Odotus

Viimeisen yöni vietin Farossa, joka oli saanut samanlaisen turisti leiman otsaansa kuin Lagos. Ei kuitenkaan yhtä isoa ja vahvaa, mutta leiman kuitenkin. Ja sen kyllä huomasi.

Koska en ole koskaan syttynyt siitä ns. turisti meiningistä, jossa istutaan kahviloissa tai kuppilissa. Katsellaan urheilua ja syödään tietenkin sitä oman maan ruokaa, ehkäpä lauletaan vielä illan päätteeksi hieman karaokea.  Koska en lähtenyt reissuun etsimään niitä lihapullia perunamuussin kanssa, en saanut Farostakaan juuri mitään kiksejä.

Kaupungin vanha keskusta oli nopeasti nähty ja loppupäivän maleksin kaupungin katuja pitkin. Toisinaan ihailin vanhoja taloja, joista maalipinta oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toisinaan en edes jaksanut silmiäni avata ja katsoa kaupunkia niillä silmillä, joilla olin ihaillut Sintraa.

Tai sitten minä vai odotin aamulla lähtevää bussia Sevillaan. Olinhan tullut Faroon vain siksi. Yhden bussin takia.

Lagos

Lagos

Alagarve oli hiukan pettymys Sintran ja Lissabonin jälkeen. Vaikka Lagosin rannat olivatkin tajunnan räjäyttäviä, niin kokonaisuudessa Alagarvesta jäi todella nihkeä maku suuhun.

Alagarve oli kokonaisuudessa erilainen, kuin pääkäaupunki ja sen lähialueet. Yleisilme oli ränsistyneempi ja täällä se ei puhutellut minua niin lempeästi ja herättelevästi.

Sitä vain katsoi jotenkin hiukan surullisena ränsistynyttä katukuvaa ja ihmisiä, jotka tuntuivat vain suorittavan elämää. Vain suorittavan sitä. Piittaamaatta siitä, miltä kotikatu näytti tai mitä päälleensä oli pukenut. En nyt tarkota sitä, että jokaisen tulisi kulkea Hugo Bosin puvuissa, mutta kuitenkin likainen ja rähjäinen yleisilme oli aika surullinen näky.

Faro

Faro

Bussi Espanjaan lähti aikaisin aamulla ja minulla oli ihmeen hyvä olo. Vaikka väsymys painoi silmäluomiani kiinni, jaksoin hymyillä. Tunsin taas sen euforian virtaavan suonissani. Tuntui kuin heräisin henkiin metri metriltä.

Bussin ylittäessa Espanjan rajan minä räjähdin. Olisi tehnyt mieli nousta pystyyn ja heilutella käsiä jokaiseen ilmansuuntaan. Pomppia bussin käytävällä ja huutaa onnesta soikeana, olen Espanjassa. Minä olen täällä.

Espanja? Miten ihmeessä yksi maa pystyi tekemään minuun niin suuren vaikutuksen. Miten maa, joka on aina ollut ihan jees, oli nyt minulle kaikki kaikessa.

261

Quero ver a felicidade – Haluan nähdä onnellisuutta

Fiilisket jotka Portugalista jäivät olivat hyvät, Alagarvesta huolimatta. Ne olivat herättelevät, minun pitää vielä palata. Ja kiertää Alagarve kaukaa. Se oli minun lupaukseni itselleni katsellessani bussin ikkunasta ulos.

 

Mainokset

Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.

Satulinna

Olin matkaopastani selatessani saanut sellaisen kuvan, että Sintra on vain pieni kylä jollain mäennyppylällä ja siellä sun täällä olisi muutama, ihan kivan näköinen rakennus. Noh, Sintrahan sijaitsi pienellä mäennyppylällä. Jos puhutaan vain historiallisesta keskuksesta ja uuttaa ja uljasta aluetta emme tähän kivaan ja pieneen kompaktiin karttaan lähde tunkemaan. Ja kyllähän siellä nyt se muutama, ihan kivan näköinen talokin oli.

Quinta da Regaleira

Todellisuudessa Sintra oli muutakin kuin yksi nyppylä, jonka rinteillä komeili muutama talo. Se levittäytyi hiukan laajemmalle alueelle, mitä olin osannut uskoa ja paikasta toiseen siirtymisessä meni aikaa. Koska en halunut ottaa turistibussia, jolla olisi kivasti päässyt paikasta toiseen. Ahneena olin päättänyt taitaa kaiken matkan jalan. Oli etäisyyttä se kilometri tai enemmän. Minä ja minun suuret suunnitelmat. Onneksi sade oli yön aikana lakannut ja sain nauttia jokaisesta askeleesta minkä kuljin, kengät kuivina.

Matkalla Montserraten palatsiin

Sintran keskusta kuhisi turisteja, kuin muurahaispesä muurahaisia. Jos olisi istahtanut kahville ja seurannut hetken heidän askeleita, olisin päässyt jyvälle siitä, minkälaista kahdeksikkoa he oikein kulkivat.

Mutta minulla ei ollut siihen aikaa. Suuntasin askeleeni kohti Montserrataen palatsia, jonne oli matkaa se neljä kilometriä. Vaikka matkaa olikin paljon, mutkitteleva tie määränpäähän oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa. Sain tyhjentää matkani aikana ajatuksissa myllertäneet ajatukset ja uppoutua vain siihen maalaismaisemaan, joka edessäni avautui.

Paluumatkalla jo hiukan kirosin sitä, mihin olin muutamaa tuntia aikaisemmin ryhtynyt, mutta nopeasti se mieleni leppyi kun katselin edessäni näkyvää tietä ja ohiajavan bussin takavaloja. En olisi mistään hinnassa halunut istua siellä.

Montserraten palatsi

Toinen koetos oli kipuaminen Maurilaislinnaan, jonne olin valinnut metsän siimeksissä kulkevan polun. Vaikka kuumuus ja kostea ilma tekikin matkasta raskaamman, mitä olin sen kuvitellut vielä reitin alussa olevan. Aluksi tarkoitukseni oli vain kivuta ihan sinne linnan juurelle ja jatkaa sitten sieltä matkaa Penan palatsiin. Mutta löysin kuin löysinkin itseni sieltä linnan muureilta maisemaa ihastelemassa.

Maurilaislinna

Tuntui että Sintra oli pieni labyrintti, jonka sai hallintaan hetkessä. Silti sieltä löysi Lissabonin tavoin uusia kujia ja lukuisia rappusia. Aina eteeni tupsahti tienpätkä, jota ihailin. Tai talo, jonka maali oli lohkeillut ja ikkunan karmit ruostuneet. Elin pienessä satulinnassa, jossa oli kirkkaita värjeä ja ajan saatossa kulahtaneita taloja. Kaikki oli just täydellistä. Ei sen enempää. Just täydellistä.

Penan palatsi

Mieltäni ei lannistanut kaupungin turistimaisuus. Minä en jaksanut siihen energiaani tuhlata. Pakenin turistiravintoloita pakoon hostellilleni, jossa vanhanaikaisessa keittiössä keitin kupin kahvia ja päivän päätteksi eksyin matkalla ruokakauppaan ja päätin poiketa pitsalle. Se oli elämäni paras pitsa, tai sitten nälkä oli kasvanut liian suureksi.

Tanssi sateessa

Avasin silmäni ja hengitin raikasta, sateen puhdistamaa ilmaa keuhkoihini. Avasin sateenvarjoni ja lähdin kulkemaan eilisestä tuttua reittiä kohti juna-asemaa. Kuljin kevein, mutta reippain askelmin. Minulla ei ollut tietoa millioinka seuraava juna lähtee, mutta eipä se minua juuri haitannutkaan. Selässä oleva rinkka antoi askeleilleni painoa ja tuntui, että kengät liukuivat pahemmin kaakeleilla, mitä edellisenä päivänä. Tai sitten se oli alaspäin viettävä mäki, joka oli antanut uuden haasteen matkalleni.

Hiukan haikein mielin katselin viimeistä kertaa Lissabonin mielttömiä katuja ennen kuin astuin sateen suojaan ja nousin rullaportaita pitkin kohti lipunmyyntitiskiä, josta ostin menolipun Sintraan. Seuraavaan määränpäähäni. Kaupunkiin, josta olin nähnyt uskomattomia valokuvia ja lukenut vielä mahtavampia tarinoita.

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Sintra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

En tiedä seurasinko minä sadetta vai seurasiko sadepilvet minua, mutta kastumiselta en määränpäässänikään välttynyt.

Ensimmäinen kosketukseni Sintraan oli leveä katu, jonka molemmin puolin oli veikeitä taloja. Hymyilin. Tiesin tulleeni juuri oikeaan paikkaan. Jos vesisateesta huolimatta minulla oli hymy huulilla ja hento hyräily säesti jokaista askelmaani hostellilleni. Tiesin tehneeni juuri oikean ratkaisun, kun olin varannut majapaikan seuraavaksi kahdeksi yöksi.

Vaikka ensimmäisenä päivänä en juuri mitään erikoista kerinnyt nähdä, olin haltioissani. Jos olin menettänyt sydämeni yön pimeinä tunteina Lissabonille, niin Sintralle sen menetin yhtä nopeasti, ellen nopeammin. Vesisateesta huolimatta.

Samanlaiset pienet kadut ja hiukan ränsistyneet talot saivat minut kaupungin pauloihin. Siellä täällä kohoilevat mahtipontiset, mutta niin erikoiset rakennukset kutkuttivat mieltäni ja olin kuin lapsi joulua edeltävänä iltana. Halusin päästä mahdollisimman nopeasti tutkimaan kaupungin jokaisen kadun. Halusin nähdä miltä mystiset palatsit näyttivät lähempää ja mikä maisema avautui Maurien palatsin linnoitukselta, jonka yövalaistusta sain ihailla hostellini pihalta iltaisin.

1800 luvun alussa Byronin paroni eli tuttavallisemmin lordi Byron kertoi kirjeessään ystävälleensä, kirjailijalle Francis Hodgdonille, että Sintra on kaikkein kaunein kaupunki maailmassa. Vaikka lordin sanoihin en ihan täysin pysty samaistumaan, koska minulla on niin paljon maita näkemättä. Voin silti sanoa, että Sintra on yksi kaunein kaupunki, jonka olen tähän astisen elämäni aikana nähnyt.

Leiki sateessa

Lentokone laskeutui Lissabonin kentälle ja olin hiukan hermona. Matkustaminen Euroopassa kuulosti hiukan pelottavammalta, mitä reissaaminen Aasiassa. Kaikki ne taskuvarkaat, joista kuulin varoituksia ennen lähtöä, terroristeista puhumattakaan. Jotenkin vain Eurooppa tuntui turvattomalta.

Kello läheni puolta yötä ja ajattelin sittenkin ottaa sen taksin metron sijaan. Kai minua oli liikaa peloteltu kauhukuvilla, kun en halunnut keskellä yötä kulkea rinkka selässä tuntemattomassa kaupungissa. Vaikka se maksoikin reippaasti enemmän, mitä metro, niin olkoon.

Hostellini sijaitsi Lissabonin vanhassa kaupungissa, joka koostui pienistä sokkeloisista kujista. Kujista, jonne autolla ei ollut menemistä. Jouduin kuitenkin kävelemään, se siitä taksista. Metroasema olisi ollut saman tien päädyssä, minne taksi minut jätti.

Lissaboni on tunnettu raitiovaunuista

Se hetki, kun astuin taksista ulos ja suljin auton oven. Lähdin kartan osoittamaan suuntaan ja käännyin pieneltä kujalta toiselle. Hymähdin ja nauroin, hymyilin. Hymyilin leveätä hymyä ja puistelin päätäni.

Miten typerä minä olinkaan ollut, kun olin antanut pelolle vallan? Minä tunsin itseni taas reissaajaksi, joka eksyy kapeilla kujilla. Ihmettelee illan vietossa olevia paikallisia, joiden äänestä on kuultavina se onnellisuus ja punaviinin lisäämä euforia.

En tuntenut mitään, mikä olisi saanut minut pelkäämään ja olemaan valmiina pakenemaan. Minä olin turvassa. Minä olin taas elossa. Jumaliste, minä olin elossa.

Menetin sydämeni kaupungille ensimmäisten metrien aikana, vaikka en nähnyt mitään muuta, kuin kujia kujien perään. Minulla oli hyvä fiilis.

Vaikka suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, katselin katuja sateenvarjon alta. Kuljin kengät märkinä paikasta toiseen. Ihailin vastaan tulevia taloja ja liukastelin kaakelikaduilla, kaduilla joille menetin sydämen.

Niinä harvoina hetkinä jolloin pilvet väistyivät auringon tieltä ja valaisi veikeätä kaupunkia uudella valolla, olin halitoissani.

Castelo de São Jorge

Ihastuin kaupungin pieniin sokkeloisiin katuihin ja ylös alas meneviin kujiin. Ihastuin siihen, hiukan ränsistyneeseen ilmeeseen joka kaupunsissa oli. Ihastuin kaupungin vaaleaan ilmeeseen. Tuntui, kuin koko kaupunki olisi ollut yhtä pastellin väriä. Hentoa ja makeata sellaista.

Rakastuin siihen flirttiin, jolla kaupunkia minua kutsui, se oli kuin leikki. Aina nurkan takaa löytyi uusia ihmeitä, uusia syitä hymyillä. Vesisateesta huolimatta.

Mäkinen kaupunki tarjosi paljon näköalapaikkoja

Vaikka kaupungin koluaminen jäi juuri sateiden takia puoliteholle. Niin näin sen, mikä riitti siihen, että jonain päivän on vielä palattava.

Ehkäpä silloin aurinko porottaa täydellä teholla. Sitten minulla on aikaa notkua kaupungin lukuisissa puistoissa ja ihailla näköalapaikoilta kaupunkia auringon laskiessa. Ehkäpä sitten teen sen turistien suosiman metroajelun. Tällä kertaa jätin sen väliin. Samat sateen piiskaamat ikkunat näen ihan VR:n kyydissä.

Mosteiro dos Jerónimos sijaitsee Belémin kaupunginosassa

Olin yllättynyt siitä, miten minä pystyin olemaan niin innoissani yhdestä kaupungista. En ole pitänyt itseäni mitenkään kapunkilomailijana.

Vaikka olenkin saman sydän raukkani menettänyt niin Sydneylle kuin Wellingtonille. Napierista puhumattakaan, mutta sehän oli vain pieni kaupunki. Ei mikään miljoona kaupunki, jolla on yhtä hieno ja arvokas historia kuin Lissabonilla.

Mosteiro dos Jerónimos eli Hieronymuksen luostari kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Lento

Olin kerinnyt olla Suomessa puoli vuotta ja taas pakkasin rinkkani. Rinkkani, joka oli vaihtunut uuteen, puolet pienempään.

Saavuin lentokentälle sekavin fiiliksin. Viimeksi kun lähdin, tiesin palaavani vasta vuoden päästä. Tällä kertaa minulla oli edessäni vain vajaan kuukauden mittainen reissu.

Muistin sen hetken, kun seisoin kylmänä marraskuun päivänä alaovellani odottaen kyytiä lentokentälle. Kädet vaeltelivat taskuissa ja sormeni eivät löytäneet tuttua avainta. Sen hetken kun tajusin, että minulla ei ole enään kotia. Ja nyt kesän ensimmäiset helteet oli saapuneet kaupunkiin ja minä odottelin asemalla hiestä märkänä junaa, jolla pääsisin mutkattomasti lentokentälle. Kotiavaimeni oli sullottu rinkan uumeniin.

Lissabon – Portugali

Koska passini oli enää pari kuukautta voimassa, jouduin sanomaan hyvästit Aasialle ja valitsin kohteeni Euroopasta. Miten se kuulostikaan niin tylsältä. Kuin olisi syönyt nuudeleita ilman mausteita, maannut rannalla vesisateessa. Tai lukenut kirjaa ilman valoja.

Koneeseen pääsyä odotellessani tunsin taas ne perhoset vatsassani. Hymyilin. Vaikka en ollut ihan varma tuleeko reissuni Portugalissa ja Espanjassa tarjoamaan sitä samaa, mitä koin vuoden reissullani, minulla oli hyvä fiilis. Eihän sitä aina voi kirsikoita syödä ja nauttia auringosta. Joskus on tyydyttävä niihin puolukohin ja poutapilviin.