Caminito del Rey

Espanja, mitä muka siellä nyt voisi oikei olla? Olenhan siellä jo muutamaan otteeseen käynyt ja se on niin nähty. Piste.

Kuitenkin mieleni alkoi hiljalleen muuttumaan, kun kuulin niin monen hehkuttavan kyseistä maata. Olin sitten Aasiassa tai Austraaliassa, niin aina se perhanan Espanja putkahti esiin. Se oli kuulemma niin suuri maa jolla on niin paljon tarjottavaa. Olihan siellä muutakin kuin Malagan rannat ja Barcelonan vilkkaat kadut.

Oikeasti?

Kyllä. Samaa mieltä oli minun matkaoppaani, jossa oli merkattuja sivuja enemmän kuin kesälomassani päiviä. Yksi paikka oli ylitse muiden. Yksi kohde, jonka ympärille koko lomani rakensin.

Tällä kertaa se ei ollut mikään kiva kuva jossain lehden sivulla. Se oli viedo, joka minulle näytettiin jo vuosia sitten. Vaellusreitti joka tunnetaan nimellä Caminito del Rey.

Caminito del Rey eli kuninkaan polku rakennettiin vuosina 1901-1905 helpottamaan tavaroiden kuljettamista kahdelle voimalaitokselle, jotka sijaitsivat El Chorro – kallionrotkon molemmin puolin.

Vuonna 1920 polku avattiin virallisesti ja Espanjan kuningas Alfonson XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja näin ollen sai kunnian nimetä polun. Omaperäisesti, tietenkin.

Yhden tarinan mukaan polun rakentamisesta vastasi kuolemaan tuomitut vangit, jotka taiteilivat yli 400 metristen pystysuorien kallionjyrkänteiden keskellä. Paikoitellen jopa 100 metrin korkeuteen kohoava metrin levyinen ja kolmen kilometrin pituinen polku rakennettiin hiekasta ja sementistä, jota tuki kallioinseinämään upotetut metallipylväät.

Vuosien aikana polun rakenteet rapistuivat. Vaikka polkua ei aikoihin enään sen alkuperäisessä tehtävässä käytetty, niin kiipeilijät ottivat sen omakseen. Se oli vaaralllinen reitti jopa ammattikiipeilijöiden keskuudessa. Polku suljettiin kokonaan  vuonna 2000. Liian moni uhkarohkea teräsmiehen alku syöksyi kuolemaan. Kuninkaan polusta tuli maailman vaarallisin vaellusreitti.

Reitti kunnostettiin ja avattiin uudelleen maaliskuussa 2015. Ja minä kuljin polun vuotta myöhemmin.

Sanosinko, että koko reitti taitaa olla turvallisempi kuin Madridin lentokenttä. Ei nyt sentään metallinpaljastimen lävitse sinne tarvinut mennä, mutta turvallisuus oli todellakin sitä luokaa, että jos sieltä kuolemaan olisi pudonnut, niin sen eteen olisi saanut tehdä töitä ja oikein kunnolla.

Metrin levyinen polku oli muuttunut leveämmäksi ja tukeva verkkoaita piti huolen siitä, että vaikka olisikin sattunut siihen tasaiseen lautalattiaan kompastumaan, niin olisi vielä pysynyt polulla.

Reitin varrelle oli sijoitettu valvontakameroita ja vastaan tuli useita turvallisuudesta vastaavia henkilöitä. Jokaisella polun kävelijällä tuli olla vakoinen kypärä päässä ja selfie-tikut olivat ehdottomasti kielletty.

Alkuperäisen polun jäännökset ja muutamat kallion seinämään hakatut muistolaatat muistuttivat siitä, miten vaarallinen reitti oli vielä muutamia vuosia sitten ollut.

Vaikka polku oli mahtava ja maisevat aivan mielettömiä, niin täytyy sanoa että petyin hiukan. Odotukseni olivat taas niin korkealla ja sitten sieltä tultiin ja ryminällä alas. En nyt sanoisi, että olisin halunut tuntea ”leikitään hengellä ja roikutaan kuoleman kielekkeellä” mutta olisin kuitenkin jotain ”jännitystä” halunut kokea.

Jotenkin sillä hetkellä, kun siellä polulla tepastesi ei oikein tajunnut, kuinka korkealla sitä oikein ollaan. Kun taaksepäin kääntyi katsomaan, niin polkuhan näytti aika rajulta.

Jälkikäteen valokuvia katsellessa polku näyttäytyi aivan toisessa valossa, se oli vaarallisempi. Mutta sillä hetkellä se ei siltä tuntunut.

Vaikka polku ei saanut jalkojani tärisemään ja sydäntäni hakkaamaan olin kuitenkin yhtä hymyä koko päivän ajan. Maisemat ja vielä kerran maisemat. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla.

Se oli täydellinen päivä.

Rotko

Katselin kelloa ja kiristin askeleitani. Minun on ehdittävä junaan. Minulla ei ollut varaa missata sitä. Olihan Espanjan junaverkosto kattava ja junia lähti melkein joka kymmenes minuutti. Mutta sinne, minne minä olin menossa, junia kulki vain muutama päivässä.

Valon vaihtuessa punaisesta vihreään lähdin suosiolla juoksemaan. Asema näkyi jo. En tiennyt, kauanko aikaa lipunostoon menisi. Jos ongelmia ei tulisi, selviäisin siitä muutamassa minuutissa. Ja sitten jäisi aikaa tasata hengitys ja ostaa jotain matkaevästä. Mutta Espanjahan on tunnettu siitä, että kaikki ei mene niin kevyen helposti, kuten on kuvitellut niiden menevän.

Onni oli puolellani. Ei kielimuuria. Ei ongelmia. Minulla oli lippu taskussa ja aikaa jäi reilut kome minuuttia.

Istahdin junan pehmeälle penkille ja yritin saada rinnassani pomppivan sydämeni hiukan rauhoittumaan. Vielä muutama minuutti ja sitten taas mentäisiin. Suljin silmäni ja heräsin vajaan tunnin päästä uudelleen.

Edessäni istuva japanilainen turisti piteli kaksinkäsin kiinni kamerastaansa. Vastasin hänen hymyynsä samalla unenpöpperöisiä silmiäni turhan voimakkaasti hieroen. Eihän niin saisi tehdä. Siitähän tulee vielä yksi ryppy lisää.

Siinä se sitten oli. Rotko. Jep. Yksi rotko, jonka takia taas kuljin muutaman tunnin. Yksi hiton rotko ja muutama talo sen rinteessä. Miten naurettavalta se kuulostikaan.

Ronda, yksi Andalusian vanhimmista kaupungeista kerää vuosittain tuhansia turisteja ihailemaan yhtä rotkoa. Jylhiä maisemia ja valkoista kylää. Ei se nyt niin naurettava paikka loppujen lopuksi ollutkaan.

Ei ihme että aikoinaan Nobel-kirjailija Ernesto Hemingway mieltyi Rondaan. Kyllä minäkin olisin saanut opuksen jos toisenkin kirjoitettua. Jos vain olisi ollut aikaa jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa.

Kyllä minäkin olisi alas saanut yhden jos toisenkin kannullisen sangriaa ja saanut aikani kulumaan pelkästää ihailemalla Rondan kaunista maisemaa. Toisinaan olisin hukannut ajantajuni kapeilla kujilla etsien sitä leipomoa, josta olin edellisenä päivänä ostanut uunituoretta leipää.

Harmi vain, että en nähnyt kaupunkia auringon laskiessa. Kuulemma El Toro-rotko olisi ollut henkeäsalpaavan kaunis.

Toisaalta hyvä niin. Olisi suomi ollut ihmeissään, kun tämä neiti olisi vetäissyt ässän hihasta ja läväyttänyt pöytään uuni tuoreen Nobel palkitun kirjan.

Ja maikkareiden uutisissa kertonut kirjan synnyksi vain muutaman loikoilupäivän Espanjan auringon alla. Jossa aikaa oli enemmän, kuin tarpeeksi päästää mielikuvitus lopullisesti lentoon.

Kuolematon

En uskonut, että päätyisin taas tänne. Kaupunkiin, jossa aikaisemmin olen ollut. Paikkaan, jonne viime kerralla vannoin hampaat irvessä, että en koskaan enään palaa. Ja kas kummaa, sitä kuljettiin paahtavan auringon alla hiestä märkänä rinkka selässä kohti hostellia.

Vaikka rinkkani oli puolet pienempi mitä edeltäjänsä, se tuntui painavan kuin synti. Vaikka tiesin sen, että kiloja on alle se kymmenen, niin ei sitä kevyemmäksi tehnyt.

Kateellisena katselin edessäni kulkevaa korkokenkien tasaisella kapinalla säestettyä tyttöjen ryhmää, jotka niin ihanan kevyen kivasti vetivät perässäänsä sitä matkalaukkua. Kunnes yhdeltä meni rengas rikki. Toiselta pääsi itku ja kolmannelta taisi se kynsi katketa.

Malaga tarjosi hyvät ostosmahdollisuudet

Minä olin nyt täällä. Siinä ei auttanut mikään muu, kuin todeta se, että nyt sitten muutes ollaan täällä. Ja vielä seuraavat kolme päivää.

Päätin yrittää pyyhkiä mielestäni kaikki muistot ja heittäytyä elämään, kuin tämä olisi ollut ensimmäinen kertani täällä. Ja eihän se kuitenkaan onnistunut. Kaikki oli hiukan tuttua. Jos en nyt jokaista katua muistanut, niin ainakin ne suurimmat ostoskeskusket ja kauppakadut.

Mutta niitä minä en tullut ihmettelemään. Olin tullut tänne, koska minulla oli lippu maailman vaarallisimmalle patikointireitille. Tai siis reitille, joka oli ollut maailman vaarallisin reitti.

Toinen syy oli muutaman tunnin junamatkan päässä sijaitseva kaupunki, josta olin taas nähnyt hienoja kuvia. Että minä olin helppo.

Vielä jonain päivänä löydän itseni ties mistä. Minä en tuntenut pelkoa, jos minulla oli jokin määränpää. Oli se sitten ryppyinen lehdestä talteen napattu kuva tai netin uumenista löydetty sadunhohtoinen raunio.

Yksi kuva ja minusta tuli kuolematon.