Valkoinen unelma

Mietin kahteen otteeseen pistänkö rahani likoon ja lähden lekoittelemaan valkoiselle rannalle ja nauttimaan pienen palan paratiisia.

Paratiisia joka osottautui kauniiksi, aivan uskomattoman kauniiksi paratiisiksi. Onneksi en kiristänyt kukkaroni nyörejä, koska illalla hostellille palatessani olin huumassa siitä kaikesta mitä päivän aikana olin nähnyt.

Saarella oli myös leirintäalue, jonne olisin niin halunut pistää telttani pystyyn ja jäädä vain lekoittelemaan muutamaksi päiväksi. Tosin telttaahan minulla ei ollut ja kaiken sen veden ja ruoan raahaaminen saarelle olisi ollut ehkäpä aivan liian työlästä, ainakin yksin. Mutta ehkäpä jonain päivänä saan koottua hyvän kaveriporukan ja nyt tiedän mistä me meidän telttamme sitten löytyy.

Saaren valkoinen hiekka oli samanlaista, narisevaa kuin Fraser Islandilla Lake McKenzien rannalla. Vaikka siellä ollessani olin saanut ihailla samanlaista hiekkaa, niin täällä ollessani sitä jaksoi vaan ihailla ja ihmetellä.

Maisemat jotka avautuivat saaren huipulle kiivettyä oli salvata hengityksen.  Miten se tuntui niin epätodelliselta ollakseen totta. Miten maailmassa voi olla näin kauniita paikkoja?

Mainokset

Little India

Yöbussissa nukkuminen ei oikein houkuttanut ja päätin tehdä yhden yön stopin Rockhamptonissa, joka ei ehkä sittenkään ollut ehkä maailman paras idea. Seuraava bussi Airlie Beachille lähtisi yhdeltä yöllä. Se siitä fiksusta ideasta.

Tuli sitten käytyä kaupungissa, jossa ei todellakaan ollut mitään tekemistä. Yritin katsella kaupunkia ja löytää siitä jotain kaunista. Jotain, jonka takia hymyillä.

Ilmassa tuoksui lehmänlanta aina paikoitellen ja ruskeana virtaava joki ei juurikaan mieltäni lämmittänyt.

Onnistuin  löytämään kaupungista kauniita taloja joiden pitsireunuksin koristellut parvekkeet toivat mieleeni Intian. Joen rannalla olevat puut toivan mieleeni Intian.

En voinut olla hymyilemättä. Olin onnistunut tehtävässäni.

Hostellilla tapasin tyypin, jonka kyytiin hyppäsin, olihan molemmilla sama suunta ja näin säästyin yötämyöten dösärillä norkoilusta. Vaikka ilmaista yösijaa bussi ei suonukkaan ja väsyynenä raahauduin hostellin sänkyyn, sainpahan nauttia hauskasta seurasta ja ihailla maisemia, sekä kauhistella kuoleita elukoita. Kenguruita, jotka makasivat tien sivussa jalat kousussa taivasta kohti, joillakin oli häntä poissa ja pää halki. Punainen verivana asfaltilla keroi siitä, että törmäyksestä ei ollut kulunut kauaakaan.

Aurinko teki laskua vuorijonon taakse, se värien kaunis leikki taivaalla ja lämmin ilma toi mieleeni Intian. Nojasin penkkiin ja laitoin jalkani tuulilasia vasten ja kerroin kuskille, että mielikuvani Austraaliasta oli aivan erilainen mitä se on. Olin kuvitellut maan litteäksi kuin pannukakku ja siellä keskellä möllättää vain se yksi punainen kivi.

En voinut olla hymyilemättä. Ei voinut kuskikaan.

Seuraavana päivänä levitin sharonkini hiekalle ja katselin rantaa ja hiekkaa, joka ei ollut kaikkein hienointa näkemääni hiekkaa. Kaverini, joihin olin edellisenä iltana hostellilla tutustunut, hymyilivät autuaan onnellista hymyä. Yksi kaveri hymyili leveämmin, olimmehan jo Uudessa-Seelannissa kohdanneet ja jälleennäkeminen oli hauska sattuma.

Annoin katseeni vaeltaa kaarevalla rannalla ja en voinut olla hymyilemättä. Hiekan takana ylväässä rivissä komeilevat palmut ja niiden seassa olevat myyntikojut, joissa heilui hennon tuulenvireen mukana erivärisiä isoja kankaita. Näky toi mieleeni Intian.

Aurinko porotti kuumasti ja ihoani poltti. Olin liian laiska kaivamaan aurinkoasvani esille. Saati avamaan vesipulloani, jonka sisällä oleva vesi varmaankin kiehui.

Katselin uudelleen palmuja ja tuulenvireessa heiluvia kankaita ja merta. Suljin hetkeksi silmäni ja sinkosin valonnopeudella menneisyyteen. Hetken, sen pienen hetken seison kuumalla Goan rannalla.

Käänsi kirjassani uuden sivun, sivun jolla kirjasta kertova nainen lähtee Intiaan.

Sattumaa vai ei, mutta en voinut olla hymyilemättä.

Illalla isuin parvekkeella ja katselin taivaalle, jossa oli täysikuu. Hymyilin. Ollessani Intiassa, taivaalla mollotti sama kaunis pyöreä kuu. Kun kohtasin kaverini Uudessa-Seelannissa, sama kuu oli silloinkin taivaalla.

En voinut olla hymyilemättä.

Viimeisenä päivänä istuimme rannalla, ihailemassa auringonlaskua. Istuimme hiljaa, selät suorin kuin olisimme molemmat nielleet rautatangon, joka esti meitä röhnöttämästä, selät kaarella ja olkapäät eteenpäin kääntyneinä.

Emme sanoneet sanakaan, olimme onnellisia. Onnellisia, että olimme kohdanneet. Huomenna molemmat jatkaisivatt eri suuntiin ja ehkäpä näemme taas uudelleen jonain päivänä. Mutta missä?