Lippuluukulla

Puhkuin intoa ja energiaa oli vaikka muille jakaa. Eilinen hedari oli yön aikana hävinnyt ja hymy loisti korviin asti, hymy joka hyytyi Sukhothain bussiasemalla.

Että minä vihasin koko paikkaa ja paikalla työskenteleviä ihmisiä. Yksi sanoi toista ja toinen toista. Kun yritin kysyä milloinka seuraava bussi lähtee Si Satchanalaihin, sain vastauksia, joiden paikkaansa pitävyyttä aloin heti epäilemään, mutta kävelin silti laiturille 17, jonka edestä minua kehoitettiin ostamaan lippu.

Lipunmyytikojun takana istuva myyjä räpelsi puhelinta ja sivusilmällä vilkaisi minua, mumisi jotain, josta en selvää saanut ja jatkoi tyytyväisenä elämäänsä, kännykkään uppoutuneena. Yritin uudelleen, hiukan selkeämmin ja kuuluvammalla äänellä, mutta ei.

Seisoin kojun edessä kuin idiootti, jonka silmät olivat suurentuneet ja kasvoiltani saattoi sokeakin lukea sen hämmästyksen ja samalla sen hiljaa hiipivän kiukun. Kuulemma bussia ei ole menossa sinne, minne minä olen menossa, ei bussia – ei bussilippua.

Yritin hengittää hiukan kiivaantunutta oloani rauhallisemmaksi ja päätin taas kävellä toiselle lipputiskille, josta sitten kävelin kolmannelle ja lopulta takaisin sinne laiturille 17. Enkä edes yrittänyt ostaa lippua, ei sitä minulle kukaan olisi suostunut myymäänkään.

Odottelin siinä kuumuudessa reilun tunnin, kunnes bussini saapui ja minä nousin kyytiin varmistettuani bussikuskilta, että tämä bussi menee sitten sinne, minne minä olen menossa. Iloisen hymyn kera minulle myytiin lippu ja elekielellä kehoitettiin istuutumaan.

Oli aika voittaja fiilis sen kaiken säätämisen ja epämääräisten vastausten jälkeen. Vaikka aikaa olikin tuhlaantunut se pari tuntia, istahdin enemmän, kuin tyytyväisenä alas ja uppouduin musiikin pariin.

Vajaata tuntia myöhemmin havahduin siihen, kun lipunmyyjä herätti minut haaveistani kevyesti olkapäähäni taputtamalla. Seuraava pysäkki olisi minun.

Bussi pysähtyi ja astuin ulos. Katsoin oikealle ja sitten vasemmalle. Maantietä ja maantietä. Sitten katsoin jo sulkeutuneen bussin ovesta sisälle, jossa kuski ja lipunmyyjä hymyilivät ja nyökkäilivät. Taisin näyttää hiukan hölmöltä ja epäröivältä, kun he nyökkäilivät ja vilkuttivat entistä enemmän bussin lähtiessä liikkeelle.

Käännyin ympäri ja näin pienen katoksen, jossa oli teksi ”Bus stop – Si Satchanalai Historical Park”.

Huokaisin helpotuksesta ja kävelin katoksen alle, jonka takana oli muutama polkupyörä kiltisti rivissä. Kaupasta astui ulos vanha mies, joka ojenti minulle palan pahvia, ennen kuin kerkesin edes mitään kysyä. Pahviin oli merkattu mustalla tussilla bussien aikataulut takaisin Sukhothainin.

En voinut muuta kuin hymyillä, kaikki näytti sujuvan kuin tanssi, vaikka ne ensimmäiset askeleet kauniin suloiseen valssiin olivatkin jotain muuta, kuin kevyen keijumaista liihottelua.

Vuokrasin polkupyörän ja polkasin itseni liikkeelle vaaleanpunaisten muurien sisälle, jonne kauppias oli minua kehoittanut menemään.

En tiennyt mikä minua oikein odotti, mutta olin innoissani. Olin taas siinä euforian seitsemännessä taivaassa, jossa pirukin hiljaa edessäni kumartuu, ottaen askeleen jos toisenkin takavasemmalle.

Muurien jälkeen kuljin pientä kapeata kujaa tovin eteenpäin, kunnes kohtasin riippusillan, sillan joka vain tupsahti siihen eteeni ilman mitään ennakkovaroituksia. Taisinpa jopa ääneen nauraa, tilanne oli niin koomisen uskomaton ollakseen totta. Silta näytti tukevalta mutta niin älyttömän pitkältä. Vastaantuleva mopo sai sen heilumaan ja päätin kiltisti odotella vuoroani, kunnes oli aika astua sillalle, kiltisti pyörääni taluttaen.

Taivas näytti sinisemmältä kuin aikoihin ja pilvet tietenkin valkoisemmilta kuin muistin. Kaikki oli kuin jostain kauniista satukirjasta, kirjasta jossa on vain niitä herkullisen punaisia mansikoita ja makoisia vaahtokarkkeja. Ja minä olin mukana juonessa, sadussa jossa voisi tapahtua aivan mitä tahansa.

Pyörittelin taas kädessäni karttaa, jonka olin käsiini saanut. Karttahan se oli, mutta miten ihmeessä kartasta voi saada niin epäselvän, että ei oikein tiennyt mikä viiva on tie ja mikä joki. Mitkä neliöt ovat temppeleitä ja mitkä taloja.

Toisaalta, edessäni oli vain yksi tie, jota pitkin minun tulisi kulkea se muutama kilometri, kunnes olisin kartan osoittamassa neliöiden rykelmässä. Rykelmässä, joka minun salapoliisin vaistollani olisi juuri se Si Satchanalain historiallinen puisto.

Ensimmäisten metrien jälkeen elimistössäni roihusi se tuttu ja turvallinen, mutta niin koukuttavan huumaava tunne. Edessäni oli yksi maantie, jonka molemmin puolin näkyi taloja ja pieniä peltotilkkuja, joista saatoin muutaman kasvin tunnistaa. Vaikka autoja ei ollut ja haastavuudella yksi suora tienpätkä ei maailmaani mullistanut, olin huumassa. Olisin voinu polkea samaa tietä edes ja takas, edes ja takas, vielä kertalleen ja vielä uudelleen.

Si Satchanalain historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintökohteisiin

Mutta aika kävi ja kädessäni oleva kello muistutti minua siitä, että aikaa ei ollut juuri tuhlattavana. Vaikka maantie ja sen molemmin puolin avautuva hiljainen kylä saikin minut huumaan, minun piti päättäväisesti kulkea kohti kartassa olevaa rykelmää.

Historiallinen puisto oli samaa sarjaa kuin Sukhothain historiallinen puisto, mutta silti siinä oli jotain todella omalaatuista. Puisto oli kuin iso puutarha, jota oli aina paikoitellen hoidettu ja nurmikko ajettu ja silti siellä oli tunne, että on keskellä metsää.

Miten puiden oli annettu kasvaa raunioiden kupeeseen ja toisia raunioita tuskin erotti puiden siimeksistä, ellei karttani olisi minulle kertonut, että nyt sitten pitää tiirailla vasemmalle hiukan tarkemmin, mitä vaan polkasta lisää vauhtia ja uppoutua vauhdin huumaan.

Wat Chang Lom

Wat Chang Lom

Aika kävi ja oli aika palata sinne, minne bussi oli minut jättänyt. Vielä viimeisen kerran nautin tien pätkästä, joka ei ollut menettänyt viehätystä. Olisin voinut vaikka kävellä, hitaasti löntystellä koko pitkän tien, mutta kelloni ei ollut kanssani samaa mieltä.

Riippusillan kohdatessa olin rohkeampi kuin aikaisemmin, polkaisin lisää vauhtia ja menin hiukan pomppien, mutta pystyssä kuitenkin sillan ylitse.

Katoksessa, suojassa auringolta istui sama mies, jonka olin nähnyt aikaisemminkin. Hän kulki lyhyin, mutta päättäväisin askelin maantien varteen ja pisti tien viereen violetin lipun, merkin siitä, että täällä on asiakas, joka haluaa hypätä bussiin. Ja tämä asiakas olin minä, onnesta soikeana ja hiestä märkänä.

Vaikka kirosinkin sitä menetettyä aikaa, jonka Sukhothain bussiasemalla menetin, en voinut olla onnellisempi.

Wat Chedi Chet Thaeo

Palattua takaisin Sukhotain asemalle päätin lähteä kävelemään oikotietä pitkin hostellille, tietä pitkin, jonka hostellin omistaja oli minulle vinkannut. Tuntui kuin poskilihakseni olisivat alkaneet kramppaamaan liiallisesta hymyilystä.

Edessäni oli pieni polku joka myöhemmin yhdistyi pieneen asfaltoituun tiehen, jonka molemmin puolin oli taloja tai hostelleja, osa vasta valmistusvaiheessa ja osa nimikylteillä varustettuina, valmiina majoittamaan paikalle eksyneet turistit.

Vaikka kirosinkin Sukhothain rumuutta ja sitä hälinää jota hostellini läheisyydessä oli, olin löytänyt kuin uuden maan, paikan jossa kuului sirkkojen sirinä ja takapihalla haukkuvat koirat. Olin löytänyt palan kauneutta sen rumuuden keskellä.

Mainokset