Odotus

Viimeisen yöni vietin Farossa, joka oli saanut samanlaisen turisti leiman otsaansa kuin Lagos. Ei kuitenkaan yhtä isoa ja vahvaa, mutta leiman kuitenkin. Ja sen kyllä huomasi.

Koska en ole koskaan syttynyt siitä ns. turisti meiningistä, jossa istutaan kahviloissa tai kuppilissa. Katsellaan urheilua ja syödään tietenkin sitä oman maan ruokaa, ehkäpä lauletaan vielä illan päätteeksi hieman karaokea.  Koska en lähtenyt reissuun etsimään niitä lihapullia perunamuussin kanssa, en saanut Farostakaan juuri mitään kiksejä.

Kaupungin vanha keskusta oli nopeasti nähty ja loppupäivän maleksin kaupungin katuja pitkin. Toisinaan ihailin vanhoja taloja, joista maalipinta oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toisinaan en edes jaksanut silmiäni avata ja katsoa kaupunkia niillä silmillä, joilla olin ihaillut Sintraa.

Tai sitten minä vai odotin aamulla lähtevää bussia Sevillaan. Olinhan tullut Faroon vain siksi. Yhden bussin takia.

Lagos

Lagos

Alagarve oli hiukan pettymys Sintran ja Lissabonin jälkeen. Vaikka Lagosin rannat olivatkin tajunnan räjäyttäviä, niin kokonaisuudessa Alagarvesta jäi todella nihkeä maku suuhun.

Alagarve oli kokonaisuudessa erilainen, kuin pääkäaupunki ja sen lähialueet. Yleisilme oli ränsistyneempi ja täällä se ei puhutellut minua niin lempeästi ja herättelevästi.

Sitä vain katsoi jotenkin hiukan surullisena ränsistynyttä katukuvaa ja ihmisiä, jotka tuntuivat vain suorittavan elämää. Vain suorittavan sitä. Piittaamaatta siitä, miltä kotikatu näytti tai mitä päälleensä oli pukenut. En nyt tarkota sitä, että jokaisen tulisi kulkea Hugo Bosin puvuissa, mutta kuitenkin likainen ja rähjäinen yleisilme oli aika surullinen näky.

Faro

Faro

Bussi Espanjaan lähti aikaisin aamulla ja minulla oli ihmeen hyvä olo. Vaikka väsymys painoi silmäluomiani kiinni, jaksoin hymyillä. Tunsin taas sen euforian virtaavan suonissani. Tuntui kuin heräisin henkiin metri metriltä.

Bussin ylittäessa Espanjan rajan minä räjähdin. Olisi tehnyt mieli nousta pystyyn ja heilutella käsiä jokaiseen ilmansuuntaan. Pomppia bussin käytävällä ja huutaa onnesta soikeana, olen Espanjassa. Minä olen täällä.

Espanja? Miten ihmeessä yksi maa pystyi tekemään minuun niin suuren vaikutuksen. Miten maa, joka on aina ollut ihan jees, oli nyt minulle kaikki kaikessa.

261

Quero ver a felicidade – Haluan nähdä onnellisuutta

Fiilisket jotka Portugalista jäivät olivat hyvät, Alagarvesta huolimatta. Ne olivat herättelevät, minun pitää vielä palata. Ja kiertää Alagarve kaukaa. Se oli minun lupaukseni itselleni katsellessani bussin ikkunasta ulos.

 

Mainokset

Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.