Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Mainokset