Tuhat ja yksi yötä

En olisi vielä ennen lomieni alkua uskonut, että voisin oikeasti rakastua Espanjaan. Ja en vieläkään pysty sitä ihan rehellisesti itselleni myöntämään.

Tuleehan Espanjasta mieleen ne eläkeläiset aurinkotuoleissa. Vyötärölaukkuja saati sitten niitä tennissukkia unohtamatta.

Vaikka en yhen yhteenkään eläkeläiseen matkallani törmänny. Silti se mielikuva on ja pysyy. Yhtä sitkeästi, kuin kesähelteellä kengänpohjaasi tarrautunut purukumi. Se venyy ja paukkuu, mutta ei sitten millään irtoa.

Córdoban Alcázar on keskiaikainen espanjalainen linna. Josta tehtiin vankila vuonna 1821, kunnes 1950-luvulla Espanjan hallitus muutti linnan matkailunähtävyydeksi ja kansalliseksi monumentiksi.

Olen niin moneen otteeseen ihastunut siihen ylvääseen ja avaraan kaupunkikuvaan, jonka vastakohtana ovat kapeat ja sokkeloiset kadut. Se on ollut kuin leikkiä eri maailmojen välillä.

Ja nyt maailmaan tuli kolmas ulottuvuus. Se oli vain hento ripaus itämaista mystiikkaa, mutta se riitti minulle.

Hostellini oli kuin pala satua. Paikka, jossa prinssi löytää prinsessan. Paikka, jossa lampunhenki antaa sinulle kolme toivomusta.

Ja minulle riitti takapihalla istuminen tai kattoterassilla auringonlaskua ihailu. Se oli ohuen ohut mystinen harso, joka erotti päivän yöstä.

La Mezquita on 900-luvulla valmistunut moskeija, joka 1200-luvulta lähtien on ollut kristittyjen hallussa ja joka sittemmin muutettiin katedraaliksi. Espanjan kirkko ja Vatikaani vastustavat sitä, että muslimit rukoilisivat katedraalissa.

Hostellilta ulos astuttua kohtasin vanhankaupungin ja sen sokkeloiset juutalaiskorttelit, joissa aika tuntui pysähtyneet.

Siellä oli maailman tavoittamattomissa. Se oli kuin näkymätön muuri, joka suojasi nykyhetkeltä. En ihmettele lainkaa, miksi vanhakaupunki kuuluu Unescon maailmanperintölistalle.

Vastakohtana kaikelle sille mystisille usvalle tarjosi kaupungissa järjestettävät Feria juhlat.

Koko Andalusiassa juhlittiin Ferioita, joihin olin jo tömännyt Malagassa ollessani, mutta minulla ei ollut Rondan ja Caminito Del Reyn takia aikaa osallistua niihin. Granadassa Feria-alue sijaitsi liian kaukana keskustaa vai pitäisikö sanoa, että minä olin liian laiska menemään sinne, joten jätin sielläkin juhlat välistä.

Koska seurassani oli kaksi Argentiinalaista ja Feria-alue sijaitsi lyhyen matkan päästä hostelliltamme, minulla ei ollut mitään tekosyitä jättää juhlia välistä.

Vaikka jokainen meistä poti pientä flunssan alkua, lähdimme silti urhoollisina seikkailemaan Córdoban kaduille. Etsien ravintolaa, josta pojat olivat aikaisemmin saaneet vihjeen. Siellä olisi kuulemma kaupungin parhaat sapuskat.

En tiedä kuinka monta kertaa harhaan menimme ja kuinka monta kertaa samat kadut kuljimme, mutta pääsimme kuin pääsimmeksin perille. Olisimme olleet nopeampia, mutta kartanlukijana toimi toinen pojista, joka olisi varmaan eksynyt tyhjään autotalliin, ellen minä olisi häntä pelastanut pulasta.

Ravintolasta Feria-alueelle mennessä minä toimin kartanlukijana. Halusin olla perillä ennen auringonnousua.

Toisaalta aamun ensisäteet olisi raivannut kaikki känniset Espanjalaiset tieltäni. Muutenkin Espanjalaiset ovat sellaista kansaa, että ei oikein osaa ennakoida heidän liikkeitäänsä.

Toisaalta, eiköhän jokainen ota ne epämääräiset siksak-askeleet haltuun, kun veressä on promilleja enemmän kuin lasissa.

Mainokset

Erämaa

Istuin hiukan väsyneenä puistonpenkillä. Viereisellä penkillä istuva koditon mies oli onneksi lopettanut nokkahuilulla soittamisen ja suuntasi kaiken energiansa makuupussinsa sullomiseen hiukan rähjäiseen reppuunsa. En tiedä kumpi meistä oli vaivaantuneempi. Minä vai hän. En silti viitsinyt nousta ylös penkiltä ja kävellä puiston toiselle puolelle.

Sierra Nevadan huiput

Sierra Nevadan huiput.

Katselin matkaopastani, johon olin huolellisesti merkannut jokaisen mielenkiintoisen kaupungin, jonne olin ajatellut reissuni aikana keritä. Punaiset laput sivujen ylälaidassa, siististi limittäin näyttivät minulle heti sen oikean kohdan. Samalla järjestelmällisyydellä olin merkannut kaupunkien mielenkiintoisimmat kohteet punaisella tähdellä.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Kaupunki on nimetty granaattiomenan mukaan.

Yllätyin siitä, miten minulla oli vain yksi merkattu kohde koko paikasta. Granada vetää kuitenkin puoleensa turisteja yhtä paljon kuin Seville ja minulla oli vain yksi näkemisen arvoinen paikka. Vain yksi!

Alhambra ja Generalife.
Tai olihan minulla sittenkin kaksi. Vaikka samalla alueella ne näytti kartan mukaan olevan.

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi

Alhambra on maurilaisaikainen Nasridien dynastian aikainen kuninkaiden palatsi.

En ollut googlettanut koko kaupunkia, enkä juurikaan nähnyt vaivaa sen eteen, että tietäisin mitä täällä kannattaa oikein tehdä. En tiedä miksi olin juuri tämän kaupungin skipannut suunnitteluvaiheessa. Ehkäpä aikani oli aikoinaan loppunut kesken tai sitten olin ollut vain niin väsynyt, että olin vain tyytynyt siihen yhteen punaiseen lappuun sivun ylälaidassa.

Oli miten oli. Minun oli aika ottaa haltuun kaupunki. Sokkona.

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alhambra kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Rakastan matkasuunnitelmien tekemistä. Saan siitä suurta nautintoa, kun istun tietokoneen äärellä niskat jumissa yötämyöden etsien mielenkiintoisia kohteita.

Rakastan myös sitä, että en noudata suunnitelmaani, vaan menen jo ensimmäisten päivien jälkeen aivan uusia polkuja.

Rakastan myös sitä, että saavun jonnekkin vain yhden jutun takia ja lähden sieltä pois monta mahtavaa kokemusta rikkaampana.

Ja niin kävi myös Granadassa.

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti

Generalife palatsi oli Nasrid-sulttaanien kesäpalatsi ja maaseutukoti.

Ensikosketus kaupunkiin oli bussin ikkunasta näkyvät Sierra Nevadan lumihuippuiset vuoret. Vuoret, joita jaksoin aina vaan ihailla. En tiedä, olenko edellisessä elämässäni asunut jossain Alppien juurella vai Nepalin pienessä vuoristokylässä, mutta jollain oudolla tavalla vuoret ovat aina kiehtoneet minua.

Vaikka kaupungin tunnetuimmat nähtävyydet Alhambra ja Generalife olivat vaikuttavia. Koin kuitenkin pienen turistiähkyn. Aivan liikaa turisteja pörräilemässä ympäriinsä. Tuntui kuin kukaan ei oikein tiennyt minne mennä ja mistä ottaa valokuva. Ei minua turistit sinäänsä haittaa, siihen samaan sakkiin minäkin kuulun. Mutta jotenkin täällä sain yliannostuksen niistä. Etenkin eläkeläisistä, joiden mielestä he ovat aina oikeutettuja pääsemään jonon ohitse tai saamaan sen viimeisen vapaan paikan puiston penkiltä.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Generalife kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Ihastuin Albayzin kaupunginosaan, jossa on maurilaisten ajoilta säilyneet kapeat ja mutkittelevat kadut.  Vaikka olen moneen otteeseen eksynyt hetkellisesti kapeille kujille, niin täällä ne kujat olivat aivan omaa luokkaansa. Valkoisiksi maalatut talot ja todella kapeat kujat antoivat uskomattoman vastakohdan muulle kaupungille.

Albayzin kupeessa oli pieni nyppylä, jonka rinteelle oli majoittunut mustalaisia, tai sellaisilta ne minusta tuntuivat. Vaikka nyppylä ei ollut järin korkea, niin maisemat yli kaupungin olivat mielettömät. Ja jos käänsi päätä hiukan vasemmalle, näkyi Sierra Nevada ja tietenkin ne lumihuippuiset vuoret. Sitä pystyi vain pienen pienellä pään liikkeellä huijata itseänsä – että on muka keskellä erämaata. Että minä olen ovela.

Albazyn sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Albayzin sokkeloiset kadut kuuluvat Unescon maailmanperitnökohteisiin ja tarjoavat huikeat maisemat.

Lähtöpäivänä tajusin kuinka paljon minulta olikaan jäänyt näkemättä. Ehkäpä olisin päässyt sinne maurilaiseen kylpylään, ellen olisi jäänyt juttelemaan huonetoverini kanssa Pyha Jaakobin pyhiinvaellusreitistä. Hän oli juuri kulkenut sen 730km ja minä olin vasta alkanut unelmoimaan siitä. Vielä jonain päivänä minä sen teen. Ja sitten minun ei tarvitse itseäni huijata, silloin minä olen jossain keskellä ei mitään.

Caminito del Rey

Espanja, mitä muka siellä nyt voisi oikei olla? Olenhan siellä jo muutamaan otteeseen käynyt ja se on niin nähty. Piste.

Kuitenkin mieleni alkoi hiljalleen muuttumaan, kun kuulin niin monen hehkuttavan kyseistä maata. Olin sitten Aasiassa tai Austraaliassa, niin aina se perhanan Espanja putkahti esiin. Se oli kuulemma niin suuri maa jolla on niin paljon tarjottavaa. Olihan siellä muutakin kuin Malagan rannat ja Barcelonan vilkkaat kadut.

Oikeasti?

Kyllä. Samaa mieltä oli minun matkaoppaani, jossa oli merkattuja sivuja enemmän kuin kesälomassani päiviä. Yksi paikka oli ylitse muiden. Yksi kohde, jonka ympärille koko lomani rakensin.

Tällä kertaa se ei ollut mikään kiva kuva jossain lehden sivulla. Se oli viedo, joka minulle näytettiin jo vuosia sitten. Vaellusreitti joka tunnetaan nimellä Caminito del Rey.

Caminito del Rey eli kuninkaan polku rakennettiin vuosina 1901-1905 helpottamaan tavaroiden kuljettamista kahdelle voimalaitokselle, jotka sijaitsivat El Chorro – kallionrotkon molemmin puolin.

Vuonna 1920 polku avattiin virallisesti ja Espanjan kuningas Alfonson XIII oli ensimmäinen polusta selviytyjä ja näin ollen sai kunnian nimetä polun. Omaperäisesti, tietenkin.

Yhden tarinan mukaan polun rakentamisesta vastasi kuolemaan tuomitut vangit, jotka taiteilivat yli 400 metristen pystysuorien kallionjyrkänteiden keskellä. Paikoitellen jopa 100 metrin korkeuteen kohoava metrin levyinen ja kolmen kilometrin pituinen polku rakennettiin hiekasta ja sementistä, jota tuki kallioinseinämään upotetut metallipylväät.

Vuosien aikana polun rakenteet rapistuivat. Vaikka polkua ei aikoihin enään sen alkuperäisessä tehtävässä käytetty, niin kiipeilijät ottivat sen omakseen. Se oli vaaralllinen reitti jopa ammattikiipeilijöiden keskuudessa. Polku suljettiin kokonaan  vuonna 2000. Liian moni uhkarohkea teräsmiehen alku syöksyi kuolemaan. Kuninkaan polusta tuli maailman vaarallisin vaellusreitti.

Reitti kunnostettiin ja avattiin uudelleen maaliskuussa 2015. Ja minä kuljin polun vuotta myöhemmin.

Sanosinko, että koko reitti taitaa olla turvallisempi kuin Madridin lentokenttä. Ei nyt sentään metallinpaljastimen lävitse sinne tarvinut mennä, mutta turvallisuus oli todellakin sitä luokaa, että jos sieltä kuolemaan olisi pudonnut, niin sen eteen olisi saanut tehdä töitä ja oikein kunnolla.

Metrin levyinen polku oli muuttunut leveämmäksi ja tukeva verkkoaita piti huolen siitä, että vaikka olisikin sattunut siihen tasaiseen lautalattiaan kompastumaan, niin olisi vielä pysynyt polulla.

Reitin varrelle oli sijoitettu valvontakameroita ja vastaan tuli useita turvallisuudesta vastaavia henkilöitä. Jokaisella polun kävelijällä tuli olla vakoinen kypärä päässä ja selfie-tikut olivat ehdottomasti kielletty.

Alkuperäisen polun jäännökset ja muutamat kallion seinämään hakatut muistolaatat muistuttivat siitä, miten vaarallinen reitti oli vielä muutamia vuosia sitten ollut.

Vaikka polku oli mahtava ja maisevat aivan mielettömiä, niin täytyy sanoa että petyin hiukan. Odotukseni olivat taas niin korkealla ja sitten sieltä tultiin ja ryminällä alas. En nyt sanoisi, että olisin halunut tuntea ”leikitään hengellä ja roikutaan kuoleman kielekkeellä” mutta olisin kuitenkin jotain ”jännitystä” halunut kokea.

Jotenkin sillä hetkellä, kun siellä polulla tepastesi ei oikein tajunnut, kuinka korkealla sitä oikein ollaan. Kun taaksepäin kääntyi katsomaan, niin polkuhan näytti aika rajulta.

Jälkikäteen valokuvia katsellessa polku näyttäytyi aivan toisessa valossa, se oli vaarallisempi. Mutta sillä hetkellä se ei siltä tuntunut.

Vaikka polku ei saanut jalkojani tärisemään ja sydäntäni hakkaamaan olin kuitenkin yhtä hymyä koko päivän ajan. Maisemat ja vielä kerran maisemat. Ei niitä voi oikein sanoin kuvailla.

Se oli täydellinen päivä.

Rotko

Katselin kelloa ja kiristin askeleitani. Minun on ehdittävä junaan. Minulla ei ollut varaa missata sitä. Olihan Espanjan junaverkosto kattava ja junia lähti melkein joka kymmenes minuutti. Mutta sinne, minne minä olin menossa, junia kulki vain muutama päivässä.

Valon vaihtuessa punaisesta vihreään lähdin suosiolla juoksemaan. Asema näkyi jo. En tiennyt, kauanko aikaa lipunostoon menisi. Jos ongelmia ei tulisi, selviäisin siitä muutamassa minuutissa. Ja sitten jäisi aikaa tasata hengitys ja ostaa jotain matkaevästä. Mutta Espanjahan on tunnettu siitä, että kaikki ei mene niin kevyen helposti, kuten on kuvitellut niiden menevän.

Onni oli puolellani. Ei kielimuuria. Ei ongelmia. Minulla oli lippu taskussa ja aikaa jäi reilut kome minuuttia.

Istahdin junan pehmeälle penkille ja yritin saada rinnassani pomppivan sydämeni hiukan rauhoittumaan. Vielä muutama minuutti ja sitten taas mentäisiin. Suljin silmäni ja heräsin vajaan tunnin päästä uudelleen.

Edessäni istuva japanilainen turisti piteli kaksinkäsin kiinni kamerastaansa. Vastasin hänen hymyynsä samalla unenpöpperöisiä silmiäni turhan voimakkaasti hieroen. Eihän niin saisi tehdä. Siitähän tulee vielä yksi ryppy lisää.

Siinä se sitten oli. Rotko. Jep. Yksi rotko, jonka takia taas kuljin muutaman tunnin. Yksi hiton rotko ja muutama talo sen rinteessä. Miten naurettavalta se kuulostikaan.

Ronda, yksi Andalusian vanhimmista kaupungeista kerää vuosittain tuhansia turisteja ihailemaan yhtä rotkoa. Jylhiä maisemia ja valkoista kylää. Ei se nyt niin naurettava paikka loppujen lopuksi ollutkaan.

Ei ihme että aikoinaan Nobel-kirjailija Ernesto Hemingway mieltyi Rondaan. Kyllä minäkin olisin saanut opuksen jos toisenkin kirjoitettua. Jos vain olisi ollut aikaa jäädä kaupunkiin pidemmäksi aikaa.

Kyllä minäkin olisi alas saanut yhden jos toisenkin kannullisen sangriaa ja saanut aikani kulumaan pelkästää ihailemalla Rondan kaunista maisemaa. Toisinaan olisin hukannut ajantajuni kapeilla kujilla etsien sitä leipomoa, josta olin edellisenä päivänä ostanut uunituoretta leipää.

Harmi vain, että en nähnyt kaupunkia auringon laskiessa. Kuulemma El Toro-rotko olisi ollut henkeäsalpaavan kaunis.

Toisaalta hyvä niin. Olisi suomi ollut ihmeissään, kun tämä neiti olisi vetäissyt ässän hihasta ja läväyttänyt pöytään uuni tuoreen Nobel palkitun kirjan.

Ja maikkareiden uutisissa kertonut kirjan synnyksi vain muutaman loikoilupäivän Espanjan auringon alla. Jossa aikaa oli enemmän, kuin tarpeeksi päästää mielikuvitus lopullisesti lentoon.

Kuolematon

En uskonut, että päätyisin taas tänne. Kaupunkiin, jossa aikaisemmin olen ollut. Paikkaan, jonne viime kerralla vannoin hampaat irvessä, että en koskaan enään palaa. Ja kas kummaa, sitä kuljettiin paahtavan auringon alla hiestä märkänä rinkka selässä kohti hostellia.

Vaikka rinkkani oli puolet pienempi mitä edeltäjänsä, se tuntui painavan kuin synti. Vaikka tiesin sen, että kiloja on alle se kymmenen, niin ei sitä kevyemmäksi tehnyt.

Kateellisena katselin edessäni kulkevaa korkokenkien tasaisella kapinalla säestettyä tyttöjen ryhmää, jotka niin ihanan kevyen kivasti vetivät perässäänsä sitä matkalaukkua. Kunnes yhdeltä meni rengas rikki. Toiselta pääsi itku ja kolmannelta taisi se kynsi katketa.

Malaga tarjosi hyvät ostosmahdollisuudet

Minä olin nyt täällä. Siinä ei auttanut mikään muu, kuin todeta se, että nyt sitten muutes ollaan täällä. Ja vielä seuraavat kolme päivää.

Päätin yrittää pyyhkiä mielestäni kaikki muistot ja heittäytyä elämään, kuin tämä olisi ollut ensimmäinen kertani täällä. Ja eihän se kuitenkaan onnistunut. Kaikki oli hiukan tuttua. Jos en nyt jokaista katua muistanut, niin ainakin ne suurimmat ostoskeskusket ja kauppakadut.

Mutta niitä minä en tullut ihmettelemään. Olin tullut tänne, koska minulla oli lippu maailman vaarallisimmalle patikointireitille. Tai siis reitille, joka oli ollut maailman vaarallisin reitti.

Toinen syy oli muutaman tunnin junamatkan päässä sijaitseva kaupunki, josta olin taas nähnyt hienoja kuvia. Että minä olin helppo.

Vielä jonain päivänä löydän itseni ties mistä. Minä en tuntenut pelkoa, jos minulla oli jokin määränpää. Oli se sitten ryppyinen lehdestä talteen napattu kuva tai netin uumenista löydetty sadunhohtoinen raunio.

Yksi kuva ja minusta tuli kuolematon.

Ihanasti hukassa!

Minulla oli vuorostaan sama kysyvä katse. Katse, joka paljasti sen, että en ole paikallinen. Olen turisti, joka on ehkä eksynyt kapeille kujille ja hukannut sydämen suuren kaupungin leveille kaduille.

Näytin siltä, että en tiennyt missä olen, mutta rakastin sitä, missä olin.

Plaza de Espana

Plaza de Espana

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Plaza de España rakennettiin vuonna 1928 kaupungin iberoamerikkalaista maailmannäyttelyä varten

Olen aikaisemminkin ollut suurissa kaupungeissa. Olen ollut niin Sydneyssä kuin Singaporessa. Olen eksynyt Melbournessa ja hukannut ajantajuni Bangkokissa. Mutta täällä se suuruus tuntui todellakin suurelta.

Kun yksi aukio, yksi puisto tuntui olevan suurempi kuin kotikaupunkini. Yksi leveä tie tuntui olevan pidempi kuin junamatkani Helsinkiin. Ja yksi kuja tuntui pursuavan enemmän elämää, kuin koko Suomi.

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Uusrenessanssista arkkitehttuurisuuntausta edustavan aukion kerrotaan olevan yksi Espanjan kauneimmista

Kaikki tuntui olevan suurta ja tarkoin harkittua. Talot olivat mahtipontisia ja puistot suuria ja näyttäviä. Pilevnpiirtäjät eivät nousseet korkeuksiin ja langettaneet varjoja pitkin katuja.

Suurien ja leveiden teiden lisäksi täälläkin saattoi eksyä niiden pienten ja kapeiden kujien labyrinttiin, jotka kuitenkin hetkessä selvitti. Sitä oppi, mistä tuli kääntyä vasemmalle ja mistä taas oikealle. Mikä oli se kahvila, jonka ohi kuljettiin kunnes oli aika jättää suuruus taakse ja pujahtaa toiseen maailmaan.

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Alcázar eli kuninkaallinen palatsi kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Palatsi oli alkujaan maurien linnoitus jota laajennettiin useaan otteeseen.

Vaikka nähtävää kaupunki olisi tarjonnut yllin kyllin, huumannuin siitä elämästä, joka ympärilläni kuhisi. Se oli jotain, jota en ollut aikoihin nähnyt. Se tuntui niin uskomattomalta. Kuin koko kaupunki olisi tehty elämistä varten. Ja jokainen totteli sitä suuri hymy kasvoillaansa.

Vaikka en aina tiennyt mitä nurkan takana oli, kuljin ihmeen päättäväisesti. Kuin olisin tiennyt minne minun piti mennä ja missä minun piti pysähtyä. Istahtaa alas ja leputtaa väsyneitä jalkoja. Juoda kuppu kuumaa kahvia ja nauttia siitä tunteesta joka minut oli vallannut.

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Alcázar on yksi parhaista mudéjar-arkkitehtuurin esimerkeistä

Miten kaikki tuntuikaan niin hyvältä. Kuin olisin palannut jonnekkin jossa joskus oli ollut kotini. Kuin olisin palannut lapsuuteni kaupunkiin, jossa kaikki oli muuttunut. Ei ollut enään sitä S-markettia hautausmaan kupeessa. Ei mitään, mikä olisi rakentanut muistoissa olleen kaupungin eläväksi silmieni eteen. Mutta silti se tuntui jotenkin tutulta ja turvalliselta.

Ja hyvällä tavalla niin vieraalta.

Anteeksi, mitä sanoittekaan?

Levitin kartan pöydälle, jonka toisella puolella ikäiseni mies katsoi minua ruskeilla silmilläänsä. Poskissa oli hento puna, joka kasvoi hiljalleen, mutta varmasti kohti korvia. Hänen olemuksestaansa oli aistittavissa se, että hän ei ymmärtänyt sanakaan, mitä olin hänelle sanonut.

Yritin uudelleen. Hitaasti ja selkeästi. Niin selkeästi kun vain kykenin.

-Missä voin pestä pyykkini?

Tartuin peukalolla ja etusormellani paitaani kiinni ja kysyin uudelleen. Hiukan yksinkertaisemmin. Hitaasti ja kärsivällisesti.

-Pestä vaatteet? Pestä? Vaatteet? Paita? Puhdistaa?

Osoitin hänen selkänsä takan olevaa pesukonetta kysyvällä katseella. Ja hän tuijotti minua vielä kysyvämmällä takaisin.

Ei. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Ja minä en ymmärtänyt häntä. Osasin Espanjaksi vain muutaman sanan ja ne eivät olleet soveliaita tähän tilaanteeseen.

Suljin silmäni ja mietin, että antaa olla. Voinhan suihkussa pestä muutaman paidan, kuten olen tähän asti tehnyt. No problem.

Mies katsoi minua. Tuntui, että hän ei nähnyt hostellin aulassa mitään muuta kuin minut. Ja niillä pelokkaan uteilliailla silmillä hän tapitti minua, odottaen tuomiota. Käännänkö hänelle selkäni ja poistun omaan huoneeseeni kartta tiukasti käsissäni, vai avaisinko suuni uudelleen ja päästäisin ilmaan uusia kysymyksiä.

En tiennyt mitä olisin tehnyt. Rikonko hiljaisuuden vai en. Poistunko paikalta vai yritänkö vielä uudelleen.

En tiennyt, oliko tiskin takana seisova pesukone rikki vai ei. Oliko se pelkkä koriste. Vai oliko se ainoastaan henkilökunnan käytössä.

Kaupungin ainoa pesula, jonne olin aikaisemmin saanut ohjeet sijaistsi niin kaukana, että se ei ollut muutaman paidan arvoinen reissu.

Suoristin hiukan jo ryppyistä karttaani. Sivelin sitä, kuin juuri pedattua sänkyä.

Kuulin miten mies nielaisi. Sen voima tuntui helistävän ikkunoita. Minua kadutti. Miksi olinkaan alkanut kiusaamaan tuota mies parkaa. Miksi?

-Posti. Kirje. Paketti. Viesti.

Kädet heiluivat miehen pään ympärillä, kuin huonossa komediassa jossa Espanjalaisista esitetään hassun hauskaa parodiaa. Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin, No entiendo! No entiendo!

Se oli kuin loitsu, huono sellainen. Minä en kadonnut minnekkään. En edes muuttunut pienemmäksi.

img_2638

Uskon, että elämään astuu henkilöitä juuri oikeaan aikaan. Joidenkin on määrä kulkea rinnallasi ikuisesti ja toisten vain hetken. Ja tuo nainen, korkeisiin korkoihin sonnustautunut nainen vieraili elämässäni vain muutaman minuutin. Mutta helvetin tärkeiden sellaisten.

Hänellä oli lahja, hän kykeni puhumaan kielillä. Espanjalla sekä Englannilla. Mikä taivaanlahja hän oikein olikaan.

Odotus

Viimeisen yöni vietin Farossa, joka oli saanut samanlaisen turisti leiman otsaansa kuin Lagos. Ei kuitenkaan yhtä isoa ja vahvaa, mutta leiman kuitenkin. Ja sen kyllä huomasi.

Koska en ole koskaan syttynyt siitä ns. turisti meiningistä, jossa istutaan kahviloissa tai kuppilissa. Katsellaan urheilua ja syödään tietenkin sitä oman maan ruokaa, ehkäpä lauletaan vielä illan päätteeksi hieman karaokea.  Koska en lähtenyt reissuun etsimään niitä lihapullia perunamuussin kanssa, en saanut Farostakaan juuri mitään kiksejä.

Kaupungin vanha keskusta oli nopeasti nähty ja loppupäivän maleksin kaupungin katuja pitkin. Toisinaan ihailin vanhoja taloja, joista maalipinta oli jo nähnyt parhaat päivänsä ja toisinaan en edes jaksanut silmiäni avata ja katsoa kaupunkia niillä silmillä, joilla olin ihaillut Sintraa.

Tai sitten minä vai odotin aamulla lähtevää bussia Sevillaan. Olinhan tullut Faroon vain siksi. Yhden bussin takia.

Lagos

Lagos

Alagarve oli hiukan pettymys Sintran ja Lissabonin jälkeen. Vaikka Lagosin rannat olivatkin tajunnan räjäyttäviä, niin kokonaisuudessa Alagarvesta jäi todella nihkeä maku suuhun.

Alagarve oli kokonaisuudessa erilainen, kuin pääkäaupunki ja sen lähialueet. Yleisilme oli ränsistyneempi ja täällä se ei puhutellut minua niin lempeästi ja herättelevästi.

Sitä vain katsoi jotenkin hiukan surullisena ränsistynyttä katukuvaa ja ihmisiä, jotka tuntuivat vain suorittavan elämää. Vain suorittavan sitä. Piittaamaatta siitä, miltä kotikatu näytti tai mitä päälleensä oli pukenut. En nyt tarkota sitä, että jokaisen tulisi kulkea Hugo Bosin puvuissa, mutta kuitenkin likainen ja rähjäinen yleisilme oli aika surullinen näky.

Faro

Faro

Bussi Espanjaan lähti aikaisin aamulla ja minulla oli ihmeen hyvä olo. Vaikka väsymys painoi silmäluomiani kiinni, jaksoin hymyillä. Tunsin taas sen euforian virtaavan suonissani. Tuntui kuin heräisin henkiin metri metriltä.

Bussin ylittäessa Espanjan rajan minä räjähdin. Olisi tehnyt mieli nousta pystyyn ja heilutella käsiä jokaiseen ilmansuuntaan. Pomppia bussin käytävällä ja huutaa onnesta soikeana, olen Espanjassa. Minä olen täällä.

Espanja? Miten ihmeessä yksi maa pystyi tekemään minuun niin suuren vaikutuksen. Miten maa, joka on aina ollut ihan jees, oli nyt minulle kaikki kaikessa.

261

Quero ver a felicidade – Haluan nähdä onnellisuutta

Fiilisket jotka Portugalista jäivät olivat hyvät, Alagarvesta huolimatta. Ne olivat herättelevät, minun pitää vielä palata. Ja kiertää Alagarve kaukaa. Se oli minun lupaukseni itselleni katsellessani bussin ikkunasta ulos.

 

Tyhjiä rantoja ja korkeita aaltoja

Sintran lähellä olisi ollut vielä muutama paikka, jotka olisin halunut nähdä. Koska seuraaviksi päiviksi oli luvattu vettä ja oikein urakalla. Päätin yrittää onnea ja matkata sinne, missä niitä pilviä oli säätiedotuksen mukaan vähemmän.

Fiilikseni olivat taas ristiriitaiset. Jättää taakse paikka, jossa olisin voinut olla vielä muutaman päivän. Ja samalla odotin innolla niitä hiekkarantoja, joista olin nähnyt uskomattomia kuvia.

Märät kengät. Mikä ihana tekosyy pakata rinka ja hypätä junaan, joka vei minut etelään.

Guesthouse – Portimão

Saapuminen Portimãohon oli todellinen maisemanvaihdos. En tiennyt, pitikö minun olla hiukan varuillani vai utelias siitä, mitä nurkan takan oikein oli. Kuljin rinkka selässä kohti majapaikkaani, jonka olin edellisenä iltana varannut. Muutaman kilometrin matka taittui nopeasti tyhjiä katuja ihmetellässä. Ei ristin sielua missään. Ei autoja. Ei mitään, mikä olisi kertonut, että kaupungissa on lisäkseni muita ihmisiä.

Minulla oli varattuna kaksi yötä ja myöhemmin varasin vielä yhden lisää. En siksi, että olisin ihastunut Portimãohon. Vaan siksi, koska sade oli saanut minut makaamaan yhden päivän sohvalla. Rehellisesti sanottuna hiukan ketutti. Minä kun olin seurannut säätiedotusta, luottanut siihen kuin sokea opaskoiraan. Ja silti taivaalta tippui vesipisaroita. Vaakatasossa, tietenkin.

Yksi sateinen päivä lyhensi jo lyhyttä lomaani päivällä. En tiennyt, pitikö minun olla onnellinen siitä, että sain oikein luvan kanssa heittää jalat pöydälle ja vain olla. Vai olisiko minun pitänyt potea huonoa omatuntoa siitä, että makasin yhden päivän tekemättä yhtikäs mitään. Nauttia vain tyhjästä majapaikastani, jossa olin ainoa asiakas.

Se oli jännä fiilis. Katsoa lattialla lojuvaa rinkkaa ja selata matkaopasta. Tuntea se seikkailijan into rinnassa ja silti istua pönöttää neljän seinän sisällä. Tunsin itseni oikein seikkailijaksi, sellaiseksi hurjapäiseksi sankariksi joka menee myrskyjen läpi kohti määränpäätä.

Määränpääni taisi olla keittiössä huutava teepannu.

Lagos piti lupauksensa uskomattomista rannoista

Portimão oli keskellä kaikkea niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Tosin haluamisellani ja säällä ei ollut samaa tahtoa. Jouduin tyytymään siihen, että en näe sitä, mitä halusin. En nähnyt edes puoliakaan niistä hienoista hiekkarannoista, joita olin ennen matkalle lähtöä kuvitellut näkeväni.

Portimãon kupeessa sijaitseva Praia da Rockla ranta jätti minut hiukan vaisuksi. Olihan se hieno ja rannalla seisovat kiven järkäleet mahtavia, mutta Austraalian jälkeen se tuntui hiukan vaisulta. Tämä oli vähän niinku aikaisemminkin nähty, yhtä sateisessa ilmassa silloinkin.

Lagosissa, jonne minulla oli reilun tunnin mittainen junamatka sain sentään nauttia auringosta. Ja oikein kunnolla. Luontoäiti oli päättänyt näyttää minulle mahtinsa.

Edellisten rantojen pettymys oli hyvin muistissani ja olin varautunut siihen, että Lagosin taivaisiin hehkutetut rannat jättävät minut kylmäksi.

Ei, ei ne minua kylmäksi jättäneet. Lagos piti lupauksensa ja vei minut seitsemänteen taivaaseen. Melkein. Noh, portille asti.

Ja mikä parasta, tungosta ei ollut!

Lagosin asemalta kuljin pitkää ja hiukan tylsähköä tietä pitkin ikuisuudelta tuntuvan matkan ajan.

Käännyin autotieltä pienelle kujalle, joka ei näyttänyt menevän minnekkään. Tai jos se meni, niin niiden rumien kerrostalojen taakse. En tiedä miksi lähdin kujaa kulkemaan. Mutta onneksi lähdin.

Kujan päässä pysähdyin ja huokaisin. Ääneen. Minun oli vain pakko pysähtyä ja ihailla sitä maisemaa, joka edessäni avautui. Sulkea silmät ja avata ne hitaasti. Katsoa ja ihmetellä. Todeta se, että en ole aikoihin yhtä kaunista rantaa nähnyt.

En tiedä kauanko siellä rannan yläpuolella olevalla kallion rinteellä oikein seisoa pönötin ja katsoin transsissa maisemaa. Mutta en ollut ainoa. Jokainen, joka oli perässäni samaa kujaa pitkin kävellyt, seisoi yhtä lamaantuneena. Kädet roikkuivat sivulla ja tovin kuluttua aivot saivat lähetettyä viestin niille halvaantuneille käsille, että pitäisi muutes muutama valokuva ottaa.

Satulinna

Olin matkaopastani selatessani saanut sellaisen kuvan, että Sintra on vain pieni kylä jollain mäennyppylällä ja siellä sun täällä olisi muutama, ihan kivan näköinen rakennus. Noh, Sintrahan sijaitsi pienellä mäennyppylällä. Jos puhutaan vain historiallisesta keskuksesta ja uuttaa ja uljasta aluetta emme tähän kivaan ja pieneen kompaktiin karttaan lähde tunkemaan. Ja kyllähän siellä nyt se muutama, ihan kivan näköinen talokin oli.

Quinta da Regaleira

Todellisuudessa Sintra oli muutakin kuin yksi nyppylä, jonka rinteillä komeili muutama talo. Se levittäytyi hiukan laajemmalle alueelle, mitä olin osannut uskoa ja paikasta toiseen siirtymisessä meni aikaa. Koska en halunut ottaa turistibussia, jolla olisi kivasti päässyt paikasta toiseen. Ahneena olin päättänyt taitaa kaiken matkan jalan. Oli etäisyyttä se kilometri tai enemmän. Minä ja minun suuret suunnitelmat. Onneksi sade oli yön aikana lakannut ja sain nauttia jokaisesta askeleesta minkä kuljin, kengät kuivina.

Matkalla Montserraten palatsiin

Sintran keskusta kuhisi turisteja, kuin muurahaispesä muurahaisia. Jos olisi istahtanut kahville ja seurannut hetken heidän askeleita, olisin päässyt jyvälle siitä, minkälaista kahdeksikkoa he oikein kulkivat.

Mutta minulla ei ollut siihen aikaa. Suuntasin askeleeni kohti Montserrataen palatsia, jonne oli matkaa se neljä kilometriä. Vaikka matkaa olikin paljon, mutkitteleva tie määränpäähän oli juuri sitä, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa. Sain tyhjentää matkani aikana ajatuksissa myllertäneet ajatukset ja uppoutua vain siihen maalaismaisemaan, joka edessäni avautui.

Paluumatkalla jo hiukan kirosin sitä, mihin olin muutamaa tuntia aikaisemmin ryhtynyt, mutta nopeasti se mieleni leppyi kun katselin edessäni näkyvää tietä ja ohiajavan bussin takavaloja. En olisi mistään hinnassa halunut istua siellä.

Montserraten palatsi

Toinen koetos oli kipuaminen Maurilaislinnaan, jonne olin valinnut metsän siimeksissä kulkevan polun. Vaikka kuumuus ja kostea ilma tekikin matkasta raskaamman, mitä olin sen kuvitellut vielä reitin alussa olevan. Aluksi tarkoitukseni oli vain kivuta ihan sinne linnan juurelle ja jatkaa sitten sieltä matkaa Penan palatsiin. Mutta löysin kuin löysinkin itseni sieltä linnan muureilta maisemaa ihastelemassa.

Maurilaislinna

Tuntui että Sintra oli pieni labyrintti, jonka sai hallintaan hetkessä. Silti sieltä löysi Lissabonin tavoin uusia kujia ja lukuisia rappusia. Aina eteeni tupsahti tienpätkä, jota ihailin. Tai talo, jonka maali oli lohkeillut ja ikkunan karmit ruostuneet. Elin pienessä satulinnassa, jossa oli kirkkaita värjeä ja ajan saatossa kulahtaneita taloja. Kaikki oli just täydellistä. Ei sen enempää. Just täydellistä.

Penan palatsi

Mieltäni ei lannistanut kaupungin turistimaisuus. Minä en jaksanut siihen energiaani tuhlata. Pakenin turistiravintoloita pakoon hostellilleni, jossa vanhanaikaisessa keittiössä keitin kupin kahvia ja päivän päätteksi eksyin matkalla ruokakauppaan ja päätin poiketa pitsalle. Se oli elämäni paras pitsa, tai sitten nälkä oli kasvanut liian suureksi.