Darwin to Adelaide osa I

Kuumeni oli koholla ja korvani tukossa, yritin kuunnella mitä matkaoppaamme mikrofoniin puhui, tuloksetta. Hyvä kun kuulin vieressäni istuvan puheen. Nojasin ikkunaa vasten ja toivoin että oloni kohenisi. Autossa oli kuuma ja ilmastointi hurisi täysillä. Hetken kuluttua palelin ja kaivoin repusta hupparin ylleni, muut katsoivat minua kummissaan, hikikarpalot otsillaan.

Maisemaa koristi termiittikeot. Toisinaan ne olivat pieniä, ehkäpä metrin korkuisia ja toisinaan ne olivat miestä pidempiä.

Bussi oli melkein täynnä, 15 toisilleen tuntematonta henkilö odottivat väsyneenä, mutta innokkaana mitä tulevat päivät pitävät sisälläänsä. Ja minä toivon ihmettä, parantumista -tuloksetta.

Florence Falls

Ensimmäisen lounaan aikana meistä oli jo muodostunut todellinen tiimi. En tiedä miten ihmeessä meillä kaikilla oli samanlainen huumorintaju ja kyky pilke silmäkulmassa vittuilla toisillemme. Minulla oli käynyt tuuri, olin saanut loistavan porukan, porukan jossa naurussa ei säästelty ja huumorin laadulla ei kerskailtu.


Matkamme jatkui kohti Litchfieldin kansallispuistoa, jossa myös ensimmäisen yön vietimme, kiltisti teltoissa nukkuen. Nukkuminen oli hiostavaa ja omalta osaltani myös pätkittäistä. Milloinka heräsin siihen, että oli aika kaivaa repusta oloani kohentavia lääkkeitä ja milloinka taas heräsin siihen, että olin hiestä märkänä ja itikat surisivat korvissani.

Kansallispuiston kasvillisuus yllätti minut täysin. Se miten paikka paikoin oli todella kuivaa ja hetken kuluttua taas älyttömän vihreätä. Toisinaan puut olivat korkeita kuin pilvenpiirtäjät ja toisinaan pieniä, kitukasvuisen oloisia reppanoita, jotka hädin tuskin ylettyivät polviini asti.

En tiedä, vaikuttiko oloni siihen, vai odotinko vain todellakin jotain paljon enemmän kuin koin, mutta kansallispuisto ei tehnyt minuun niin suurta vaikutusta, kuin muihin. Olihan paikka toki hieno ja vaikuttava, mutta jotenkin jäi fiilis, että olisin kaivannut jotain enemmän.

Vaikka kansallispuisto ei saanut minua vakuuttuneeksi, niin illan viimeinen ohjelma, veneretki sademetsän uumenissa sai minut ihmetyksen partaalle. Se oli aivan mieletöntä. Se fiilis, kun vene lipuu pitkin jokea ja ympärillä näkyvät eläimet jatkavat elämäänsä, kuin meitä ei olisikaan olemassa. Rannalla makoilevat krokotiilit näyttivät muovisilta ja vaarattomilta, että oli oikeasti vaikea tajuta se, että ne ovat petoja eikä mitään muovileluja.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kakadun kansallispuistoon, jonka kasvillisuus oli samanlaista, kuin aikasempana päivänä näkemäni kansallispuiston kasvillisuus. Mutta täällä koin sen, miltä tuntuu seisoa nöyränä tyttönä jonkin suuren edessä, eikä voi kun ihmetellä ja ihastella sitä, mitä maailmalla on sinulle tarjota.

Vesiputoukset ja niiden ympärisöt, ne olivat jotain niin älyttömän upeata, miten sitä tuli pydähdeltyä aina muutaman metrin jälkeen ja suu auki ihailtua maisemaa, joka minut ympäröi. Vaikka en kokenut olevani terve, en voinut vastustaa uimaan menoa ja kallioilla kiipeilyä.

Kakadun kansallispuistossa on paljon Aboriginallien taidetta ja itse pääsin näkemään kalliomaalauksia Ubirr-alueella, jossa oli hyvin säilyneitä, punaisella väriaineella maalattuja maalauksia. Vaikka kalliomaalaukset omaan silmääni näyttivät samanlaisilta, kuin muutkin näkemäni kalliomaalaukset, niin sitä oli jotenkin vaikeata tajuta, että nämä on tehty tänne aikoja sitten, nämä ovat jotain todella ainutlaatuista taidetta jolla on historiallinen arvo, eikä mitään edellisen yön känniläisten tuherruksia seinällä.

Kakadun kansallispuisto on Unescon maailmanperintöluettelossa eräs harvoista kohteista, joka on mainittu sekä kulttuurisen että ympäristöllisen arvonsa vuoksi

Päivän pääteeksi menimme katsomaan auringonlaskua Nardab- näköalatasanteelle, jossa sitä tunsi itsensä niin pieneksi. Tätä juuri olinkin odottanut. Täydellinen päivä ja täydellinen päivän lopetus. Juuri tämän takia minä rinkkani aikoinani selkääni heitin.

Hetki jolloin maailma muuttui isoksi ja minä pieneksi

Illalla kömmin makuupussiini ja ympärillä surisevat otökät eivät saaneet minua enään niin raivonpartaalle, kuin edellisenä iltana, vaika vituttaviahan ne olivatkin. Sammutin otsalampun ja laitoin muutaman pillerin suuhuni. Nukahdin kuumuudesta huolimatta yllättän nopeasti ja tällä kertaa nukuin paremmin, kuin edellisenä yönä.

 

Mainokset

Kipeä

Makasin sängylläni ja voimat olivat kadonneet. Käsissäni oli jo kolmas särkylääkepakkaus, jonka viimeisen pillerin suuhuni heitin. Kuumetta oli reilut 39 astetta ja huomenna olisi lento Darwiniin. Korviani särki ja nenäni oli tukossa, rintaan pisti ja hengittäminen tuntui vaikealta. Kello oli jo aivan liian pajon, jotta olisin lääkäriin voinut mennä.

Lääkäriin, jonne meno olin jo pitkittänyt kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa olin ollut kipeänä, kaksi viikkoa, jolloin kuumeni oli noussut taivaisiin muutaman päivän ajaksi ja laksenut kuin salama kirkkaalta taivaalta, antaen minulle päivän tai kaksi leikkiä tervettä, kunnes oli aika taas painua peittojen alle ja täristä kylmän nihkeässä horroksessa.

Lento Darwiniin oli yhtä helvettiä ja päivät, jotka kuumassa ja hiostavan kosteassa kaupungissa vietin. Lääkäri oli määrännyt minulle kasan lääkkeitä, jotka pistivät korvani lukkoon muutamaksi päiväksi ja tuvottivat kehoni päivä päivältä vain enemmän.

Ja minulla oli vielä edessä reilun kahden viikon mittainen reissu Darwinista Adelaideen asti. Ei naurattanut yhtään, kun lähtöaamuna kuume ei tuntunut kadonneen minnekkään ja aamupalaksi olin muutaman pyöreän pillerin popsinut.

Aluksi olin suunnitellut hyppääväni Austarian halki kulkevaan junaan ja jäänyt aina pois suurimpien nähtävyyksien kohdalla. Ongelmaksi muodotui se, että juna kulkisi kerran viikossa ja joutuisin kuitenkin ottamaan osaa retkiin, jotta olisin päässyt näkemään ne paikat, jotka halusin nähdä.

Darwin

Darwin

Halvimmaksi vaihtoehdoksi tuli hankkia matka Darwinista Adelaideen asti, joka takaksi sen, että näen ne kaikki paikat, jotka olin matkaoppaani karttaan punaisella kynällä ympyröinyt.

Vaikka se kuuluisa ja kauan unelmoimani junamatka jäi kokematta, koin niin paljon, että menetys ei haitannut tippaakaan. Se mitä kaksi viikkoa piti sisälläänsä oli parasta mitä olin koko Austraaliassa oloni aikana kokenut, sairastelustani huolimatta.

En oikeastaan tiedä, minkä troopisen taudin olin itselleni hommannut, vai oliko kyseessä sitten tavallista pahempi flunssa, mutta kaikkiaan koko sairastelu kesti hiukan yli kuukauden. Välillä oli päiviä, jolloin tunsin itseni terveeksi, kunnes taas olo huononi.

Lääkkeitä tuli popsittua sen kahden viikon ajan ja oikeastaan en tiedä minkä hevoskuurin lääkäri minulle oikein antoi, mutta lääkkeiden vaikutukset kehooni ja mieleeni olivat kamalat. Elimistöni turposi kuin mikäkin pallokala ja korvissani suhisi. Toisinaan minua osketti ja huimasi. Onnekseni vatsani sai olla rauhassa.