Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.

Mainokset

Satulinna

Olin matkaopastani selatessani saanut sellaisen kuvan, että Sintra on vain pieni kylä jollain mäennyppylällä ja siellä sun täällä olisi muutama, ihan kivan näköinen rakennus. Noh, Sintrahan sijaitsi pienellä mäennyppylällä. Jos puhutaan vain historiallisesta keskuksesta ja uuttaa ja uljasta aluetta emme tähän kivaan ja pieneen kompaktiin karttaan lähde tunkemaan. Ja kyllähän siellä nyt se muutama, ihan kivan näköinen talokin oli.

Quinta da Regaleira

Todellisuudessa Sintra oli muutakin kuin yksi nyppylä, jonka rinteillä komeili muutama talo. Se levittäytyi hiukan laajemmalle alueelle, mitä olin osannut uskoa ja paikasta toiseen siirtymisessä meni aikaa. Koska en halunut ottaa turistibussia, jolla olisi kivasti päässyt paikasta toiseen. Ahneena olin päättänyt taitaa kaiken matkan jalan. Oli etäisyyttä se kilometri tai enemmän. Minä ja minun suuret suunnitelmat. Onneksi sade oli yön aikana lakannut ja sain nauttia jokaisesta askeleesta minkä kuljin, kengät kuivina.

Matkalla Montserraten palatsiin

Sintran keskusta kuhisi turisteja, kuin muurahaispesä muurahaisia. Jos olisi istahtanut kahville ja seurannut hetken heidän askeleita, olisin päässyt jyvälle siitä, minkälaista kahdeksikkoa he oikein kulkivat.

Mutta minulla ei ollut siihen aikaa. Suuntasin askeleeni kohti Montserrataen palatsia, jonne oli matkaa se neljä kilometriä. Vaikka matkaa olikin paljon, mutkitteleva tie määränpäähän oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa. Sain tyhjentää matkani aikana ajatuksissa myllertäneet ajatukset ja uppoutua vain siihen maalaismaisemaan, joka edessäni avautui.

Paluumatkalla jo hiukan kirosin sitä, mihin olin muutamaa tuntia aikaisemmin ryhtynyt, mutta nopeasti se mieleni leppyi kun katselin edessäni näkyvää tietä ja ohiajavan bussin takavaloja. En olisi mistään hinnassa halunut istua siellä.

Montserraten palatsi

Toinen koetos oli kipuaminen Maurilaislinnaan, jonne olin valinnut metsän siimeksissä kulkevan polun. Vaikka kuumuus ja kostea ilma tekikin matkasta raskaamman, mitä olin sen kuvitellut vielä reitin alussa olevan. Aluksi tarkoitukseni oli vain kivuta ihan sinne linnan juurelle ja jatkaa sitten sieltä matkaa Penan palatsiin. Mutta löysin kuin löysinkin itseni sieltä linnan muureilta maisemaa ihastelemassa.

Maurilaislinna

Tuntui että Sintra oli pieni labyrintti, jonka sai hallintaan hetkessä. Silti sieltä löysi Lissabonin tavoin uusia kujia ja lukuisia rappusia. Aina eteeni tupsahti tienpätkä, jota ihailin. Tai talo, jonka maali oli lohkeillut ja ikkunan karmit ruostuneet. Elin pienessä satulinnassa, jossa oli kirkkaita värjeä ja ajan saatossa kulahtaneita taloja. Kaikki oli just täydellistä. Ei sen enempää. Just täydellistä.

Penan palatsi

Mieltäni ei lannistanut kaupungin turistimaisuus. Minä en jaksanut siihen energiaani tuhlata. Pakenin turistiravintoloita pakoon hostellilleni, jossa vanhanaikaisessa keittiössä keitin kupin kahvia ja päivän päätteksi eksyin matkalla ruokakauppaan ja päätin poiketa pitsalle. Se oli elämäni paras pitsa, tai sitten nälkä oli kasvanut liian suureksi.

Tanssi sateessa

Avasin silmäni ja hengitin raikasta, sateen puhdistamaa ilmaa keuhkoihini. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kulkemaan eilisestä tuttua reittiä kohti juna-asemaa. Kuljin kevein, mutta reippain askelmin. Minulla ei ollut tietoa millioinka seuraava juna lähtee, mutta eipä se minua juuri haitannutkaan. Selässä oleva rinkka antoi askeleilleni painoa ja tuntui, että kengät liukuivat pahemmin kaakeleilla, mitä edellisenä päivänä. Tai sitten se oli alaspäin viettävä mäki, joka oli antanut uuden haasteen matkalleni.

Hiukan haikein mielin katselin viimeistä kertaa Lissabonin mielttömiä katuja ennen kuin astuin sateen suojaan ja nousin rullaportaita pitkin kohti lipunmyyntitiskiä, josta ostin menolipun Sintraan. Seuraavaan määränpäähäni. Kaupunkiin, josta olin nähnyt uskomattomia valokuvia ja lukenut vielä mahtavampia tarinoita.

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

En tiedä seurasinko minä sadetta vai seurasiko sadepilvet minua, mutta kastumiselta en määränpäässänikään välttynyt.

Ensimmäinen kosketukseni Sintraan oli leveä katu, jonka molemmin puolin oli veikeitä taloja. Hymyilin. Tiesin tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Jos vesisateesta huolimatta minulla oli hymy huulilla ja hento hyräily säesti jokaista askelmaani hostellilleni. Tiesin tehneeni juuri oikean ratkaisun, kun olin varannut majapaikan seuraavaksi kahdeksi yöksi.

Vaikka ensimmäisenä päivänä en juuri mitään erikoista kerinnyt nähdä, olin haltioissani. Jos olin menettänyt sydämeni yön pimeinä tunteina Lissabonille, niin Sintralle sen menetin yhtä nopeasti, ellen nopeammin. Vesisateesta huolimatta.

Samanlaiset pienet kadut ja hiukan ränsistyneet talot saivat minut kaupungin pauloihin. Siellä täällä kohoilevat mahtipontiset, mutta niin erikoiset rakennukset kutkuttivat mieltäni ja olin kuin lapsi joulua edeltävänä iltana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti tutkimaan kaupungin jokaisen kadun. Halusin nähdä miltä mystiset palatsit näyttivät lähempää ja mikä maisema avautui Maurien palatsin linnoitukselta, jonka yövalaistusta sain ihailla hostellini pihalta iltaisin.

1800 luvun alussa Byronin paroni eli tuttavallisemmin lordi Byron kertoi kirjeessään ystävälleensä, kirjailijalle Francis Hodgdonille, että Sintra on kaikkein kaunein kaupunki maailmassa. Vaikka lordin sanoihin en ihan täysin pysty samaistumaan, koska minulla on niin paljon maita näkemättä. Voin silti sanoa, että Sintra on yksi kaunein kaupunki, jonka olen tähän astisen elämäni aikana nähnyt.