Hymy

Kaikki meni ehkä liian hyvin ottaen huomioon, että kohteena oli Sukhothain bussiasema ja minun kokemukseni paikasta. Asemalle saavuttua minut otettiin avosylin vastaan ja kyseltiin iloisen hymyn kera minne olen matkalla. Ehkäpä selässä roikkuva rinkkani oli antanut vittumaisille työntekijöille aihetta hymyyn tai sitten heillä oli vain tänään parempi päivä kuin eilen.

Minut ohjattiin heti oikealle lippuluukulle ja lipun osto sujui kuin tanssi, bussiasemalla minua vastaan tullut mies oli jo pysäyttänyt bussin jonka kyytin hyppäsin. Säästyin odottamiselta ja siltä kiukulta, jota olin jo aamutuimaan mielessäni mananut kun tiesin, että taas minua odottaa Sukhothain asema.

Tällä kertaa en ollut ainoa ulkomaalainen bussissa, mutta olin ainoa turisti joka hyppäsi pois kyydistä Lampangin kohdalla. Kaupungin, jonka olin valinnut vain välietapiksi, paikaksi jossa nukkua yö jos toinenkin ja sitten jatkan matkaa kohti pohjoista.

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Katselin kädessäni olevaa karttaa ja olin väsynyt. Jumalauta olin väsynyt ja hikinen. Aseman kupeesta kävely hostellille oli ollut suurempi urakka, kuin olin sen kuvitellut olevani. Kolmisen kilometriä rinkka selässä ja paahtava aurinko oli vienyt tästä neidistä kaikki mehut. Ja bussiasemalla songataunin kyytin hyppääminen ei ollut vienyt minua sinne, minne olin halunut. Olihan kuski jättänyt minut väärän hostellin eteen, vaikka olikin ennen kyytiin hyppäämistä vakuutellut tietävän missä hostellini oikein on.

En tiedä miten olin taas onnistunut valitsemaan hostellin, jonne songataun kuski ei minua osannnut viedä ja työntekjät eivät juurikaan englantia puhuneet.

Levitin karttani hostellin tiskille ja vastaukseksi kysymyksiini sain ”en puhu englantia, mutta voin soittaa sinulle taksin”

En minä nyt sitä taksia halunut, halusin vain tietää mistä voin vuokrata polkupyörän. Halusin tietää missä oikein olen. Ei siinä auttanut ystävällisen työntekijän ele antaa minulle puhelin käteen, jotta saisin jutella henkilön kanssa joka puhui hiukan paremmin englantia kuin hän. Ei siellä puhelimen toisessa päässä minua osattu auttaa tai saati kertoa edessäni olevasta kartasta mitään. Mutta olisin saanut hänenkin kauttaan tilattua taksin, jos sen olisin halunut.

Lampangin kulttuurikatu

Päätin lähteä, kävellä kartassa osoittamaan info pisteeseen, jos sieltä saisin hiukan apua. En tiedä miksi valikoin hiukan pidemmän reitin, kaarevien pikkukujien rykelmän, sen suoran ja ison päätien sijaan.

Aurinko porotti ja minä hikoilin, olin tuskissani. Helle teki minut väsyneeksi ja voimattomaksi ja päällimmäisenä ajatuksenani oli vielä se kiukku, joka teki tuhoja mielelleni.

Siinä se sitten oli, valkoinen muuri ja oviukosta näkyvä temppeli. Pysähdyin ja kurkkasin sisään, piha näytti autiolta. Otin askeleen ja toisenkin. Kaivoin hikisin käsin kamerani esille, jotta saisin kuvattua kauniin valkoisen rakennuksen jonka kullan hohtoiset suipot kärjet saivat minut lumoihinsa. Kiukkuni oli hävinnyt.

Havahduin siihen, että edessäni seisoi nuori munkkipoika, pidellen kädessään puista harjaa. Hiukan uteliaana hän katsoi minua ja silmät säkenöivät elinvoimasta, valkoiset hampaat paljastuivat leveän hymyn joukosta.

Tuntui kuin molemmat meistä olisivat tuijottaneet toisiaan, kuin jotain ihmettä. Jotain, josta ei saanut silmiänsä irti. Jotain, joka sai suun vielä leveämmälle hymylle.

Ystävyytemme alkoi haparoilla, uteliailla kysymyksillä kuka minä olen ja mistä minä tulen. Kysymyksillä, joihin olen matkani aikana niin moneaan otteeseen vastannut. Kysymyksiin, jotka olen itsekkin niin moneen otteeseen suustani ilmoille päästänyt.

Kysymykset, jotka antoivat siivet uusille kysymyksille ja uusille sanoille. Tuntui kuin edessäni olisi ollut poika, joka olisi halunut tietää kaiken elämästäni, jokaisesta askeleesta matkallani. Hän halusi tietää minne mennen ja mitä teen. Hän halusi tietää kaiken ja vielä enemmän.

Istuimme temppelin varjossa, suojassa auringolta ja lähempänä muita munkkeja, joiden korvat olivat pingottuneet äärimmilleen kuullakseen jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme. Samaan aikaan se tuntui hiukan kiusallisesta, kun tiesin että lukemattomat silmäparit tarkkailevat minua ja samalla se tuntui niin normaalilta. Kuin olisin ollut kahvilla kaverini kanssa, mitä nyt istuin temppelin suojassa, yrittäen saada kännykkääni temppelin nettiä toimimaan.

Kello kävi ja minulla oli fiilis että on aika nousta ja lähteä. Oli aika kiittää juttutuokiosta ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Poika hymyili ja yritti istua hyvin ryhdikkäänä, valkoiset maitohampaat tai tuskimpa ne enään maitohampaita olleet mutta sellaisilta ne näyttivät hiukan vapisevien huulien lomitse, huulien jotka yrittivät maalata kasvoille aurinkoisen hymyn.

Poika kysyi, tulenko huomenna uudelleen, tulethan?

En tiedä, mitä muuta olisin voinut vastata, kuin että tulen.

Mainokset

Kartalla

Minua ei hymyilyttänyt yhtään, kun kuljin kohti Sukhothain bussiasemaa. Eilinen oli vielä tuoreessa muistissa.

Ja se tapahtui jälleen, kuin eilinen olisi eletty uudelleen. Sama vääntö ja kääntö siitä, että sain tietää mistä ja milloin bussi lähtee haluamaani paikkaan. Tosin tällä kertaa minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, voin odottaa tunnin kauemmin bussia tai hypätä songataunin kyytiin ja sääsäisin näin sen ylimääräisen tunnin. Odottamiselta en kuitenkaan välttynyt, vaikka valitsinkin songataunin, joka on Thaimaan yleisin kulkuneuvo.

Muutaman tunnin matkalla songataun ei ollut se paras ja mukavin kulkuneuvo. En tiedä, oliko se nyttyräni, jonka joka aamu tapani mukaan päähäni pyöräytin, vai oliko se tavallista matalakattoisempi songataun, mutta taakse nojaaminen ja ryhdikkäänä istuminen oli sula mahdottomuus. Jouduin olemaan koko pitkän matkan hiukan kyyryssä, nojamaan kyynärpäilläni reisiäni vasten ja istumaan kylki kyljessä muiden matkustajien kanssa.

En tiedä miten ihmeessä sen tein, mutta nuokuin koko matkan ajan. En tietenkään mitään syvää ja levollista unta, mutta aina auton pysähdyttä heräsin pienestä horroksesta, tehden tilaa uusille matkustajille tai nauttien siitä tilasta, mitä yksi lähtiessään teki penkkirivilleni.

Songataun eli lava-auto jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa ei matkustajat kastu. Songataun on bussia halvempi matkustamismuoto ja Thaimaan yleisin kulkuneuvo

Songataun eli lava-auto, jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla, johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa matkustajat ei kastu.

Auto pysähtyi ja kuski karjaisi jotain. Jotain, joka oli merkkinä että tämä on minun pysäkkini. Nousin ylös ja otin repun käteeni. Siinä meni ehkä liian kauan, koska kuski karjaisi uudelleen, ei mitenkään ystävälliseen sävyyn, että tämä on minun pysäkkini.

En edes viitsinyt mitään vastata, hyppäsin ulos ja maksoin kyytini hiemän äreälle naiselle, joka painoi kaasua, ennen kuin kerkesin edes ympärilleni katsoa ja rekisteröidä missä minä oikein olen.

Maantietä ja maantietä. Sitäpä juuri. Eikä mitään muuta. Ei mitään, mikä olisi merkkinä, että tähän pyähtyisi bussi tai edes songataun, joka oli minut tähän tien sivuun jättänyt. Ei matkani varrella näkemiä katoksia, joissa matkustajat odottavat seuraava kulkuneuvoa seuraavaan määränpäähän, ei mitään. Paitsi puita ja puita.

Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään kartan osoittamaan suuntaan. Kiitin onneani, että olin ladannut kaupungin kartan kännykkääni, kartan joka toimii ilman internet yhteyttä. Se oli jo minut moneen otteeseen pelastanut ja niin se pelasti minut tälläkin kertaa.

Kamphaeng Phetin historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintö kohteisiin

Saavuin Kamphaeng Phetin historiallisen puiston portille ja olin enemmän kuin onneissani nähdessäni siellä lipunmyyjän. Ihmisen, jolta saisin vastaukset lukuisiin kysymyksiini.

Lipunmyyjä ei osannut kertoa minulle, miten pääsen takaisin Sukhothaihin, hän ei osannut kertoa, kuinka kauan aikaa minulla olisi aluetta tutkia. Hän vain pyöritteli päätänsä ja toisteli, että hän ei puhu englantia.

Yritin uudelleen hitaasti ja rauhallisesti, hiukan yksinkertaisemmin esittää kysymykseni ja sama pään pyöritys tuli vastauksekseni.

Vastauksena rukouksiini paikalle saapui yksi puiston työntekijöistä, joka puhui hiukan englantia ja ymmärsi kysymykseni, tosin hän ei niihin osannut vastata. Hän kuitenkin tarjoutui antamaan minulle kyydin info-pisteeseen, jossa saisin vastaukseni kysymyksiini.

Infopisteessä sain tietää, että bussit eivät pysähdy kyseiselle tielle, minne minut oli jätetty. Ainoa tapa päästä takaisin Sukhothaihin on mennä keskustaan, jonne on matkaa viitisen kilometriä.

Kyselin, että voisivatko he soittaa minulle tuktukin, joka tulisi sitten hakemaan minut, kun olen saanut kierrokseni valmiiksi.

Ei, emme voi. Mutta voimme soittaa bussiasemalle ja kysyä milloinka viimeinen bussi lähtee.

En ollut ihan tyytyväinen saamaan vastaukseen, mutta kiitin heitä ja sanoin haluavani tietää milloinka viimein bussini lähtee.

Puhelu tuntui kestävän ikuisuuden ja samalla mietin miten ihmeessä pääsen kaupunkiin. Lähdenkö samantien kävelemään sinne ja jätän tämän paikan tutkimisen välistä. Olisin varmaan alkanut itkemään, jos olisin ollut yksin, piilossa muiden katseilta. Olin odottanut juuri tänne puistoon saapumista ja vanhojen, makaavien Buddhien näkemistä.

Neiti laski luurin alas ja sanoi, että minulla on aikaa kaksi tuntia. Bussi lähtee kahden ja puolen tunnin kuluttua, mutta tule takaisin tänne kolmeksi, niin me annamme sinulle kyydin sähköautolla bussiasemalle.

Leukani loksahtivat auki ja neiti kysyi, ymmärsinkö mitä hän oli minulle sanonut ja kysyi onko tämä okei. Kiitin ja nyökkäsin. Sanoin, että se on enemmän kuin okei.

Katselin karttaa, josta en ymmärtänyt yhtään mitään ja sitten vilkaisin toista kartaa, joka sanoi minulle yhtä vähän kuin toinenkin. Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkemaan kuin hullu. Minulla on vajaa kaksi tuntia aikaa ja alue on iso. Minulla ei ole selkeätä karttaa ja paikat, jotka haluan nähdä ovat tuolla ja tuolla, ripoteltuna sinne sun tänne ja minä en edes kyennyt kartasta lukemaan, millä tiellä minä juuri nyt olen.

Aika kului lentäen ja kaiken nähneenä ja pohjelihakset kipeinä palautin polkupyöräni portille, josta sen olin vuokrannut ja palasin kävellen info psiteeseen. Olisin taas saanut mopokyydin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Kyllä minä nyt pystyn sen 100 metriä kävelemään.

Olin hiestä märkänä ja istahdin tasan kello kolme sähköauton kyytiin ja hymyilin. Vastaan tuli aikaisemmin näkemäni munkit jotka hymyilivät ja varmaankin ihmeissään miettivät, minne minä olen oikein menossa. Aikaisemmin olin pyörää taluttaen kysellyt heiltä reittiä makaavien Buddhien luokse ja nyt oli sähköauton kyydissä.

Wat Phra Kaeo

Wat Phra Kaeo

Bussissa istuessani en lakannut ihmettelemästä sitä, mitä päiväni oikein sisälti. Miten olin saanut kohdata sen ystävällisyyden jolla Thaimaalaisia on kehuttu ja tietenkin sen epäselvyyden millä Thaimaalaisia on kirottu. Ynnäilin päivän menojani ja huomasin, että unohdin siinä kaiken hälinän keskellä maksaa polkupyöräni vuokran.

Lippuluukulla

Puhkuin intoa ja energiaa oli vaikka muille jakaa. Eilinen hedari oli yön aikana hävinnyt ja hymy loisti korviin asti, hymy joka hyytyi Sukhothain bussiasemalla.

Että minä vihasin koko paikkaa ja paikalla työskenteleviä ihmisiä. Yksi sanoi toista ja toinen toista. Kun yritin kysyä milloinka seuraava bussi lähtee Si Satchanalaihin, sain vastauksia, joiden paikkaansa pitävyyttä aloin heti epäilemään, mutta kävelin silti laiturille 17, jonka edestä minua kehoitettiin ostamaan lippu.

Lipunmyytikojun takana istuva myyjä räpelsi puhelinta ja sivusilmällä vilkaisi minua, mumisi jotain, josta en selvää saanut ja jatkoi tyytyväisenä elämäänsä, kännykkään uppoutuneena. Yritin uudelleen, hiukan selkeämmin ja kuuluvammalla äänellä, mutta ei.

Seisoin kojun edessä kuin idiootti, jonka silmät olivat suurentuneet ja kasvoiltani saattoi sokeakin lukea sen hämmästyksen ja samalla sen hiljaa hiipivän kiukun. Kuulemma bussia ei ole menossa sinne, minne minä olen menossa, ei bussia – ei bussilippua.

Yritin hengittää hiukan kiivaantunutta oloani rauhallisemmaksi ja päätin taas kävellä toiselle lipputiskille, josta sitten kävelin kolmannelle ja lopulta takaisin sinne laiturille 17. Enkä edes yrittänyt ostaa lippua, ei sitä minulle kukaan olisi suostunut myymäänkään.

Odottelin siinä kuumuudessa reilun tunnin, kunnes bussini saapui ja minä nousin kyytiin varmistettuani bussikuskilta, että tämä bussi menee sitten sinne, minne minä olen menossa. Iloisen hymyn kera minulle myytiin lippu ja elekielellä kehoitettiin istuutumaan.

Oli aika voittaja fiilis sen kaiken säätämisen ja epämääräisten vastausten jälkeen. Vaikka aikaa olikin tuhlaantunut se pari tuntia, istahdin enemmän, kuin tyytyväisenä alas ja uppouduin musiikin pariin.

Vajaata tuntia myöhemmin havahduin siihen, kun lipunmyyjä herätti minut haaveistani kevyesti olkapäähäni taputtamalla. Seuraava pysäkki olisi minun.

Bussi pysähtyi ja astuin ulos. Katsoin oikealle ja sitten vasemmalle. Maantietä ja maantietä. Sitten katsoin jo sulkeutuneen bussin ovesta sisälle, jossa kuski ja lipunmyyjä hymyilivät ja nyökkäilivät. Taisin näyttää hiukan hölmöltä ja epäröivältä, kun he nyökkäilivät ja vilkuttivat entistä enemmän bussin lähtiessä liikkeelle.

Käännyin ympäri ja näin pienen katoksen, jossa oli teksi ”Bus stop – Si Satchanalai Historical Park”.

Huokaisin helpotuksesta ja kävelin katoksen alle, jonka takana oli muutama polkupyörä kiltisti rivissä. Kaupasta astui ulos vanha mies, joka ojenti minulle palan pahvia, ennen kuin kerkesin edes mitään kysyä. Pahviin oli merkattu mustalla tussilla bussien aikataulut takaisin Sukhothainin.

En voinut muuta kuin hymyillä, kaikki näytti sujuvan kuin tanssi, vaikka ne ensimmäiset askeleet kauniin suloiseen valssiin olivatkin jotain muuta, kuin kevyen keijumaista liihottelua.

Vuokrasin polkupyörän ja polkasin itseni liikkeelle vaaleanpunaisten muurien sisälle, jonne kauppias oli minua kehoittanut menemään.

En tiennyt mikä minua oikein odotti, mutta olin innoissani. Olin taas siinä euforian seitsemännessä taivaassa, jossa pirukin hiljaa edessäni kumartuu, ottaen askeleen jos toisenkin takavasemmalle.

Muurien jälkeen kuljin pientä kapeata kujaa tovin eteenpäin, kunnes kohtasin riippusillan, sillan joka vain tupsahti siihen eteeni ilman mitään ennakkovaroituksia. Taisinpa jopa ääneen nauraa, tilanne oli niin koomisen uskomaton ollakseen totta. Silta näytti tukevalta mutta niin älyttömän pitkältä. Vastaantuleva mopo sai sen heilumaan ja päätin kiltisti odotella vuoroani, kunnes oli aika astua sillalle, kiltisti pyörääni taluttaen.

Taivas näytti sinisemmältä kuin aikoihin ja pilvet tietenkin valkoisemmilta kuin muistin. Kaikki oli kuin jostain kauniista satukirjasta, kirjasta jossa on vain niitä herkullisen punaisia mansikoita ja makoisia vaahtokarkkeja. Ja minä olin mukana juonessa, sadussa jossa voisi tapahtua aivan mitä tahansa.

Pyörittelin taas kädessäni karttaa, jonka olin käsiini saanut. Karttahan se oli, mutta miten ihmeessä kartasta voi saada niin epäselvän, että ei oikein tiennyt mikä viiva on tie ja mikä joki. Mitkä neliöt ovat temppeleitä ja mitkä taloja.

Toisaalta, edessäni oli vain yksi tie, jota pitkin minun tulisi kulkea se muutama kilometri, kunnes olisin kartan osoittamassa neliöiden rykelmässä. Rykelmässä, joka minun salapoliisin vaistollani olisi juuri se Si Satchanalain historiallinen puisto.

Ensimmäisten metrien jälkeen elimistössäni roihusi se tuttu ja turvallinen, mutta niin koukuttavan huumaava tunne. Edessäni oli yksi maantie, jonka molemmin puolin näkyi taloja ja pieniä peltotilkkuja, joista saatoin muutaman kasvin tunnistaa. Vaikka autoja ei ollut ja haastavuudella yksi suora tienpätkä ei maailmaani mullistanut, olin huumassa. Olisin voinu polkea samaa tietä edes ja takas, edes ja takas, vielä kertalleen ja vielä uudelleen.

Si Satchanalain historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Mutta aika kävi ja kädessäni oleva kello muistutti minua siitä, että aikaa ei ollut juuri tuhlattavana. Vaikka maantie ja sen molemmin puolin avautuva hiljainen kylä saikin minut huumaan, minun piti päättäväisesti kulkea kohti kartassa olevaa rykelmää.

Historiallinen puisto oli samaa sarjaa kuin Sukhothain historiallinen puisto, mutta silti siinä oli jotain todella omalaatuista. Puisto oli kuin iso puutarha, jota oli aina paikoitellen hoidettu ja nurmikko ajettu ja silti siellä oli tunne, että on keskellä metsää.

Miten puiden oli annettu kasvaa raunioiden kupeeseen ja toisia raunioita tuskin erotti puiden siimeksistä, ellei karttani olisi minulle kertonut, että nyt sitten pitää tiirailla vasemmalle hiukan tarkemmin, mitä vaan polkasta lisää vauhtia ja uppoutua vauhdin huumaan.

Wat Chang Lom

Wat Chang Lom

Aika kävi ja oli aika palata sinne, minne bussi oli minut jättänyt. Vielä viimeisen kerran nautin tien pätkästä, joka ei ollut menettänyt viehätystä. Olisin voinut vaikka kävellä, hitaasti löntystellä koko pitkän tien, mutta kelloni ei ollut kanssani samaa mieltä.

Riippusillan kohdatessa olin rohkeampi kuin aikaisemmin, polkaisin lisää vauhtia ja menin hiukan pomppien, mutta pystyssä kuitenkin sillan ylitse.

Katoksessa, suojassa auringolta istui sama mies, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Hän kulki lyhyin, mutta päättäväisin askelin maantien varteen ja pisti tien viereen violetin lipun, merkin siitä, että täällä on asiakas, joka haluaa hypätä bussiin. Ja tämä asiakas olin minä, onnesta soikeana ja hiestä märkänä.

Vaikka kirosinkin sitä menetettyä aikaa, jonka Sukhothain bussiasemalla menetin, en voinut olla onnellisempi.

Wat Chedi Chet Thaeo

Palattua takaisin Sukhotain asemalle päätin lähteä kävelemään oikotietä pitkin hostellille, tietä pitkin, jonka hostellin omistaja oli minulle vinkannut. Tuntui kuin poskilihakseni olisivat alkaneet kramppaamaan liiallisesta hymyilystä.

Edessäni oli pieni polku joka myöhemmin yhdistyi pieneen asfaltoituun tiehen, jonka molemmin puolin oli taloja tai hostelleja, osa vasta valmistusvaiheessa ja osa nimikylteillä varustettuina, valmiina majoittamaan paikalle eksyneet turistit.

Vaikka kirosinkin Sukhothain rumuutta ja sitä hälinää jota hostellini läheisyydessä oli, olin löytänyt kuin uuden maan, paikan jossa kuului sirkkojen sirinä ja takapihalla haukkuvat koirat. Olin löytänyt palan kauneutta sen rumuuden keskellä.

Buddhia

Ayuthayan jälkeen euforia kupli suonissani ja minä olin enemmän kuin innoissani. Minulla olisi vielä muutama paikka lisää, jossa saisin ihastella niitä raunioita ja särkyneitä Buddhia.

Sukhothaihin saapuminen oli kuin pienen pieni lottovoitto. Tai niin olin bussissa istuessani hiljaa mielessäni myhäillyt.

Olin kuvitellut Sukhothainkin hiljaiseksi, kauniiksi ja viihtyisäksi kaupungiksi, jonka keskellä virtaava joki tarjoaisin oivan paikan istahtaa hetkeksi alas ja antaa kiireen hiljallleen kadota, tuoden tilalle sen lomalaisen letkeän ja levollisen mielen.

Sukhothai Historical Park

Sukhothai Historical Park

Päätie, jonka lähettyvillä hostellini sijaitsi riitti sammuttamaan uteliaisuuteni, minua ei kiinnostanut lähteä vasemmalle eikä oikealle, tutkimaan mitä joen toisella puolella olisi. Minua ei kiinnostanut käydä katsomassa kuinka vihreitä kaupungin puutarhat ovat ja miten se joki oikein virtaakaan. Olin vain tyytyväinen, kun pääsin ehkä rumimman näkemäni tien ylitse hengissä.

Ayuthayan ja sen euforian jälkeen käynti Sukhothain historiallisessa puistossa oli ehkäpä pieni pettymys, tai sitten vain kulahtanut ja likainen kaupunki, joka minut vastaan otti, latisti fiiliksiäni enemmän kuin osasin odottaa.

Liikkuminen oli helpointa pyörällä, josta piti maksaa sisäänpääsymaksu vuokran lisäksi. Tietenkin.

Liikkuminen oli helpointa pyörällä, josta piti maksaa sisäänpääsymaksu vuokran lisäksi. Tietenkin.

Luultavasti olisin hymyillyt kuin naantalin aurinko, jos olisin valinnut majapaikkani vanhasta kaupungista, aivan raunioiden kupeesta, mutta suunitelmissani oli muidenkin raunioiden tutkiminen, siksi olin valinnut majapaikkani kiireen keskeltä, sieltä rumasta ja surullisen likaisesta uudesta kaupungista, jossa kuskit jo huuttelivat iloisen kepeän thaimaalaisen murteen säestämällä englannilla turistien perään.

Sukhothain historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin.

Sukhothain Historiallinen puisto oli jaettu alueisiin ja jokaiselle alueella oli tietenkin oma hintansa. Alueista, jotka muistuttivat suuria puutarhoja toisiin suuria puutarhoja muistuttaviin alueisiin liikuttiin pieniä maanteitä pitkin, joissa saattoi tulla vastaan se yksi auto ja muutama elukka.

Ehkäpä siinä oli se toinen fiiliksen viejä, minä kun olin ollut nirvanassa Ayuthayassa juuri sen liikenteen keskellä. Toisaalta, eihän se hyvä punaviinikään enään sen ensimmäisen lasillisen jälkeen samalta maistu.

Vaikka euforia ei kuplinut suonissani sain kuitenkin päivän täälläkin vietettyä, oliko syynä sitten matkalla mukaani tarttunut porukka vai se selittämätön kiinnostukseni raunioihin, niihin punaisiin tiilikasoihin joiden seasta löytää sen Buddhan jos toisenkin.

Wat Sri Chum

Rauniot ja temppelit ovat itselleni aina aikamatka menneisyyteen, aikaan jolloin jotain todella suurta ja mahtavaa rakennettiin, jotain jolla oli suuri merkitys.

Sitä yrittää kuljeskella raunioiden seassa ja kuvitella millaista elämä on ollut vuosia sitten, miten ihmiset ovat pukeutuneet ja mitä he ovat tehneet, mikä tuoksu olisi nenääni ensimmäisenä kantautunut ja olisiko paahtava aurinko taivaalla kärventänyt ihmiseten ihon tuoden otsalle muutaman hikikarpalon vai olisiko kädessä ollut soihtu valaisemassa kulkua kohti pyhää.