Ei ihan justiin

Astuin sisään vanhaan ja parhaat päivänsä nähneeseen bussiin. Ilmastoinnista ei ollut tietoakaan ja penkit olivat jykevästi pulteilla lattiassa kiinni. Punainen tekonahkainen istuin liimasi reiteni tiukasti penkkiin kiinni. Kuskina oli hiukan vanhempi, tummahiuksinen mies, joka piti aurinkolaseja, vaikka aurinko olikin pilvien takana piilossa ja kuskikin taisi siellä osittain lymyillä. Kovasti hän ennen lähtöä meille jotain selitti, oliko aksentti vai väsymykseni niin suuri, että puoliakaan en jutuista selvää saanut.

Päästyämme Nimbiin, istahdin penkille odottelemaan kyytiä hostellille. Kello kävi ja mahani murisi. Kyytiä ei näkynyt ja pilvet olivat väistyneet taivaalta, tuoden auringon esille.  Söin omenaa ja hieroin tuttavuutta kaveriin, jolla oli sama määränpää, kuin minulla ja sama aavistus siitä, että ne on unohtanut meidät.

Kaveri yritti soittaa hostellille ja kysellä kyydin perään, mutta kukaan ei vastannut puhelimeen.

Vajaata tuntia myöhemmin heitimme rinkat selkäämme ja lähdimme kävelemään kohti hostellia. En tiedä, kauanko olimme kävelleet, mutta ikuisuudelta se tuntui siinä paahtavassa helteessä rinkan jumalattomasta painosta johtuen. Aivan kuin jostain tuhannen ja yhden yön sadusta, viereemme pysähtyi valkoinen auto, joka ei kuitenkaan hohtanut uutuutta ja viskellyt keijupölyä ympäriinsä, kuten tarina olisi voinut sadunhohtoisesti jatkua. Kuski veivasi ikkunan auki ja kysyi minne meillä matka. Yhdestä suusta tuli vastauksemme ja kuski kertoi että hänellä on sama suunta ja tarjosi meille kyytiä.

Yllättävän vikkelästi kuski pääsi autosta ulos ja avasi takakontin kokoonsa nähden. Väsyneinä ja onnelliseina pistimme rinkat auton takakonttiin ja sitten totesimme, että me emme sitten taidakkaan kyytiin enään mahtua. Eihän siinä sitten auttanut muu kuin jatkaa matkaa jalkaisin. Kuksi lupasi jättää rinkkamme jonnekkin näkyvälle paikalle.

Auto lähti ja jätti jälkeensä pöllyävän hiekan. Sinä me kaverin kanssa seisoa pönötimme ja aloimme nauramaan. Mitä hittoa me oikein teimme? Annoimme ventovieraalle rinkkamme ja emme ottaneet edes mitään tietoja ylös, saati sitten rekisterikilpeä.

Rinkkamme nojasivat hostellin seinää vasten ja me huokaisimme helpotuksesta. Oli todellakin huojentavaa nähdä autoa ajanut kaveri loikoilemassa sohvalla ja rinkkamme hiukan hiekkapölyn peitossa, mutta tallessa kuitenkin.

Keskustassa, joka oli nähty jo muutamassa minutissa oli vain paikallisia kuluttamassa päiväänsä leppoinen virne kasvoillaan. Siellä täällä oli muutama turisti, hiukan hitaasti löntystellen eteenpäin tyyväisen rento ilme kasvoillaansa. Keskusta, joka ei minulle juuri mitään tarjonnut, koska en innostunut pilven poltosta, saati niiden maukkaiden keksien popsimisesta, keskusta jossa oli maantasalle palanut museo ja taidekalleria oli kiinni keskellä kirkasta päivää.

216

Jälleen kerran, matkalla hostellille tapahtui kummia, seuraamme ilmestyi kiinalainen nainen. En tiedä, mistä puskan takaa se siihen tielle, aivan eteemme ilmestyi, mutta vaikuttava ilmestys se oli. Hän puhui paljon ja suurin osa meni ohitse, en kyennyt kaikkea ymmärtämään eikä kaverinikaan, joka kulki muutaman metrin meidän jäljessä. Olihan hän herrasmiehenä tarjoutunut kantamaan kiinalaisnaisen laukut, kuulemma tonnin painoiset sellaiset.

Hostellilla lisäksemme oli muutama hassu tyyppi. Kalustukseen taisi kuulua se iso kaveri, joka otti rinkkamme kyytiin jättäen meidät tielle katselemaan loittonevia takavaloja ja yskimään suustamme kuivaa hiekkaa. Kaveri oli hiukan outo, mutta mukava, leppoinen tyyppi joka oli kuulemma siellä asunut jo vuosia. Kaveri, jolta vieraat saivat ostaa pilveä, jos olivat liian laiskoja keskustaan kävelemään.

214. Nimbin 8-10.5-15

Hostellin pihalla istui päivisin vanha mies, aina samassa paikassa lootusasennossa lukien kirjaa. tai sitten vain se kirja oli silmänlumeena. Vanha mies, joka illan hiipuessa laahusti nuotion ääreen ja pisti jointin tulille. En tiedä nukkuiko hän istuvaelteen, mutta siellä se oli vaikka nuotio oli jo sammunut ja kylmä yö saanut minut laittamaan jalkaani villasukat.

Hostellilla oli myös yksi kaveri, joka etsi kännykkäänsä koko sen ajan mitä Nimbissä olin. Milloinka hän makasi takapihalla täydessä koomassa ja vasta tuntien jälkeen vastasi kysymykseeni, kysymykseeni jonka olin jo unohtanut. Kaveri, joka keroi olevansa siellä vielä pari päivää ja jatkaisi matkaansa, mutta luulenpa hänen olevan koko tulevan vuoden siellä. Ei hän minnekkään muista lähteä. Sama kaveri, joka unohti banaanit tiskille ne ostettua, kaveri joka löysi kännykkänsä ja hukkasi sen uudelleen.

Viihdykkeitä tyypilliseen ”hippikommuunin” nähden paikasta löytyi tv sekä pleikkari. Biljardipöytä, josta oli palloja hukassa ja keppi hiukan kärsineen näköinen sekä tikkataulu ilman tikkoja. Viihdykkeet, jotka takasivat sen, että aamusta iltaan naurettiin ihan onnellisuuden voimalla ja hassuille sattumuksille, mitenköhäm olisin oikein nauranut jos mukana olisi ollut jotain vihreätä?

219

Kun oli aika lähteä, sitten se taas tapahtui. Odottaminen ja unohdus. Dösä jonka piti viedä minut takaisin Byron Bayhin oli myöhässä. Tai sitten kuski oli unohtanut.

40 minuttia myöhemmin istahdin väsyneenä samaan bussiin, jolla olin tänne saapunut. Olin vihainen ja turhautunut. Aika, jonka olin varannut siihen, että käyn kaupassa ennen kuin hyppään uuteen bussiin ja jatkan matkaani, oli mennyt siihen, että istua pönötin Nimbin dösärillä.

Bussi bysähtyi ja pistin rinkkani selkään, halasin kaveriani nopeasti ja lähdin juoksemaan toiseen dösään jonka ulkopuolella kuski jo odotteli minua ilman hymyä, naputellen mustekynällä matkustaja luetteloa jossa oli minun nimeni jäljellä.

Istahdin pehmeälle penkille ja yritin tasata hengitystäni, kaveri vilkutti jossain siellä kaukana takana ja en voinut olla hymyilemättä.

Mainokset