Auringonlaskujen paratiisi

Kävelin rannalle, olisin juossut, ellei sandaalini olisivat olleet sopimattomat siihen. Hengitin, hengitin hartaasti sydämeni takoessa hiukan nopeampaan ja nopeampaan. Suljin silmäni ja annoin auringon lämmittää kasvojani, tuulevireen viedä hiukseni silmilleni ja sieraimieni analysoida uusia tuoksuja. Tuoksuja suolaisia.

En tiedä levitinkö käteni sivuille ja kallistin päätäni hiukan ylös silmät suljettuina, en tiedä mutta tilanteeseen se olisi niin täydellisesti sopinut. Kuin jostain elokuvasta. Minä seison yksin autiolla hiekkarannalla, jonka vaalea hiekka ei näytä loppuvan milloinkaan.

Aurinko paahtoi vartaloani ja minä leikin rannalla kuin lapsi. Kävelin muutaman metrin kunnes pysähdyin ja katsoin taakseni, hiekassa näkyviä askeleitani. Katsoin taas eteen ja näin koskemattoman hiekkarannan. Eteen ja taakse. Ja sitten varpaita. Olin ainoa koko rannalla, rannalla joka ei tuntunut päättyvän minnekkään.

Mieleni teki huutaa, koska olin onnellinen ja tilanne oli aivan uskomaton ollakseen totta. Mutta en huutanut, se tuntui niin typerältä ja saatika olisin edes kehdannut avata äänihuuliani ja päästää ilmoille ääntä, joka mielessäni olisi rikkonut äänenopeuden ja lähistöllä olevan talon ikkunat pelkän kauneuden takia.

Joka todellisuudessa olisi kuulostannut joltain känniläisen rääkäisyltä, jossa ei olisi ollut havaittavissa mitään niitä kauniita melodioita, joita mielikuvitukseni kerkesi sekunnin sadasosan vahdilla kuvittelemaan. Joten päätin pitää huuleni tiivisti yhdessä ja loikkia kevyen keijumaisesta, hyräillen päässäni soivaa kevyen letkeätä rallatusta.

280

Hiekka oli jotain aivan uskomattoman erikosta, jotain jota en ollut missään muualla aikaisemmin kohdannut. Mieleeni tuli lumi. Samaan tapaan se narisi jalkojeni alla, häikäisi välillä silmiä kun auringon säteet leikkivät sen pinnalla.

Kävelin hiekan pinnalla, kädet sivuille sojotettuna hitaasti hiipien ja toivoen, että hiekan päällimmäinen kerros ei sorru. Toisinaan pääsin muutamia metrejä ja toisinaan vain askeleen, kunnes pinta hajosi.

298

Matkani aikana olen nähnyt lukuisia auringonlaskuja ja aina ne ovat saaneet minut enemmän tai vähemmän pysähtymään, nauttimaan siitä hetkestä, mikä nyt on ja antaa ajatuksen lähteä leijailemaan sinne, minne ne nyt tahtovat lenellä. Toisinaan auringonlaskut ovat vain olleet muutaman minutin kestäviä ihailuja ja sitten on jatkettu matkaa. Toisinaan sitä on menty vartavasten rannalle ja odotettu hetkeä, milloinka taivas aloittaa jumalallisen maalaamistyön.

Ja täällä koin hiekan lisäksi ehkäpä yhden maagisimmista auringonlaskuistani.

284

Autio ranta ja minä. Aurinko, joka värjäsi hiljalleen hiekan niin erikoisen väriseksi, että jos joku olisi kuvia paikasta minulle näyttänyt, olisin luullut että nyt on käytetty photosshoppia ja vähän rankemmalla kädellä. Ranta, jossa meri kohtasi oli kuin tanssiva sateenkaari jonka värit vain voimistuivat ja voimistuivat.

308

Aika kuilui ja alkoi pimentymään, aurinko teki lähtöä tuoden ilmaan uuden tuulen, pimeyden joka tuntui turvalliselta ja lämpöisesltä.

317

Kuulemma kallion takana olisi nähnyt vielä kauniimman auringonlaskun, mutta en saanut aikaiseksi liikuttua minnekkään. Annoin aaltojen nuolla reisiäni ja minä seisoin keskellä kultaista värivanaa. Katsoin vasemmalle tai oikealla, edessäni oli pimeyteen sulautuva värien leikki. Edessä näkyi aurinko ja taivallinen maalaus joka oli kuin huumetta. Maalaus josta en saanut silmiäni irti.

Meri teki nousua ja minun oli aika kahlata takaisin rantaan, vielä vilkaisu ja sitten takaisin hostellille.

315

Illalla suljin silmäni ja samal värien leikki jatkuin. Tunsin jaloissani lämpöisen meriveren ja avoimesta ikkunasta korviini kantautui aaltojen tasainen pauhanta.

 

Mainokset