Rotko

Katselin kelloa ja kiristin askeleitani. Minun on ehdittävä junaan. Minulla ei ollut varaa missata sitä. Olihan Espanjan junaverkosto kattava ja junia lähti melkein joka kymmenes minuutti. Mutta sinne, minne minä olin menossa, junia kulki vain muutama päivässä.

Valon vaihtuessa punaisesta vihreään lähdin suosiolla juoksemaan. Asema näkyi jo. En tiennyt, kauanko aikaa lipunostoon menisi. Jos ongelmia ei tulisi, selviäisin siitä muutamassa minuutissa. Ja sitten jäisi aikaa tasata hengitys ja ostaa jotain matkaevästä. Mutta Espanjahan on tunnettu siitä, että kaikki ei mene niin kevyen helposti, kuten on kuvitellut niiden menevän.

Onni oli puolellani. Ei kielimuuria. Ei ongelmia. Minulla oli lippu taskussa ja aikaa jäi reilut kome minuuttia.

Istahdin junan pehmeälle penkille ja yritin saada rinnassani pomppivan sydämeni hiukan rauhoittumaan. Vielä muutama minuutti ja sitten taas mentäisiin. Suljin silmäni ja heräsin vajaan tunnin päästä uudelleen.

Edessäni istuva japanilainen turisti piteli kaksinkäsin kiinni kamerastaansa. Vastasin hänen hymyynsä samalla unenpöpperöisiä silmiäni turhan voimakkaasti hieroen. Eihän niin saisi tehdä. Siitähän tulee vielä yksi ryppy lisää.

Siinä se sitten oli. Rotko. Jep. Yksi rotko, jonka takia taas kuljin muutaman tunnin. Yksi hiton rotko ja muutama talo sen rinteessä. Miten naurettavalta se kuulostikaan.

Ronda, yksi Andalusian vanhimmista kaupungeista kerää vuosittain tuhansia turisteja ihailemaan yhtä rotkoa. Jylhiä maisemia ja valkoista kylää. Ei se nyt niin naurettava paikka loppujen lopuksi ollutkaan.

Ei ihme että aikoinaan Nobel-kirjailija Ernesto Hemingway mieltyi Rondaan. Kyllä minäkin olisin saanut opuksen jos toisenkin kirjoitettua. Jos vain olisi ollut aikaa jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa.

Kyllä minäkin olisi alas saanut yhden jos toisenkin kannullisen sangriaa ja saanut aikani kulumaan pelkästää ihailemalla Rondan kaunista maisemaa. Toisinaan olisin hukannut ajantajuni kapeilla kujilla etsien sitä leipomoa, josta olin edellisenä päivänä ostanut uunituoretta leipää.

Harmi vain, että en nähnyt kaupunkia auringon laskiessa. Kuulemma El Toro-rotko olisi ollut henkeäsalpaavan kaunis.

Toisaalta hyvä niin. Olisi suomi ollut ihmeissään, kun tämä neiti olisi vetäissyt ässän hihasta ja läväyttänyt pöytään uuni tuoreen Nobel palkitun kirjan.

Ja maikkareiden uutisissa kertonut kirjan synnyksi vain muutaman loikoilupäivän Espanjan auringon alla. Jossa aikaa oli enemmän, kuin tarpeeksi päästää mielikuvitus lopullisesti lentoon.

Mainokset