Tanssi sateessa

Avasin silmäni ja hengitin raikasta, sateen puhdistamaa ilmaa keuhkoihini. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kulkemaan eilisestä tuttua reittiä kohti juna-asemaa. Kuljin kevein, mutta reippain askelmin. Minulla ei ollut tietoa millioinka seuraava juna lähtee, mutta eipä se minua juuri haitannutkaan. Selässä oleva rinkka antoi askeleilleni painoa ja tuntui, että kengät liukuivat pahemmin kaakeleilla, mitä edellisenä päivänä. Tai sitten se oli alaspäin viettävä mäki, joka oli antanut uuden haasteen matkalleni.

Hiukan haikein mielin katselin viimeistä kertaa Lissabonin mielttömiä katuja ennen kuin astuin sateen suojaan ja nousin rullaportaita pitkin kohti lipunmyyntitiskiä, josta ostin menolipun Sintraan. Seuraavaan määränpäähäni. Kaupunkiin, josta olin nähnyt uskomattomia valokuvia ja lukenut vielä mahtavampia tarinoita.

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

En tiedä seurasinko minä sadetta vai seurasiko sadepilvet minua, mutta kastumiselta en määränpäässänikään välttynyt.

Ensimmäinen kosketukseni Sintraan oli leveä katu, jonka molemmin puolin oli veikeitä taloja. Hymyilin. Tiesin tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Jos vesisateesta huolimatta minulla oli hymy huulilla ja hento hyräily säesti jokaista askelmaani hostellilleni. Tiesin tehneeni juuri oikean ratkaisun, kun olin varannut majapaikan seuraavaksi kahdeksi yöksi.

Vaikka ensimmäisenä päivänä en juuri mitään erikoista kerinnyt nähdä, olin haltioissani. Jos olin menettänyt sydämeni yön pimeinä tunteina Lissabonille, niin Sintralle sen menetin yhtä nopeasti, ellen nopeammin. Vesisateesta huolimatta.

Samanlaiset pienet kadut ja hiukan ränsistyneet talot saivat minut kaupungin pauloihin. Siellä täällä kohoilevat mahtipontiset, mutta niin erikoiset rakennukset kutkuttivat mieltäni ja olin kuin lapsi joulua edeltävänä iltana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti tutkimaan kaupungin jokaisen kadun. Halusin nähdä miltä mystiset palatsit näyttivät lähempää ja mikä maisema avautui Maurien palatsin linnoitukselta, jonka yövalaistusta sain ihailla hostellini pihalta iltaisin.

1800 luvun alussa Byronin paroni eli tuttavallisemmin lordi Byron kertoi kirjeessään ystävälleensä, kirjailijalle Francis Hodgdonille, että Sintra on kaikkein kaunein kaupunki maailmassa. Vaikka lordin sanoihin en ihan täysin pysty samaistumaan, koska minulla on niin paljon maita näkemättä. Voin silti sanoa, että Sintra on yksi kaunein kaupunki, jonka olen tähän astisen elämäni aikana nähnyt.

Mainokset

Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.