Uusi-Seelanti

Uusi-Seelanti oli sitä mitä odotinkin ja samalla se ei ollut sitä mitä odotin. Kuten Kiinakin, kaikki oli jotain mitä olit odottanut ja silti ei lähellekkään.

Maisemat, luonto ja vielä kerran maisemat. Kuin olisin oikeasti elänyt jossain kauniissa postikortissa, maiseman keskellä joka luultavasti saatiin aikaan kuvankäsittelyllä, mutta paikanpäälle saapuessasi huomaat että mitään vippaskonsteja ei siihen tarvita, että kuvat näyttävät henkeäsalpaavan kauniilta.

Uuteen-Seelantiin lähdin WH-viisumi taskussa, joka takasi minulle sen, että voin rahojen loputtua tehdä töitä ja oleskella maassa sen vuoden. Koska rahasta huutavaa pulaa ei ollut ja mitään suurempaa hinkua töiden tekemiseen minulla ei ollut, otin vain iisisti ja reissasin molempia saaria vajaat 5kk

Toisinaan tuli fiilis, että kaipasi sitä arkea, jotain säännöllistä tekemistä, johon kuuluisi se töiden tekeminen, mutta ne paikat, joissa olisin halunut viettää useampia kuukaisia ei valitettavasti tarjonneet töitä. Ehkäpä säästössä olevat rahani antoivat minulle syyn valita, menenkö poimimaan omenoita naurettavan pienellä palkalla, vai jätänkö kokemuksen kokematta ja vaihdan maisemaa tai vain olen ja annan päivien kulua. Luultavasti olisin tehnyt toisin, jos minulla ei olisi ollut säästössä rahaa tulevaa vuotta varten.

Ja ehkäpä siksi, minulla oli myös fiilis, että kaikki on tältä erää nähnyt. Ei ollut intoa etsiä töitä ja antaa kuukaisien muuttua talvesta kevääksi, jotta pääsen koluamaan niitä paikkoja, jotka näkemättä jäi.

Vaikka pidän talvesta ihan älyttömän paljon niin tänä vuonna halusin sen kiertää mahdollisimman kaukaa, minua ei kiinnostanut ostaa uusia vaatteita ja raahat vielä painavempaa rinkaa selässäni päivästä toiseen.

2

Uusi-Seelanti oli maana aivan tajuttoman kaunis, kuten olen sen jo moneen otteeseen maininnut ja tulen vielä mainitsemaan. Kulttuuri, jolla Uutta-Seelantia on mainostettu, oli aika hyvin pimennossa, tai sitten vain olin kuvitellut sen olevan enemmän esillä. Vaikka Maoreille kuuluvia rakennuksia tuli nähtyä ja Maoreja käveli harvakseltaan vastaan, niin jotenkin heidän kulttuurinsa ei päässyt sisälle. Tai sitten vain olin aina väärässä paikassa väärään aikaan.

Lentoliput taskussa suunnittelin jo paluuta. Onko typerämpää ennen nähty? Miksi lähden jos haluan vielä palata. Miksi?

Liikkuminen. Siinäpäs se. Liikkuminen kaikessa yksinkertaisuudessaansa, joka on reissaamisen kannalta enemmän kuin elintärkeä juttu. Sitä tuntui niin turhauttavalta istua hostellilla ja miettiä, miten pääsen jonnekkin, minne ei julkista liikennettä ollut. Miten maa piti sisälläänsä niin paljon paikkoja, jonne pääsi vain ja ainoastaan omalla autolla. Ja kuten aikaisemmin olen sanonut, olen vähän nössä, liian ujo liftaamaan. Helpompaa on palata kotiin ja hankkia se hemmetin kortti.

 

Mainokset

Anteeksi mitä?

Istahdin bussiin pienen sählingin jälkeen, olikohan tämä sittenkään oikea dösä? Bussissa vierustoverini kysäisi minne olen menossa, kun pyörittelin saaren karttaa kädessäni ja yritin selvittää, minne olen menossa tai siis minne tämä bussi on oikein menossa. Vastasin että en oikein tiedä, jonnekkin rannlle. Siihen vierustoverini tokaisi sormella osoittaen, missä on saaren kaunein ranta.

Myöhemmin rannalle päästyä piti haukkoa henkeä paikan kauneudesta ja todeta, että poika puhui totta, myöhemmin kun olin kävellyt rannalla hiukan kauemmin ja kiivennyt pientä polkua pitkin vielä kauniimmalle rannalle oli edessäni näky, jota en odottanut. Nudistiranta.

Purskahdin toisen kaverini kanssa nauramaan, sellaista todella tyttömäistä naurua, josta oli havaittavissa onnellisuuden kaikki muodot.  Rannalla oli nopean silmäysken perusteella 90% miehiä ja he olivat mitä suuremmalla todennäköisyydellä homoja. Olin päätynyt homojen piilopaikkaan, jossa vaatteettkin piilotetaan laukun uumeniin, nautitaan pullo kuohuvaa ja eletään täysin rinnoin.

Aaltojen seasta bussissa tapaamani poika jo vilkutteli iloisesti ja huuteli jotain, josta en saanut selvää, mutta onnellisuus oli hänen kasvoillaan aistittavissa, krapulasta jota oli tänne tullut selvittämään, ei näyttänyt olevan mitään jäljellä.

9

Minä halusin pitää vaatteet päälläni ja tutkia muitakin osia saaresta, nautin vain kauniista maisemista ja annoin meriveden kastella jalkani, aaltojen huuhtoa hiekat reisiltäni.

Laivalla palatessani keskustaan törmäsin taas tähän poikaan, jonka olin tavannut saarelle saapuessani. Hän hiukan sopertelevin sanoin kyseli, miten päiväni oli mennyt ja minne olimme menneet rannan jälkeen. En voinut olla hymyilemättä, krapula josta hän aamulla sanoi kärsineensä oli muuttunut taas pieneksi mutta iloiseksi humalaksi. Humalaksi, jonka toipumiseen tarvitaan huomennakin ranta ja aurinko. Pullo skumppaa ja vapaa elämä.

Illalla olin tupakalla hostellin ulkopuolella ja nojasin valkoista tiiliseinää vasten. Poltin tupakkaa ja mietin milloinkahan sormieni välissä on se viimeinen, se jonka jälkeen olen kiukusta kärttyinen ja mieleltäni levottomapi kuin koskaan. Havahduin ajatuksistani kun eteeni pysähtyi auto ja kuski veivasi varovaisesti ikkunaa auki samalla ujosti minua katsellen.

Tumppasin tupakan maahan ja katselin auton takavaloja, pudistin päätäni ja en voinut olla nauramatta ääneen kuskin kysymykselle.  ”Oletko töissä täällä, tällä kadulla”

Oli ensimmäinen kerta, kun minua luultiin huoraksi ja toivottavasti se oli myös viimeinen kerta. Hississä katsoin itseäni peilistä ja mietin, mitä kuski mahtoi ajatella minut nähdessään, nojaamassa hostellin kyltin alla seinään ja polttamassa tupakkaa. Päälläni oli housut ja huppari, meikitön naamani ja hiukset nutturalla kuten aikaisemminkin. Eikös yleensä niillä huorilla ole kirkkaan punaiset huulet hameesta puhumattakaan ja ne piikkikorot, jolla voisi lävistää vaikka krokotiilin, jos sellaisia eteen sattuu kävelemään.

13

Uusia tuulia

Istuin starbuckissa juomassa teetä ja lataamassa valokuvia muistitikulleni, joka tuntui kestävän ikuisuuden. Oli aikaa ajatella ja käydä pään sisällä niitä keskusteluja, joita on lukemattomia kertoja käyty ja tullaan jatkossakin käymään.

Katsellessani ikkunasta ulos ja en voinut olla hymyilemättä, aika jonka olen Auclandissa viettänyt on tuntunut jotenkin erilaiselta, kuin mikään muu päiväni koko Uudessa-Seelannissa. Olen ollut vapaampi, rentoutuneempi ja jollain tasolla enemmän jalat maassa. Olen huomannut joka päivä ihastuvani uudelleen koko kaupunkiin ja löytänyt aivan mielettömän hienoja kujia kahviloineen, joissa tuntuu löytyvän se kaupungin sydän, se elämä, jota ensimmäsinä päivinä täällä ollessani en löytänyt.

En tiedä, katselenko kaupunkia ja oikeastaan koko maata aivan uusin silmin, kun minulla on lentolippu Australiaan. Mietin, teinkö sittenkin liian hätäisen päätöksen, kun päätin ottaa ja lähteä, kohti uutta mannerta, josta en oikeastaan tiedä mitään muuta, kuin sen, että siellä on jumalattomasti myrkyllisiä ötököitä, kenguruista puhumattakaan.

Rehellisesti sanottuna, tuntuu todella haikealta lähteä, koska minulta jäi aivan liian monta paikkaa näkemättä, aivan liian monta rannalla makoilua tekemättä. Mutta voin aina palata, todellakin. Sen minä teen, mutta milloinka, en tiedä. Tiedän vain, että jonain päivänä palaan.

Vaikka mietin, oliko lentolippujen osto ehkäpä liian hätänen päätös, tosin asiaahan olin jo pyöritellyt tovin mielessäni. Jotenkin minulla oli fiilis, että tää maa on jo vähän niinku nähty, nähty siltä osin mitä kykenen sitä näkemään.

12

Ystäväni sanoi, luota sydämen ääneen ja kuuntele sitä, mene minne se johdattaa. Ja nyt se on huutanut kuukausia Autraaliaa, sen kuumia hiekkarantoja ja punaisena hohtavaa kuivaa erämaata, maata joka koskaan aikaisemmin ei ole herättänyt näin suurta intohimoa kuin nyt.

Mene ja tiedä, löydä tai etsi. Jää tai lähde. Mutta jollen mene, en voi tietää.

Ainahan voin palata, valita uuden kohteen ja tai jäädä. Elämä on yksi suuri seikkailu ja sen pilaaminen olisi typerää hulluutta jäädä kitkuttelemaan jonnekkin, jossa ei ole löytänyt sitä henkistä tasapainoa, tyyneyttä mielelle ja rauhaa sydämelle.

Silti tuntuu, että olisin jotenkin selityksen velkaa miksi pakkaan rinkan ja lähden. Ystäväni, jotka ei ymmärrä miksi teen kun teen, jotka ihmettelevät miksi en halua olla täällä kauempaa. Miksi maailma polttaa jalkojeni alla ja tuuli ulvoo korvissa, tuoden tuoksuja muista maista vieraista.

Kaiksesta epäröinnistäni huolimatta, olen suunnattoman iloinen siitä, että minulla on se lentolippu Austraaliaan. Oli se sitten karvas pettymys tai vain välietappi kohti uutta mannerta tai vain parin päivän hairahdus, kunnes palaisin nöyränä tyttönä Uuden-Seellanin raikkaan ilman luo ikävästä turtana, niin se ei haittaa. Olen onnellinen kaisesta huolimatta.

Uusia unelmia

Ikävä on siitä kumma seuralainen, että se saa päivät mustiksi ja polvet ruville, vaikka niihin katukivityksiin ei ole kompastuttukkaan saati kengännauhoja sitomatta unohdettu.

Kaupunki, jonne pääsyä olin odottanut tuntui tyhjältä, edessäni häämöttävä vuori ei saanut suupieliäni nousemaan, oliko syynnä kurja ilma vai lumi, joka huipulta uupui, vai ikävä? Yhtälö oli kuitenkin siellä maanraossa, jossa teki vain mieli painua peiton alle ja nukkua seuraavaan päivään.

Vaikka kaupunki ei mieltäni hymyyni saanut, sain sentään uusia tuttavuuksia, keskustella yötämyöten teekupin äärellä muista maista mahtavista. Ja tietenkin sitä heräsi niin moneen maahan into lähteä. Nähdä paikkoja, joita ei ole tiennyt edes olevan olemassa. Toisaalta, olen ihan tietoisesti sulkenut silmäni Afrikalta sekä Etelä- ja Pohjois Amerikan viehättävistä maailmoista. Jos nyt ensiksi reissataan Oseania ja Aasia. Sitten vasta kiirehditään katsomaan, miltä se ruoho siellä toisella puolella näyttää.

Jos olisin miljonääri, niin olisin pakannut kimpsut ja kamsput saman tien ja suunnistanut läheiselle lentokentälle. Olisin lentänyt kuumille Afrikan savanneille ja käynyt tanssimassa kuumaa salsaa Brasilian kujilla ja ehkäpä painanut pääni illan päätteeksi tyynyyn elämääkin leveämmän hymyn kera ja katsellut teltasta Mount Everstin ylle avautuvaa tähtitaivasta, kuunnellen rukouskutsujen huminaa ja käpertynyt lämöiseen makuupussiin. Sulkenut silmäni ja hymähtänyt.

New Plymouth

Vaikka en ole mijonääri ja jokaisen matkan jonka teen, joudun tavalla tai toisella suunnittelemaan, jos en nyt tarkalleen tiedä minne menen ensiviikolla tiedän sen, paljonka tililläni on rahaa ja miten kauan matkani voi jatkua. Vaikka taskussani ei ollut paksua pinoa seteleitä, vaan kukkaroni helisi kolikoista, hiluista sellaisista. Painoin pääni tyynyy, elämääkin leveämmän hymyn kera.

Taas oli sanottava hyvästit uusille tuttavuuksille, mutta tällä kertaa se ei ollut niin sydäntä särkevää. Onneksi. Se oli sellainen iloinen tapahtuma, jossa toivotettiin kullekkin hyvää ja turvallista matkaa ja oltiin iloisia siitä, että olimme törmänneet ja tutustuneet.

Eihän siinä mennyt kuin puolikas päivä, kun näin jo uudelleen tuttavan, joka oli aamun ensimmäisellä dösällä lähtenyt Hamiltoniin, sinne olin minäkin menossa ja vieläpä löysimme toisemme samasta dormista. Yksi syy hymyillä ja toinen oli taivaalla mollottava täysikuu ja punainen sellainen. Sain todistaa kuun pimennyksen ja onnetar ei tällä kertaa vittuillut kanssani vaan oli suurimmat myrskypilvet jättänyt seuraavalle päivälle. Onneksi.

Näipä vielä ehkäpä elämäni suurimman tähdenlennon ja taisi toiveenikin olla sen mukaisia. Suuria ja mahtavia.  Ja minulla on aikaa odotella niiden toteutuvan. Eihän Roomaakaan yhdessä yössä rakennettu.

Palu kotiin

Heräsin, kun kaveri varovasti liikutti kättänsä, kättänsä joka oli puutunut painostani. Hieroin unihiekat silmistäni ja oikaisin selkääni. Kuulin, miten jokainen nikama palautui oikeille paikoille ja bussi kaartoi risteyksestä vaemmalle. Nojauduin kaverin ylitse ja liimasin otsani bussin ikkunaa vasten, kuin lapsi joka halusi nähdä enemmän.

19

Siinä minä sitten taas olin, Napierin dösäasemalla ja ihastelin samaa puutarhaa, jota ensimmäisellä kerralla tänne tullessani. Sama hymy kasvoillani. Vaikka väsymys painoi ja takana oli kaksi todella uuvuttavaa päivää, olin onnellinen.

Hostellilla tietenkin porukka oli vaihtunut ja silti sieltä löytyi vielä tuttuja kasvoja, joiden näkeminen nosti hymyn huulilleni. Samalla olin surullinen.

20

Viimeiset päivät olivat juuri sellaisia, kuin niiden pelkäsinkin olevan. Sitä toivoi, että päivät alkaisivat kulkemaan hitaasti ja maailma lopettaisi pyörimisen. Miten ilmassa oli se tunne, että kohta tämä kaikki on ohitse, oli aika sanoa jäähyväiset.

Viikko oli todellakin henkisesti hyvin rankka. Viettää päivät ystävän kanssa, jolla on lentolippu kotiin, ystävän jonka silmistä näki, että hän ei ole varma, tekikö oikean ratkaisun, kun osti lentolipun kotiin. Ystävän, jota minun tulee niin helvetin moinen ikävä. Ystävän, jonka voisin sitoa patteriin kiinni, varmistaa sen, että hän ei lennollensa ehdi.

16

Vaikka viikko kului tunteiden vuoristoradassa, olin kuitenkin onnellinen. Oloni oli jotenkin kumman levollinen ja sellainen typerä virne paistoi kasvoillani aamusta iltaan. Olin tehnyt päätökseni, että lähden täältä ja ehkäpä koko Uudesta-Seelannista, silti Napierin tyhjiä katuja pitkin kävellessäni tuli mieleen, jos sittenkin jäisin tänne. Oikeasti tämä kaupunki on aivan uskomattoman ihana. Vaikka täällä ei ole juuri mitään.

Ranta on täynnä kiviä ja tumman harmaita sellaisia. Rannalla ei ollut kiva paljain jaloin kävellä ja aallot ovat aina liian voimakkaita, jotta uimaan voisi mennä. Silti ranta oli kuin magneetti, joka veti puoleensa, makoilemaan kuumilla kivillä ja nauttia paahtavasta auringosta tai istua märillä, suolaveden kastelemilla kivillä ihailemassa tähtitaivasta. Odottaen milloinka näkee illan ensimmäisen tähden lennon.

17

Silti rakastin paikkaa, rakastin sitä miten pieniä puutarhoja oli aivan älyttömästi, miten kaupungissa oli jokin hyvä fiilis, jota en ollut kohdannut missään muualla kuin Nelsonissa.

Miten suihkulähteitä oli enemmän, kuin uskoisi pienessä kaupungissa olevansa. Kaupungissa oli paljon pieniä yksityiskohtia, joita rakastin. Kaupungissa oli jokin juju, sellainen hyvän tuulinen pilke silmäkulmassa. Pilke, jota rakastin jo ensimmäisenä päivänä aina viimeiseen päivään asti, pilke jonka takia tulen tänne vielä palaamaan, mutta milloin?

Paikallinen kaverini tokaisi kerran ohimennen, moni käy täällä ja moni jää tänne. Ilman mitään hyvää syytä, ne vain jäävät koska täällä on jotain. Jotain jota kaikki eivät näe.

Ja minä, minä taidan kuulua niihin, jotka voisivat jäädä, mutta eivät jää. Kuulun niihin, jotka jäävät kaipaamaan tätä paikkaa ja jonain päivänä tulevat takaisin.

IMG_1198

Aamulla kelloni soi kuudelta ja seitsemältä oli aika pistää kengät jalkaan ja rinkka selkään. Kävellä dösärille ja hypätä siihen dösään joka taas jättäisi jälkeensä Napierin valot. Kuten viime kerrallakin oloni oli haikea, mutta siitä onnellisuudesta ei ollut mitään tietoa. Odotin että bussi kaartaa kaukana tutuista kaduista, odotin ja odotin kunnes tunti oli muuttunut kahdeksi. Kolmannella en enään kyennyt pidättämään itkuani ja annoin kyyneleiden valua pitkin poskiani muiden katseista huolimatta. Nojasin kylmää ikkunaa vasten ja minulla oli tyhjä olo.

Elämää autossa – koti

Kolme viikkoa ja meillä oli suuntana Etelä-Saari. Aikaa oli vaikka kuinka paljon ja samalla tuntui, että meillä ei ole aikaa mihinkään. Tappelimme aikaa että säätä vastaan, kuin hullut uhkarohkeat kalastajat, keskellä myrskyävää merta, ilman näkyvää valoa, tieto vain, että jossain vaiheessa se laiva kolahtaa mantereelle.

10
Ensimmäiset yöt, mitkä vietimme ahtaassa autossamme menivät hyvin ja aurinko lämmitti mieltämme siihen saakka, kunnes mittari hiljaa hiipi alle kymmenen asteen. Siinä ei auttanut pitkät kolitsihousut tai fleecetakki turvaamaan kunnon yöunia. Miten sitä yöllä herättiin vessahätään ja mietittiin uskaltaako astua yön kylmään pimeyteen. Vaikka monet yöt menivät kohtalaisen hyvin kylmästä ilmasta huolimatta, mukavuuden halu ajoi meidät lopulta nukkumaan hostelleissa. Oma sänky ja kuuma suihku tuntui niin taivaallisen uskomattamalta, kuin jumalan lahjalta. Ruuan valmistaminen keittiössä ja kuuman veden valuttaminen suoraan säiliöstä, oli kuin miljonaäärin elämää.

14

Vaikka nautin hostellien tarjoamista luksusksista, nautin myös jokaisesta ateriasta sekä kupista teetä, jonka valmistimme jossain puistossa tai huikealla näköalalla varustetussa pysäköintialueella, jokainen kerta, kun pistimme retkikeittimen tulille oli minulle suuri nautinto. Miten rumista, eriparillista muovisista lautasista syötiin milloin mitäkin, mutta useimmiten makaroania, parsakaalia sekä porkkanaa. Toisinaan pistimme carrya ja kanaa antamaan puhtia päivään ja aamuisin aloitimme päivämme munakkaalla ja paahtoleivällä tietenkin Nutellan kera. Tuon makoisan suklaalevitteen, jota en koskaaan suomessa ollessani kotiini ostanut. Enkä taida ostaakkaan.

13

Miten sitä autossa elämiseen muodotui tietyt rutiinit, miten minä hoidin tiskit ja kaveri laittoi ruoan. Miten auton vasen puoli oli kokonaan minun ja oikea hänen. Miten minä olin se, joka sammutti valot ja laittoi verhot ikkunoiden suojaksi ja kaveri oli se, joka aamulla avasi verhot ja könysi keittämään aamukahvia. Miten sitä kaikki tavarat oli sulassa sovussa, kuitenkin kunnioittaen toisen omaisuutta ja antaen omaa aikaa toiselle, ilman sitä edes erikseen pyydettäessä.

12

Pienestä valkoisesta autosta oli tullut koti, jonka luokse palattiin aina hymyssä suin. Miten sitä etupenkistä oli muovautunut minun oma sohvani, kaikki tarvittava käden ulottuvilla, hyvästä seurasta ja musikista puhumattakaan. Iso tuulilasi ja matkan edetessä vaihtuvat maisemat takasivat sen, että aina oli jotain ihmeteltävää, jotain josta ottaa puheenaihe tai surkea vitsi. Surkeat vitsit ja molempien samanlainen, tietenkin erikkäin laadukas huumorintaju takasi sen, että aina oli aikaa nauraa, jollei toiselle niin itselle.

0

Koti, jonne kömmittiin takaisin leveän hymyn kera, muutaman hostellissa vietetyn yön jälkeen. Miten se tuntuikaan niin ihanalta käpertyä peiton alle, nukahtaa katsoen verhojen välistä pilkottavaa tähtitaivasta ja aamulla herätä auringonsäteiden herättelemänä. Elämää, jonka olisi toivonut jatkuvat ikuisuuden, elämää jota muistellessa en voi olla hymyilemättä, elämää josta oli onnellinen sen päätyttyä. Elämää jonka jokaisen on jossain vaiheessa koettava.

Sumu

Mount Cook, tuo valkoisella huipulla varustettu vuori jota jo kaukaa katselin ja mielessäni ihailin. Vuori, joka on Uuden-Seelannin korkein ja hupulle olisi matkaa se 3724m.

Maisemat lupasivat paljon enemmän, mitä paikka oikeastaan minulle antoi. Taivaalla olevat tummat pilvet ja sumun peittävät päivät antoivat syyn olla hostellin sisällä pari päivää. Hostellin, jota vihasin ensimmäisestä sekunnista viimeiseen sekuntiin asti. Jotenkin paikassa oli niin paljon sitä pahaa energiaa, energiaa joka huokui muista reissaajista. Miten huomeneen ei vastattu tai osattua käyttäytyä dormissa muita kunnioittaen. Miten röyhkeätä toisinaan toisten käytös oikeastaan oli. Vaikka energia oli jossain lähellä helvettiä, niin vietin kuitenkin ystäväni kanssa aikoja, jolloin nauroimme, kuten aina vedet silmistämme. Onneksi, en tiedä miten ilman häntä olisin koko paikassa oikeastaan kestänyt.

6

Mt. Cookin jälkeen onnemme ei sitten ottanut noustakseen, sama sumuinen ilma jatkui ja seurasi meitä aina viimeisiin päiviin asti. Näkemättä jäi kauan odottama linnunrata Lake Tekapossa, joka oli yksi niistä asioista, joiden takia Uusi-Seelanti alkoi aikoinaan mieltäni kutkuttamaan. Vaikka olisimme pysähtyneet paikoillemme ja odottaneet muutaman päivän, niin onnetar ei ollut enään puolellamme. Säätiedotus lupasi koko viikoksi vettä ja pilviä. Siinä ei auttanut väpättävä alahuuli ja itkuiset silmät. Tällä kertaa minä en näe sitä.

Onnetar näytti sitä keskisormea Moeraki Boulders kivienkin luonna, kun nousuvesi huuhtoi kiviä ja kasteli jokaisen rannalla olijan kengät litimäriksi. Kahvilassa poltin kahvilla kieleni ja taivas alkoi itkemään suuria ja kylmiä pisaroita. Lähellä oli, että en yhtynyt samaan, alakuloiseen virteen mukaan.

Leijailua

Jos olen elänyt kuukausia postikorttimaisemissa, niin tänään sukelsin vielä syvemmälle niiden korttien uumeniin. Kävin paikassa, jossa kaikki oli niin kaunista, jämptiä ja särmikästä. Sanoisinko niin epätodellisen tuntuista, että oli aina parin askeleen jälkeen pysähdyttävä ja katseltava ympärille, vaikka ne maisemat eivät miksikään olleet muuttuneet sitten viimeiseen kymmeneen metriin.

1

Kaveria hiukain riepoi hidas ja töksähtelevä kävelyni, taisi taas olla nälkä, kun siihen malliin muristiin ja hoppuuteltiin. Hyvä että ei sentään kädestä repinyt minua satamaan, kuten joskus näkee vanhempia, jotka repivät takin hihasta pienokaistaansa kotiin, kun toinen ei halua lähteä, siinä itku-potku-huuto-raivareiden saattelemana jokainen vastaan tulija huokaisee hiljaa mielessäänsä. En sentään viitsinyt ihan lopullisesti kaveriani nolata, joten yritin olla pysähtymättä ja kulkea hänen perässäänsä hiukan ripeämmin, mutta turhaan.

2

Silti saimme odotella satamassa reilun tunnin verran, meillä oli mukamas kiire. Ja pöh! Kaveri kulutti aikaansa kahvia ryystämällä ja mahakin murisi siihen malliin, että olisi tehnyt mieli mennä kanttiiniin haukkaamaan leipä jos toinen. Minun mahani oli hiljaa kuten minäkin, pötköttelin sohvalla ja kaveri liittyi tämän laiskiaisen seuraksi. Ei kai viitsinyt maksaa todella röyhkeätä hintaa yhdestä vaivaisesta sämpylästä, jonka välissä oli enemmän tyhjää, mitä nimensä mukaan salaattia ja kanaa. Mielikuvituksenikaan ei ole tarpeeksi hyvä luomaan täytteitä sen sämpylän väliin, josta hädin tuskin saattoi jotain vihreätä nähdä. Vai oliko se sittenkin hometta?

3

Istuimme kylmällä metallisella penkillä ja olimme hiljaa. Katsoimme maisemia ja hymyilimme. Olimme aivan liian laiskoja tai sitten vain maisemien kauneuden takia liian syvässä huumassa, jotta olisimme liikkuneet ympäri laivaa. Meille riitti se, mitä näimme edessämme. Me olimme siihen täysin tyytyväisiä.

5

Yksi Uuden-Seelannin tunnetuimmista kohteista ei pettänyt, oli aivan maaginen paikka, kuten jokaiselta siellä käyneeltä olen saman vastauksen saanut kuulla loistavien silmien kera.

Pienen piston kuitenkin tunsin sydämessäni, kun mietin mitäköhän se Ruotsalainen poika tulee viikon mittaisen vaelluksen aikana kokemaan ja näkemään. Minäkin olisin halunut pistää vaelluskenkäni jalkaani ja nukkua teltassa, syödä pahoja papuja trangialla lämmitettyinä ja mutustaa suklaata tähtitaivasta katsellessa, samalla antaen kuuman kaakaon lämmittää kehoani.

Mutta ei, tökkäsin kaveria kylkeen, merkiksi että minua hiukan paleltaa, hengitin syvään ja hartaasti, nauttien raikkaasta meri-ilmasta ja lähdimme kohti sisätiloja. Joimme kuumaa teetä ja olimme vain hiljaa kuin vanha aviopari, joilla ei ole enään mitään sanottavaa, mutta molemmat tietävät sen että toinen on onnellinen, koska silmien alle on ilmaantunut taas yksi ryppy lisää.

4

Ihan vaan perusjuntti

Kyllä me tonne nyt parissa tunnissa kiivetään, tokaisi kaveri, joka samalla mutusti viimeistä palaansa paahtoleivästä. Murusia rinnukset täynnä ja miele täynnä intoa. Ego suurempi kuin kaupan kylmäallas.

Minä sulloin reppuuni omenoita ja vesipulloani, hymädin, että ei takuulla kiivetä. Kartassa sanotaan, että siihen menee se viitisen tuntia. Siis siihen, että olemme takaisin täällä alhaalla.

Kaveri katsoo minua huvittuneen ilmeen kera ja tokaisee, niinhän se sanoo. Kai se on vaan aika joillekkin perusjunteille, jotka ei koskaan mihinkään liiku.

Mut mehän ollaas sellaisia, siis ei juntteja mut perus jannuja, jotka ei todellakaan joka päivä kiipeä vuorelle. Yritin inttää vastaan, mutta kaveri huitasee kädellä merkin, että tämän neidin on viisasta olla ihan vaan hiljaa.

Kaveri kulki edellä ja minä parisen metriä hänen takanaansa. Aika kului ja osamme vaihtui. Kunnes lopulta oli pysähdyttävä. Hengitettävä ja kaivettava ne vesipullot esille ja haukattava ensimmäiset palaset omenasta.

Automme näytti pieneltä, mutta näkökentässä se silti oli. Ylhäälle näytti olevan vielä saman verran matkaa, mitä alhaalta katsottuna se näytti. Olimme kävelleet ikuisuuden, tai siltä se tuntui. Polku mutkitteli sellaisia kaaria, että suoraa tietä olisimme jo ainakin puolessa välissä. Ellemme jo huipulla. Naurahdin. Olimme kävelleet jo tunnin. Päätin olla ihan vaan hiljaa, enkä masentaa kaveria, joka pyyhki hikeä otsaltaansa.

Nousu huipulle oli vaativa ja aikaa vievä. Etenkin tälläisiltä perusjunteilta, jotka ei koskaan mihinkään liiku, kuten kaveri kolmea tuntia aikaisemmin oli ohimennen sanonut.

Maisemat, jotka huipulta avautuivat olivat salvata hengityksen. Voiko näin kaunista näkyä olla? Voiko oikeasti näin kaunista paikkaa olla? Ja tänne pääsee ihan kuka tahansa, jopa perusjuntti, joka vaan jaksaa ja viitsii hurauttaa autolla parkkipaikalle ja sitten vain pinkasta ylös huipuille.

En tiedä kauanko me siellä huipulla olimme, istuimme hiljaa ja mutustimme banaania ja eilisestä jääneet kookossuklaan loput, tuon suussasulavan herkun, jonka perään me molemmat kuolaamme. Vaikka kuinka sitä sovimme kauppaan mennessä, että tällä kertaa suklaata ei osteta, niin kuitenkin se kookos-suklaalevy sinne kärryn pohjalle ilmestyy.

In heaven

Nukuin yöni yllättävän hyvin ja aamulla aamupala meni alas ilman mutinoita, pystyin jopa juomaan kahvini sitä läikyttämättä.
Aika kului ja minä aloin hermostumaan, tuntemaan vatsassani sen jännityksen ja sydämeni alkoi hakkaamaan nopeampaan ja nopeampaan. Olin jumalauta hermona. Jännitin niin perkeleen paljon, että en meinannut saada sanakaan suustani.

Helikopteriin nouseminen ja sen kyydistä nauttiminen. Ei sitä voi sanoin kuvailla, millaista se oli, istua kuskin vieressä ja katsella maisemia, tuntea vatsanpohjassa nipistyksiä jokaisella kerralla, kun helikopteri hiukan kaartaa ja laskeutuu alaspäin.

Itse jäätikölle saapuminen ja siellä vaelluksen tekeminen oli jotain, josta olen aina unelmoinut. En osaa selittää, mikä siinä on niin kiehtovaa. Mikä siinä jäässä ja jäätikössä on, joka vetää minua magneetin lailla puoleensa. Miksi haluan vielä käydä etelä- ja pohjois navoilla, kävellä keskellä jäätikköä ja antaa katseen vaeltaa valkoisella erämaalla.

Mutta eihän se tietenkään sama asia ole, jos olen suomessa järven jäällä, paukkupakkasten keskellä ja antaen pakkasen purra poskipäitäni, samalla kun silmäni lepäävät autiolla järven jäällä, jonka pinnalle on edellisenä yönä satanut kaunis, puhdas lumi.

Se ei todellakaan ole sama asia. Eihän sangriakaan samalta siinä koti parvekkeella maistui, mitä Espanjan vilkailla kaduilla, vaikka se aurinko paahtaa kasvosi punaiseksi ja hikiläikät hiljaa hiipien valloittavat kaninaloiden seutusi.

Vaikka jäätikö ei ollut puhdas ja valkoinen. Vaikka en kohdannut sinisen jokaisen värin leikkivän kauniilla jääpinnoilla, olin myyty.

Vaikka jäätikkö muistutti suuremmaksi osaksi sitä, että kävellään lumihangessa ja kiivetään kinosten ylite, olin myyty.

Tiesin sen, että sillä rahalla mitä tähän likoon laitoin, näen vain jäätikön alun, jäätikön joka on paikka paikoin mustan hiekan peitossa ja jäätikön, joka oli muuttunut loskaksi edellisten päivien vesisateiden takia. Silti olin myyty.

Ehkäpä jonain päivänä minulla on taskussa isompi tukku seteleitä ja pääsen oikeasti ihan sinne aivan huipuille asti, sinne missä puhdas valkoinen lumi häikäisee silmäni.

Mutta nyt se toiveeni toteutui, kävelin jäätiköllä. Näin jäätiköllä vesiputouksen ja ylitin railoja, kiipesin ylös ja alas antaen lumikenkien pitää minut pystyssä. Ja lensin helikopetrilla. Vaikka aluksi se ei juuri ollut minulle mikään tärkeä asia kauanko me sinne jäätiköllä sillä huristelemme, niin olin siitäkin myyty.

Päivän päätteeksi olisin saanut mennä kuumille altaille, pulikoimaan kylpylään ja nauttimaan rentouttavista drinkeistä. Mutta mitä tämä neiti teki? Raahautui takaisin autolle ja mätkähti raajat levällään patjalle onnellinen hymy kasvoilla. Silmät loistaen kertoi päivästä ja sen tapahtumista kaverille, joka oli päättänyt säästää rahansa ja jäi autolle kuluttamaan päiväänsä, kaverille joka oli juonut kuulemma erittäin hyvää kahvia yhdessä kahvillassa. Kaverille, joka valmisti makoisan illallisen ja kaatoi lasiin hyvää punaviiniä. Olin myyty.