa biisiä ja samalla yritin löytää niitä makkaroita näkökenttääni, ja siinä niitä sitten oli. Karjuivat kuin mitkäkin leijonat ja minä taisin kiljua kuin mikäkin ipana.

Seuraavalla kerralla liikennemerkin nähtyäni taisin vain ottaa hiukan mukavemman asennon penkissä, toivoin että auto ei pysähdy ja  kuski avaa suutaansa, sanomalla jotakin tavanomaisen näsäviisasta.