Darwin to Adelaide osa IV

Katsoin ylös ja hieroin unihiekkaa silmistäni. Aurinko teki nousua ja minua väsytti. Ja palelti. Eikös Austraalian keskustan pitänyt olla kuuma, hiostava ja tukala paikka elää.

Aloin nousta kallioon hakattuja rappusia ylös ja ylös. Väsymys väsityi ja puuskutus astui kuvioihin. Yksi tauko ja huikka vettä, sitten jatkan ylös asti, se oli sopimus itseni kanssa.

Yritin tasata hengitystäni ja katsoin eteen ja vielä kerran eteen. Olin hämmästyksestä soikeana. Sanotaan, että sydän jättää yhden lyönnin välistä kohdatessa jotain todella hienoa. Minun sydämeni se jatkoi lyöntiä yhtä tiuhaan tahtiit kuin aikaisemminkin, mutta minä lopetin hetkeksi hengittämisen. En siksi, että en osaisi tai kykenisi hengittämään, vaan siksi, koska näin jotain, mitä en odottanut näkeväni.

Kuten Kata Tjuta tuli minulle yllätyksenä niin Kings Canyon tuli vielä enemmän puskien takaa. Ja ehkäpä siksi, se oli parasta, mitä näin punaisena hehkuvan austraalian keskellä.

Hymähdin ääneen kun muistin kaverini, jolle kerroin rakastavani kiviä ja kallioita. Todellakin, minä rakastan kiviä ja kallioita. Rakastan niitä enemmän, kuin kauniita rantoja ja huojuvia palmuja. Olisin voinut istua Canyonin reunalla ikuisuuden ja katsella miten punainen, hiukan raidallinen kallioin seinämä seisoo tukevasti silmieni edessä, antaen auringon piirellä sen kylkeen kuvioita. Katsella taivaalla kaartelevia lintuja ja antaa raikkaan tuulenvireen viilentää oloani, oloa jonka taivaalle noussut aurinko on saanut jo hiukan tukalaksi.

Kuulemma muutama vuosi sitten pari turistia oli tippunut kallion reunalta alas, yrittäen ottaa sitä parasta selfietä, jolla saada kaverit kateelliseksi. En voi kun ihmetellä, mitä niiden tyttöjen päässä oikein liikkui. Missä se itsesuojeluvaisto oikein oli? Kyllä minäkin olen utelias ja toisinaan löydän itseni paikoista, joissa jälkikäteen ajateltuna, ei olisi ollut ehkä viisasta olla, mutta nyt yrittää tasapainotella kielekkeellä, jonne meno on ehdottomasti kieletty.

Mainokset

Darwin to Adelaide osa III

Kello soi aamu kuudelta ja oli aika harjata silmät ristissä hampaita. Eilinen illallinen oli venynyt liian pitkäksi ja kaverin suunnistusvaisto takaisin hostellille ilman karttaa, ei ollut ehkä parhaimmasta päästä.

Ryhmämme hajaantui jälleen ja meitä oli enään jäljellä viisi. Väsyneinä seisoimme hostellin pihalla odottaen bussia, jolla meidän olisi määrä jatkaa matkaamme Adelaideen asti. Bussi kaarsi näyttävästi, mutta reilusti myöhässä pihalle ja poimi meidät kyytiin. Hiukan hölmistyneenä katselimme toisiamme, tässäkö tämä meidän porukkamme sitten oikein on? Onko meitä todellakin vain viisi jatkamassa matkaa?

Etupenkillä istui hiljainen ja hiukan ujolta vaikuttava tyttö, josta tuli ryhmämme kuudes jäsen. Ujous kuoriutui ensimmäisten tuntien aikana ja meillä oli koossa kuuden hengen porukka ja iso bussi oli vain ja ainoastaan varattu meille. Mikä autuus. Jokainen sai valloittaa kaksi penkkiä ja hukkatilaa oli vaikka muille jakaa.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Kuskimme, joka toimi myös oppaanamme oli hiukan erikoinen tapaus, mutta niin oli ryhmämmekin. Sellainen hullun hauska kuusikko, jolla oli sama taito nauraa itsekullekkin ja siinä sivussa vielä toisille. Jos ei lötynyt mitään järkevää syytä, niin sitä naurettiin silti. Jos ei naurattanut, niin sitten tökittiin kylkeen, että sai edes pienen hymyn toisen kasvoille.

Ja minä olin innossani, olin lähempänä kuin koskaan sitä Austraalian keskellä mollotavaa punaista kiveä, sitä jonka luulin olevan ainoa kivi, siellä punaisen aavikon keskellä. Miten väärässä olinkaan. Miten minä olin edes sellaista saanut pieneen mieleeni?

En viitsinyt kavereille kertoa, millainen mielikuvani Austraaliasta oli ollut ennen tänne saapumista, muutenhan he olisivat kuolleet nauruun, kun muutenkin tuntui, että minä tein tai sanoin aina jotain typerää, koska minä olin aina sen naurun kohteena.

Kata Tjuṯa on pyhä aboriginaaleille ja sen Pitjantjajarankielinen nimi Kata Tjuta tarkoittaa ”monta päätä”.

Bussimatkamme Alice Springistä kohti Uluru-Kata Tjutan kansallispuistoon oli pitkä. Tässä vaiheessa on tuskin syytä mainita sitä, miten olin taas kuvitellut sen olevan aivan kivenheiton päässä Alice Springistä.

Uluru-Kata Tjutan kansallispuistossa oli taas aika nukkua leirintäalueella ja viileä, sanoisinko kylmä yö tuli todellakin yllätyksenä. Vaikka olin tuntenut jo Alice Springissä vilunväreitä, niin täällä sitä paleltiin vaikka housuja oli useampi kappale ja villapaidan lisäksi nukuin takki päällä, hanskat kädessä ja huivi kiedottuna pääni ympärille.

Samalla ensimmäinen kokeilu Austraalialaista ”makuupussia” eli Swagiä ei mennyt ihan putkeen. Kuulemma se on erittäin loistava ja mukava tapa nukkua taivas alla, mutta minulla ei tässä asiassa käynyt tuuri. Käperryin makuupussini kanssa syväle Swagiin ja peitin vielä suuaukon, silti hytisin kylmissäni. Mutta tuskipa se telttakaan olisi lämpöisempi paikka ollut nukkua.

Swag on tukevasta, vedenkestävästä kankaasta valmistettu makuupussin tapainen pussukka, jonka sisältä löytyy myös patja.

Kaverit nukkuivat hiukan paremmin kuin minä, ja heidän mielestään ilma oli vain ihanan raikaan viileätä. Ehkäpä se tauti taas kolkutteli olkapäilleni ja muistutti minua siitä, että ei sitä kuolemattomia olla, vaikka päivän on saanut tuntea olevansa enemmän kuin elossa.

Vaikka yö ei ollut ehkä paras kokemani yö, niin onnekseni päivät oli sitäkin parempia. Se suuri ja maaginen kivi oli todellakin suuri ja maaginen. Vaikka olinkin Ulurun nähnyt liiankin monessa kuvassa ja Austraaliaa mainostavassa matkaoppaassa, niin silti sitä jaksoi ihailla.

Auringonlaskun aikana kirkkaan punaiseksi värjäytymisen huomasin vasta myöhemmin, kun katselin illan aikana ottamiani valokuvia. En tiedä lähettikö kivi ryhmällemme jotain erikoista energiaa, vai oliko se lasillinen kuohuvaa syyllisenä siihen, että me olimme todella levottomia ja nauraa räkätimme sen ajan, mitä auringonlaskua ihailimme.

Muut turistit katselivat meitä hiukan huvittuneina, kun otimme omasta mielestämme erittäin fiksuja kuvia Ulurusta ja meistä. Toisinaan kivi oli iso sämpylä jota yritimme syödä ja toisinaan olimme kenguruita jotka pomppivat kiven ympärillä.

Uluru eli Ayers Rock on pyhä vuori aboriginaaleille ja sen kalliolaamaukset kertovat mystisestä uniajasta, joka on aboriginaalien mytologian tärkeimpiä uskomuksia.

Vähemmän mainetta saanut kivimuodostelma Kata Tjuta, joka tunnetaan myös nimellä Mount Olga oli minulle ehkäpä mieleenpainuvampi paikka, kuin Uluru upeista auringonnousuista- ja laskuista huolimatta. Ehkäpä syynä oli se, että en oikein tiennyt mitä minua odottaa.

Vaikka Ulurun ympäristö yllätti minut kasvillisuudella ja sillä, miten kauan siinä oikein meni, kun sen yhden kiven kiersi ympäri, niin Kata Tjutalla tepastelu ja kivimuodostelman ihmettely oli mielekkäämpää, koska siellä saimme kävellä muuallakin, kuin pelkästään aulueen reunustalla.

Vaikka mitään hinkua Ulurulle kiipeämiseen en tuntenut, niin se, että kävellään nyt tätä kiveä ympäri muutaman tunnin ajan tuntui jo vähän tylsältä. Joillakin osuuksilla valokuvaaminen oli kiellettyä ja edessäni kulkevat kiinalaiset turisti olivat hiukan huvittavia, kun alkoivat taas räpsiä kuvia kuin viimeistä päivää kuvaamisen taas ollessa sallittua.

Aboriginaalit haluaisivat kieltää Ulurulle kiipeämisen pyhäinhäväistyksenä, mutta kiipeäminen sen huipulle oli vielä sallittua. Jotenkin se ei vain mene minun päähäni, miten jollekkin kulttuurille pyhää asiaa ei kunnioiteta. Silti Austraalia tekee suurta bisnestä sillä, että saa lukuisia turisteja vuosittain ihmettelemään aboriginaalien kulttuuria ja heidän pyhiä paikkoja.

Punaisena hohtava keskusta ei jättänyt minua kylmäksi mieleltä, vaikka yöt olivat minulle liian kylmiä.