Darwin to Adelaide osa II

Ryhmämme hajosi ja uusia ihmisiä tuli lisää. 15 hengen porukasta meitä oli enään 8 tuttua naamaa ja loput bussissa istuvista oli ventovieraita ja sellaisia ne olivatkin seuraavien päivien ajan.

Koska meistä oli tullut oiva tiimi viimeisten neljän päivän aikana, kai se tuntui muista hiukan vaikealta päästä ryhmäämme sisälle. Tosin muut porukasta koostui aika pitkälti pariskunnista, jotka eivät kylläkään juurikaan tuttavuutta meidän kanssamme hieroneet, hyvä kun edes aamuisin huomeneen vastasivat.

Oloni alkoi taas olemaan huonompaan suuntaan ja suurimman osan ajasta, jonka bussissa istuimme, minä nojasin päätäni ikkunaa vasten ja nukuin sikeästi kuin lapsi. Kaverit aina herättelivät minua, kun oli aika nousta ulos bussista.

Nitmilukin kansallispuisto meni minulta hiukan ohitse, ei ollut voimia ihailla ja ihmetellä. Kuuma ilma ja kostea sellainen, sai oloni hyvin uupuneeksi ja todella epämukavaksi. Vaikka halusinkin mennä uimaan, niin jätin suosiolla vaatteet päälleni ja istuin kallionkiellekkeellä ja katselin muiden hauskanpitoa.

Toinen koetos oli kipuaminen Baruwei lookoutille, ihailemaan mahtavaa maisemaa ja jylhiä kallioita. Ilmoitustaulun mukaan lämpöä oli se +39 ja siltä se todellakin tuntui. Sydän hakkasi kiivetessä ylös ja ylös. Vesipullosta pinta laski sitä mukaan, mitä minä menin ylöspäin. Ylhäällä oli voittaja fiilis. Alhaalle saapuessa voittajan piti taas kaivaa pillereitä lounaan lisäksi ja matka jatkuin nukkumatin tuudittamana.

Päivän viimeinen pysähdyksemme oli Daly Watersissa, kaupungissa joka oli kuin jokin elokuvan kulissi. Muutama hassu talo ja yksi baari. Ja sitten se meidän leirintäalueemme, siinä tien varressa.

Aamulla oli taas aikainen herätys ja edessä oli päivä taas bussissa istumista. En tiedä, kuinka monta kilometriä päivän aikana oikein kuljimme, mutta puuduttavaa se oli, vaikka osan ajasta nukuinkin.

Maisema alkoi hiljalleen muuttua juuri sellaiseksi, kun olin mielessäni Austraalian keskustan kuvitellut olevan. Punaista hiekkaa ja tyhjyyttä loputtomiin, tosin sitä tyhjyyttä oli vaan paikka paikoin. Siitä huolimatta, että mikään ei ollut sitä, mitä olin kuvitelmissani kuvitellut, nautin todella paljon siitä, mitä näin.

Punaista hiekkaa. Yksi tie ja sitten vielä lisää sitä punaista hiekkaa. Kyllä, saman vaiutuksen se minuun teki, kuin lumi vuoren huipulla.

Karlu Karlu – Devils Marbles

Päivän päätteeksi saavuimme toiseen kaupunkiin, joka jälleen kerran mursi mielikuvani. Olin kuvitellut, että Alice Spring olisi vain pieni, muutaman talon kokoinen kylä, keskellä ei mitään ja jossain siellä olisi tienviitta, joka osoittaisi missä se Uluru oikein on.

Kaupunkihan on reilun 28 605 asukkaan kylä, jossa oli muutakin, kuin ne pari hökkeliä ja tienviitta, joka kertoisi suunnan sille isolle kivelle.

Mainokset