Sitä ei voi ylittää

Jotta en olisi aivan turtunut kaupungin vilkkaaseen keskustaan ja rauhallisiin puutarhoihin, otin itseäni niskasta kiinni ja lähdin tekemään ne, ehkä tunnetuimmat kävelyt. Aika, jonka Sydneyssä vietin, olisi riittänyt siihen, että olisi kerinnyt tehdä kaikki ne kävelyt, jotka olin suunnitellut tekeväni, mutta sää ei ollut puolellani. Vettä ja vettä, miten sitä melkein kaksi viikkoa voi sataa yhtä kyytiä?

En ole koskaan tuijotellut säätiedotuksia siihen malliin, mitä täällä ollessani niitä kyttäsin, kyttäsin mahdollisuutta aikaiseen heräämiseen ja siihen, että pistetään lenkkarit jalkaan ja reppu selkään, unohtamatta sitä kameraa ja karttaa.

17

Cooganna to Bondai beach walkaway on yksi Sydneyn tunnetuimmista kävelyistä ja edellisten päivien myrsky oli saanut rannat autioiksi ja likaisiksi. Jokaisella rannalla oli kaupungin työntekijöitä siistimässä rantoja ja auringonpalvojista ei ollut mitään tietoa.

21

En tiedä miltä meri okeasti näyttää, siis sellaisena tyynenä aurinkoisena päivänä, mutta tänään se oli jotenkin oudon sininen. Sitä ei voinut lakata tuijottamasta. En ole aikaisemmin sen väristä merta nähnyt, saatika rantakallioiden seiniä nuolevia aaltoja. Rohkeimmat surffarit olivat kuitenkin siellä lautojen kanssa ja minä turvallisesti muutaman metrin päässä kielekkeestä ja katselin lumoutuneena meren voimaa.

20

Vaikka kävelyllä oli pituutta se 7km niin ei se siltä matkalta tuntunut, maasto oli helppoa, asfalttia tai lenkkeilijöille tehtyä pehmeätä ramppia. Oikein leppoinen ja todella kaunis kävely, jonka olisin mielelläni tehnyt vielä uudelleen jos vain sää olisi ollut puolellani.

22

Manly scenic walkway oli taas aivan toista luokkaa mitä Cooganna to Bondai beach walkaway. Kun edellisellä kerralla sain tepastella oikein kivasti asfaltilla, niin tällä kertaa kuljin keskellä metsää. Välillä edessäni oli vain vajaan puolen metrin levyinen polku ja toisinaan oli hiukan leveämpi, sekä parempi kävelyalusta, joka oli tehty joissain osuuksissa betonista tai puusta. Vaikka maasto oli toisinaan helppoa menin kuitenkin laskuissani sekaisin siitä, kuinka monta kaatunutta puuta matkani aikana jouduin ylittämään tai kiertämään.

24

Kävelyn ensimmäsiten metrien aikana tuli Uuden-Seelannin luontoa ikävä, kun siellä niitä myrkyllisiä ötököitä ei ollut. Vaikka liskot ja hämähäkit olivat ainoita eteeni tulevia elukoita, olin hiukan hermona, kun mielikuvitukseni laukkasi lujempaa mitä maailman nopein ravihevonen. Yritin rauhoitella mieltäni, että ei täällä mitään tappaja hämähäkkejä ole, jotka hyökkäävät kimppuuni.

25

Se, että myrsky oli kaadellut puita ja tehnyt suuria vesilammikkoja reitilleni piti, silmäni visusti edessäni olevalla polulla, mitä katseeni olisi eksynyt sinne jonnekkin, mistä olisin aivan varmasti bongannut ne iljettävimmän näköiset ötökät ja harkinnut kahdesti takaisin kääntymistä. Onneksi jossain vaiheessa kuljin jo huolettomasti ötökät unahten ja maisemiin upputuneena.

23

Paluumatkan Sydneyn keskustaan tein laivalla, joka kruunasi päivän lopullisesti. Olin väsynyt, mutta onnellinen, takana oli reilun 11km mittainen kävely ja hiestovan nihkeässä ilmastossa se tuntui. Illalla taisin jo nukahtaa ennenkuin pääni kosketti tyynyäni.

26

27

Mainokset

Mikä on vihreää ja kutittaa jalkapohjiasi?

Onneksi kaupungissa oli muutakin nähtävää kuin keskustan kaupoissa pyöriminen. Puutarhat, jotka olivat aivan uskomattoman hienoja ja isoja, kuten suuressa kaupungissa kuuluukin olla.

15

Mikään ei voinut olla parempaa, kuin loikoilu nurmikolla ja lukea kirjaa, antaa päivän mennä ohitse ja katsella ohikulkevia ihmisiä. Arvailla kuka on turisti ja kuka paikallinen. Kenellä oli se kartta piilotettuna takataskuun ja kävelystä huomasi sen, että sitä ollaan reissussa, kuten minäkin, mutta yritään olla paljastamatta sitä.

12

En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miksi se, että on turisti, pitäisi jotenkin peittää? Aikoinaan olin yhden kaverin kanssa reissussa, kaverin joka suuttui minulle aivan mielettömän paljon, kun pysähdyin tielle ja aloin kaivamaan repussani olevaa karttaa. Se olisi ollut kuulemma aivan niin noloa. Näyttää nyt kaikille se, että me ei tiedetä missä me ollaan. Ihan kun ne ei muutenkaan meidän kalkin valkoisesta ihosta sitä olisi huomannut. Hyvä että sain ottaa valokuvia.

13

Mutta nyt olin yksin ja kuljin reippaasti kartta kädessäni, kerrankin kun olen sitä oppinut lukemaan. Vai pitäisikö sanoa, että suunnistustaitoni on viimeisten kuukausien aika parantunut aivan uskomattoman paljon. Jos minulle kasvaisi siivet selkään, voisin liittyä muuttolintujen joukoon ja lentää hurauttaa minne ikinä vain haluaisin.

14

Hyde Park, joka kätki keskustan vilkkaiden katujen hälinän, oli aivan oma maailmansa. Leveää kaakelipolkua pitkin tuntui matkaavansa jossain aivan muualla, kuin miljoonakaupungissa, jossa autot pörsitelevät ohitsesi ja lukuisat liikennevalot piipittävät kilpaa ympärilläsi ja et tiedä, menetkö sittenkin kutsun kuultuasi vasemmalle vai oikealle.

En voinut olla hymyilemättä, katsella suihkulähteen ympärillä leikkiviä lapsia ja tuntea rinnassani se pienen pieni pisto. Minäkin olisin halunut yhtyä samaan kikattavaan nauruun ja juoksea ympäriinsä, käydä uittamassa jalkoja viileässä vedessä ja roiskutella vettä kaverin kasvoille.

10

Royal Botanic Garden oli, kuten nimestä voi jo päätellä, iso ja mahtavia. Puutarha oli kuin kaksi tai kolme erilaista maailmaa yhdistettynä yhteen isoon vihreään alueeseen kartassani.

Pääporteista sisään mentyä tuntui, kuin olisi keksellä vihreätä labyrinntiä, josta oikean polun valittua löysin itseni avaralta nurmikkoalueelta, jolta näkyi Sydneyn tunnetuimmat nähtävyydet, Harbour Bridge sekä oopperatalo.

11

Suosikkini oli kiinalainen ystävyyspuutarha, joka oli rauhan keidas. Paikka, jossa aika ja mieli pysähtyi. Hektisestä kiirestä päätyi aivan toiseen maailmaan, josta astui henkisesti rikkaampana ulos. Puutarha, jota rakastin ja rakastin. Puutarha, joka sammutti hetkeksi kaukokaipuuni, puutarha joka samalla antoi taas siivet uusille haaveille ja suunnitelmille.

9

 

 

The city flirting with me

Koska ennakkovalmisteluni olivat mitä olivat Sydney, tuo Austraalian suurin kaupunki oli kokonaisuudessaan aivan uutta ja kiehtovaa. Tiesin sen, että täällä jossain on se kuuluisa oopperatalo, jonka valkoiset kaarevat seinät houkuttelevat lukemattomia turisteja ikuistamaan itsensä sen juurella, ja niin tein minäkin. Ja siihen se tietoni koko kaupungista sitten loppuikin. Kuvista olin nähnyt sillan sekä eläintarhan, jossa ylisöpöt koalat halailevat puita ja näyttävät niin lutusilta että.

Vuonna 1973 valmistunut oopperatalo valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2007 merkittävänä 1900-luvun monumenttina, joka edustaa luovuutta sekä arkkitehtoniselta että rakennussuunnittelun kannalta.

Ensimmäiset päivät menivät palloillessa kaduilla ja nauttien siitä hälinästä mitä ympärilläni oli. Olin nirvanassa, olin elossa. En voinut olla yhtään onnellisempi. Ehkäpä Aucklandiin saapumista varjosti liian kauan jet lagi, joka vei voimat tutustua uuteen maahaan sillä innolla, mitä täällä tein. Tai sitten se oli tieto siitä toimivasta julkisesta liikenteestä, jolla pääsee melkein minne vain. Pelkkä metrokartan näkeminen sai minut huumaan.

Asuin Info-pisteessä, jossa kolmannella kerralla käytyäni vanha täti jo tunnsiti minut ja leveän hymyn kera kertoi paikkoja, joita kannattaa mennä katsomaan, ja mitä tapahtumia kaupungissa oikein on. Ja minä imin itseeni tietoa, kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Tuntui kuin minulla olisi miljoona vaihtoehtoa ja mikä parasta, kaikki toteutettavissa.

6

Jaksoin päivästä toiseen ihailla keltaista julkisivua ja vihreitä parvekkeita. Onneksi hostellini oli kadun päässä.

Aurinkoiset päivät Sydneyssä olivat mielettömiä ja humalluin toimivasta julkisesta liikenteestä ja imin itseeni uusia tuoksuja. Pitkästä aikaa taisin olla tyypillisen turistin perikuva kartta kädessä ja kamera toisessa.

Rakastin sitä, miten kulttuurit kohtasivat täällä. Rakastin kiinalaista kaupungin osaan, joka hiljalleen sulautui ympärillä olevaan vilkkaaseen keskustaan ja korkeuksiin kurkottaviin pilvenpiirtäjiin. Miten hiljalleen katukuva muuttui betoniseksi liike-keskukseski, josta saattoi bongata ne pörssimeklarit ja kuitenkin ympärillä oli havaittavissa kiireettömyys ja kaunis vihreä luonto.

8

Chinatown

Uuden-Seelannin jälkeen minulla oli olo, että olisin ollut jollakin pienellä mökkipaikkakunnalla ja elänyt pienessä mökissä, suloisesti neljän seinän sisällä tiedottomana mitä ulkomaailmassa tapahtuu ja vilkaissut itseäni peilistä ehkä kerran päivässä, jos silloinkaan. Nautin siitä vapaudesta, jonka Uudessa-Seelannissa koin, siitä että ei kiinnittänyt juuri mitään huomiota siihen, miltä näyttää ja onko hiukset hyvin. Ja Sydneyhyn saavuttua minulla oli fiilis, että olisin juuri aamulla ryöminyt ihmisten ilmoille jostain likaisesta viemäristä.

Kaikki ne kauppakeskukset ja hohtavat valot, joiden loisteessa mallinuket keimailivat uuttutta kiiltävien vaatteiden kera. Tyylikkäät naiset korkeineen korkoineen ja laitettuineen hiuksineen, kaikki ne miehet hyvin istuvissa puvuissa joivat enemmän, kuin tyylikkään näköisenä kahvia terassilla ja nauttivat aurinkoisesta maisemasta Ray-Banien lävitse.

Yritin takoa itselleni, että en tarvitse uusia vaatteita, vanhat ovat vielä ihan hyviä, mitä nyt kuluneita ja kulahtaneita. En kuitenkaan raaskisi niitä pois heittää ja lisäkilot rinkassani eivät tuntuneet houkuttelevilta. Silti sorruin siihen, shoppailuun.

En ollut ainoa, jolla oli sama ongelma. Tapasin hostellissa tytön, joka oli laillani Uudessa-Seelannissa ollut ja nyt hän katsoi itseänsä peilistä, yritti etsiä jotain päälle pantavaa. Jotain, jolla kehtaisi mennä edes ruokakauppaan.

5

Se oli hyvin ristiriitaista. Vielä viimeviikolla olin sinut itseni kanssa ja minua ei yhtään kiinnostanut miltä näytän. Ja nyt seisoin peilin edessä kuin 10 vuotta sitten, pohdiskellen sopiiko nämä vaatteet keskenään ja näytänkö minä ihan juntilta.
Vielä viime viikolla olin enemmän kuin tyytyväinen itseeni ja nyt peilistä tuijotti se mörkö, jota en halunut tuntea.

Samalla tuli ikävä vanhaan elämääni ennen tätä reissuani. Elämääni, jossa minulla oli paljon hameita ja kauniita paitoja. Uudet kengät ja muutama käsilaukku, joita saatoin mieleni mukaan vaihdella. Ja nyt minulla oli vain parit shortsit ja legginsit, farkut joita vihasin ja yhdet lökärit. Tavaratalosta löydetyt t-paidat, jotka olivat hintaansa nähden ihan kivoja. Pari hupparia ja villasukat.

Olin elävä ihmiskoe siitä, mitä mielessä voi tapahtua yhden päivän aikana. Mitä suurkaupunki ja lukuisat ostoskeskusket tekevät mielelle. Miten mainokset saavat sinut ajattelemaan toisin, mitä oikeasti haluatkaan. Miten aloin himoita tarjouksessa olevaa hiustenkuivaajaa vaikka tähän asti ilman sellaista olen hyvinkin pärjännyt.

Aloin katsomaan toisia ihmisiä ja verrata heitä itseeni, miten sitä tunsin itseni niin mitättömäksi. Riittämättömäksi kulahtaneissa vaatteissani ja ehkäpä reissaamisen väsyttämistä kasvoistani, joissa silmiäni ei koristaneet jumallatomat tekoripset ja punaa vailla olevat huuleni eivät saanet kenenkään katsetta vangiksi.

7

Vaikka en liidellyt muodin huipulla ja kävelyäni kaduilla ei säestänyt tasainen korkojen kopina, kuljin silti pää pystyssä ja hymy korvissa. Vaikka toisinaan mieleni oli maassa ja itsetunto jäänyt toiselle mantereelle, niin minulla oli silti syytä hymyillä. Jostain kumman syystä minulla oli fiilis, että koko kaupunki flirtailee kanssani. Ja minä pistin parastani takaisin. Ilman huulipunaa, tietenkin.

Lento tuntemattomaan

Nojasin päätäni lentokoneen ikkunaa vasten ja katsoin suurilla silmilläni allani avautuvaa maisemaa, kaupunkia joka ei näyttänyt loppuvan millään. Kaupunkia, jonka takaa aurinko teki nousua ja mietin, että tuolla jossain, jossain noiden lukemattomien talojen joukossa on se minun hostellini, jossain tuolla, on seuraava määränpääni.

Minua väsytti ja hiukan jännitti. Jännitykseni ei ollut sellaista missä perhoset tanssahtelevat kiivaan teknobiisin tahtiin. Minua jännitti, mutta masuni sai olla rauhassa, ei perhosia tai täriseviä käsiä. Ei hermona olemista tai tykyttävää sydäntä.

Lennon aikana en kerinnyt nukkumaan, olihan se siihen aivan liian lyhyt ja minä liian levoton. Tai sitten se oli vieressäni istuva vanha hippi, joka piti minut hereillä, sen verran pistävä oli herran ominaistuoksu. En edes halunnut ajatella, milloin herra oli viimeksi raikkaan suihkun alla käynyt pyörähtämässä.

1

Aikaa oli selata kirjakaupasta ostamaani matkaopastani, opasta jota en ollut ennen lennolle nousua kertaakaan selannut, saati sitten tehnyt mitään suunnitelmia siitä, minne seuraavaksi menen. Minulla oli varattuna seuraaviksi neljäksi yöksi hostelli ja siihen se ennakkosuunnitteluni sitten päättyi.

Yleensä, kun olen menossa jonnekkin, olen selannut matkaoppaan ja merkannut siihen tähdellä paikkoja, joita haluan nähdä, alleviivannut joitain minulle tärkeitä asioita ja ehkäpä vielä laittanut värikkäitä lappusia muistuttamaan minua paikoista, joita en todellakaan halua missata. Ja tietenkin värikoodannut asiat täydelliseen järjestykseen Post-it lappuilla. Ja nyt sylissäni komeili uuttuutta kiiltävä Lonely Planet, kirja jota olin kaupassa ollessani vain selaillut ja kassalle kantanut siksi, koska kirjassa oli todella paljon kuvia. Kuvia, jotka kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Kirjassani ei ollut merkintöjä eikä yhden ainoata Posti-it lappua kertomassa, minne mennä ja mitä nähdä.

Olinhan lentoliput hommannut vasta viime viikolla ja kirjan hankkinut toissapäivänä. Sähköpostissani komeili viisumi ja minä istuin lentokoneessa matkalla Sydneyhyn. Ei ihme että vähän jännitti. Vai pitäisikö sanoa pelotti. Oliko tämä sittenkään oikea ratkaisu? En ole koskaan aikaisemmin mitään vastaavaa tehnyt. Hertäteostokset ovat minulle tuttuja, mutta silloin käteeni on jäänyt vaatteita tai suklaata, kipoista ja kupeista puhumattakaan, mutta lentoliput ja uusi maa. Uusi seikkailu. Todellakin. Seikkailu.

2

Jotenkin se, mitä minulla on edessä tuntui niin oudolta, tämä on jotain niin uutta, mitä olen koskaan aikaisemmin tehnyt. Jollain oudolla tapaa vihasin ja samalla rakastin tätä hetkeä. Kuin lähtisin leipomaan täytekakkua ilman ohjeita ja tietoa siitä, sekoitetaanko taikinaan munat ennen vai jälkeen jauhojen.

Kerran lähdin leikkiin mukaan extempore ajattelin viedä leikin sellaisenaan loppuun, sanaton sopimus itselleni. Sopimus siitä, että nyt mennään minne nenä näyttää ja suunnitelmia ei ole. Etsitään seuraavien kohteiden tietoa vasta myöhemmin ja yritetään elää siinä paikassa ja hetkessä minne on itsensä ängetty.

Ainoa suunnitelma, jonka koneessa tein oli se, että mennään koti pohjoista ja sieltä Darwiniin, jos mahdollista niin junalla mantereen halki takaisin etelään ja sitten katsellaan miten minulla on aikaa ja mitä pankkitilini sanoo. Eli suunnitelma matkan suunnasta on, mutta ei muuta. Ei kaupunkeja tai paikkoja. Ja jos tuntuu siltä, että pitää palata, niin palaan ja jos tuntuu siltä että pitää vaihtaa maataa, niin teen senkin. Elämä ja tämä vuosi, aivan liian lyhyt siihen, että on jossain missä ei viihdy.

3