Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Mainokset