Keltainen

Olin Lampangissa kauemmin, mitä olin suunnitellut olevani. Ja olisin ollut vielä kauemminkin, ellei aika olisi juossut ja muistuttanut minua siitä, että minulla on vielä paikkoja nähtävänä, ennen lentoani Myanmariin.

Ihastuin kaupungin vanhaan osaan ja sen kauniisiin puutaloihin. Ihastuin siihen, että sinne pääsi pakoon kiireistä ja sanoisinko hieman rumahkoa keskustaa.

Ihastuin siihen, miten päivät kuluivat temppelillä munkipojan seurassa. Ihastuin koko paikkaan ja kaupunginhan piti alustavan suunnitelman mukaan olla vain yksi levähdyspaikka, paikka jossa ei kummempia tapahdu.

Astuessani sisään valkoisten muurien ympäröimään hiljaiseen sisäpihaan, kerkesin yleensä hetken katsella ympärilleni. Kunnes jostain nurkan takaa, silmissäni vilahti oranssia. Ystäväni juoksi minua vastaan, leveän hymyn kera.

Muutaman metrin päästä minusta, hän pysähtyi ja ryhdistyi. Kuin olisi tasannut hengityksen ja leikkinyt, että ei tässä nyt mitään ole juostu, ihan vaan kevyen viileästi tänne käveltiin. Mitä nyt samalla yrittää vaivihkaa kaapuansa suoristaa.

Mitä enemmän vietimme aikaa yhdessä tuntui, että väliltämme lähti ne viimeisetkin ”tässä on munkki ja tässä on turisti” muodollisuudet.

Ensimmäisinä kertoina hän istui tyylikkään rauhallisesti risti-istunnossa kuunnellessaan tarinoitani, samalla huultansa purren. Yrittäen olla nauramatta, vaikka hytkyvä vartalo paljasti silmien lisäksi sen, että tiukkaa teki pysyä kasassa.

Juttelimme milloin mistäkin, musiikista tai elokuvista. Hän olisi voinut kuunnella aamusta iltaan tarinoitani reissustani, kaikesta siitä, mitä minulle on sattunut ja tapahtunut. Joskus hän makasi mahallaan temppelin lattialla käsillä päätäänsä kannatellen ja pyysi minua vielä kertomaan lisää.

Muutamaan otteeseen hän yritti opettaa minulle thaita ja siinäkin taisi olla se nauru suurimpana osallistujana, kuin itse thai kieli. Opin kuitenkin muutaman sanan ja taisinpa lausuakkin ne aivan oikein, koska hymy ei pojan kasvoilla muuttunut nauruksi.

Kirjoittaminen sai meidät molemmat nauramaan ja oikein kunnolla. Hän nauroi minun käppyröilleni, koukeroille joista ei tiennyt mitä niiden piti oikein esittää. Kaunista ja kiehtovaa thai-kieltä vai oliko se sittenkin 3-vuotiaan ensimmäinen sutasu paperille.

Hän kertoi minulle elämästään munkkina ja siitä miten rutiinit pyörittävät arkea. Hän kertoi minulle, miten vaikeata se aluksi oli. Ja toisinaan se tuntuu vieläkin vaikealta.

Miten nälkä kurnii vatsassa,mutta ei saa syödä. On vain juotava vettä ja toivottava, että vatsassa asuva peto hiljenisi ja olisi aamun asti kiltisti.

Hänen äänensä värähti ja hän sanoi minulle, miten vaikeata se on, kun haluaisi edes tämän verran huijata, mutta kun ei saa. Hän kohotti kätensä ilmaan, etusormi oli melkein peukalossa kiinni, vain pienen pieni rako oli havaittavissa.

Toisinaan hänen on ollut ihan vaan vähän pakko huijata. Ihan vaan näin vähän, hän siristi silmiänsä ja yritti katsoa melkein olemattoman reiän välistä maailmaa. Hiljaa toisti sanansa, ” mutta kun ei saisi”.

Hän ei koskaan kertonut minulle sitä, haluaisiko hän elää tavallista elämää vai ei. Hän vain kertoi, että jos hän ei jatka munkkina olemista, hän haluaa englannin opettajaksi, opettajaksi nuorille munkeille. Temppeli oli hänen kotinsa ja sitä hän halusi sen jatkossa olevankin.

Hän kertoi minulle Buddhalaisuudesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Hän vastasi lukemattomiin kysymyksiini ja minä olisin voinut vuorostaan kuunnella hänen tarinoitansa aamusta iltaan.

Kun katsoin häntä näin edessäni pojan, ystävän. Vaikka poltetun oranssin värinen kaapu oli ensimmäinen asia, jonka silmäni reagoivat, näin edessäni aurinkoisen, hymyilevän pohjan. Pojan jonka hyväntuulisuus olisi herättänyt henkiin kuolleetkin.

Se kauneus, jolla hän katsoi maailmaa oli jotain tavattoman ainutlaatuista. Se, miten hän jaksoi ihailla ohi lentävää perhosta tai nuuhkia kukkasia silmät suljettuina. Miten viattoman hauraalta hän välillä tuntui.

Silti hänen silmisään oli aistittavissa se tuska ja suru, jos päädyimme monien siltojen kautta puhumaan maailman tilasta tai tapahtumista, joita oli Bangkokissa viimeaikoina tapahtunut. Kuin hän olisi itse saanut ne luodit kehoonsa, joilla viattomia oli tapettu.

Vaikka tiesin sen, että edessäni oli nuori munkkipoika, niin minä olin se sama oma itseni, joka olen muidenkin ihmisten edessä. Nauroin jos nauratti, hymyilin jos hymyilytti. Kerroin tyhmiä juttujani, kuten aina. Ja mikä parasta, minä en kokenut oloani missään vaiheessa vaivaantuneeksi. Minun ei tarvinnut olla mitään, mikä ei luontevalta tuntunut.

Tuntui silti hassulta, että en voinut ojentaa kädessäni olevaa esinettä hänelle. Minun piti laittaa se ensiksi pöydälle tai lattialle, jotta hän voi ottaa sen. Me emme voineet istua vierekkäin tai saati sitten ojentaa auttavaa kättä, kun tasapainoilimme kallioilla. Kättä, jonka kuitenkin ojentaa automaattisesti huomatessa toisen tarvitsevan tukea.

Tuntui niin väärältä, että en voinut halata ja sanoa näkemiin kun viimeisen kerran näimme. Minä vain hyppäsin keltaisen auton kyydistä pois ja nyökkäsin päätäni, hymyilin. Katseemme kohtasivat ja poika hymyili, hiukan hiljaisellä äänellä toivotti minulle hyvää matkaa.

”Jos emme näe enään tässä elämässä, niin minä etsin sinut seuraavassa elämässä”

Viimeinen lause, jonka hänen suustansa kuulin jäi hyvän biisin lailla päähäni soimaan. Heitin rinkan selkääni ja suuntasin matkani lippuluukulle.

Vilkaisu taakse ja keltainen songataun oli hävinnyt.

Hiki pukkasi pintaan ja oloni oli surullinen. Olin juuri menettänyt ystävän, ystävän jonka kohtaaminen oli jotain tavattoman suurta, jotain jota en olisi koskaan uskonut kohdalleni osuvan.

Vaikka kymmenisen minuttia sitten hän oli saattanut minut bussiasemalla minä jo ikävöin häntä. Suljin silmäni ja muistin hänen hymyilevät silmät ja nauravan suun. Taisinpa lähettää muutaman kiitoksen ajatuksissani matkaan.

Bussi lähti liikkeelle ja taakseni istahti vanha munkki. Hänellä oli samanlainen kaapu ylläänsä ja vanhemmat silmät, mutta yhtä hymyilevät kuin ystävälläni. Munkki ei sanakaan englantia puhunut, mutta huolehti minusta koko pitkän matkan. Milloinka minun piti käydä vessassa tai ostamassa lisää juotavaa. Hän piti huolen, että olin kyydissä ennen kuin bussi lähti liikkeelle.

Hän jäi yhden pysähdyksen ennen minua pois. Lähtiessään hän ojenti kämmenelleni keltaisia kukkia ja kehoitti minun nuuhkimaan niitä.

 

Mainokset

Matka

Katsoin kelloani, minulla on vielä muutama minuutti aikaa ehtiä ajoissa. Otin muutaman juoksu askeleen ja hiukan ennen valkoisia portteja pysähdyin. Olin jo hiestä märkä ja aamu vasta valkenemassa.

Jos en olisi sopinut lähteväni retkelle, olisin vielä tähän aikaan unten mailla, tyytyväisenä hostellihuoneessani jossa kiva pieni tuuletin viilentäisi oloani mukavasti. Vaikka tunsin sen, miten villatakkini liimautui selkääni kiinni, olin tyytyväinen. Olin juuri ottamassa askelia muurien sisälle, vaikka olinkin jo lämpöhalvauksen äärellä.

Poika oli minua vastassa ja hän näytti hiukan jännittyneeltä. Hän pyöritteli kaapunsa hihaa edes takaisin, kuin varmistaakseen kunnon kiristysotteella sen, että se ei minnekkään tipahda. Vaikka olemuksesta oli aistittavissa jännitys, saatoin jopa kuulla rinnan alla sykkivän sydämen kiivaan jyskeen, silti hänen kasvollaan paistoi aurinko.

Poika oli innoissaan ja jos ei olisi ollut jännityksestä jäykkänä, olisi varmaankin hyppinyt tasajalkaa viis veisaamatta siitä, tippuuko kaapu yltä vai ei.

Tottakai hän oli aikaisemmin tehnyt reissuja yli Lampangin rajojen. Totta kai hän oli siellä aikaisemminkin käynyt, minne meidän oli tarkoitus mennä. Tottakai hän tietää miten maassa matkustetaan maan tavalla.

Mutta hän ei ole koskaan aikasemmin poistunut muurien ulkopuolelle, kohti suuria seikkailuja yksin ja nainen vain seuralaisenaan.

Hänellä oli edessä suuremmat askeleet, mitä minä pystyin edes ymmärtämään.

Ja minä en tiennyt, oliko hän minun oppaani vai olinko minä hänen oppaansa, tuki ja turva siihen, että hän kykenee tekemään tämän reissun yksin.

Puolet matkasta jonka määränpäähän teimme istuimme songataunin kuskin kopissa, suojassa muiden katseilta. Siellä pienessä ja ahtaassa kopissa, jossa olin aikaisemminkin munkkien nähnyt istuvan.

Ja taas tunsin sen, mitä Kiinassa matkustaessani yöjunalla Pekingistä Guangzhouhun, liian outoa ollakseen totta. Ja silti jokainen sekuntti jonka elin, oli enemmän kuin totta.

Paluumatkan istuimme lava-auton takana, vain me kaksi. Kuski ei pysähtynyt matkalla kertaakaan poimiakseen ketään kyytiin. Poika näytti onnelisemmalta kuin aamulla, hänen reissunsa oli onnistunut.

Hän oli tehtyn jotain todella suurta ja silti en vieläkään kyennyt ymmärtämään sitä, minkä askeleen hän oli aamulla ottanut, kun poistuimme muurien suojasta.

Hymy

Kaikki meni ehkä liian hyvin ottaen huomioon, että kohteena oli Sukhothain bussiasema ja minun kokemukseni paikasta. Asemalle saavuttua minut otettiin avosylin vastaan ja kyseltiin iloisen hymyn kera minne olen matkalla. Ehkäpä selässä roikkuva rinkkani oli antanut vittumaisille työntekijöille aihetta hymyyn tai sitten heillä oli vain tänään parempi päivä kuin eilen.

Minut ohjattiin heti oikealle lippuluukulle ja lipun osto sujui kuin tanssi, bussiasemalla minua vastaan tullut mies oli jo pysäyttänyt bussin jonka kyytin hyppäsin. Säästyin odottamiselta ja siltä kiukulta, jota olin jo aamutuimaan mielessäni mananut kun tiesin, että taas minua odottaa Sukhothain asema.

Tällä kertaa en ollut ainoa ulkomaalainen bussissa, mutta olin ainoa turisti joka hyppäsi pois kyydistä Lampangin kohdalla. Kaupungin, jonka olin valinnut vain välietapiksi, paikaksi jossa nukkua yö jos toinenkin ja sitten jatkan matkaa kohti pohjoista.

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Kaupungin kartat eivät olleet parhaassa kunnossa

Katselin kädessäni olevaa karttaa ja olin väsynyt. Jumalauta olin väsynyt ja hikinen. Aseman kupeesta kävely hostellille oli ollut suurempi urakka, kuin olin sen kuvitellut olevani. Kolmisen kilometriä rinkka selässä ja paahtava aurinko oli vienyt tästä neidistä kaikki mehut. Ja bussiasemalla songataunin kyytin hyppääminen ei ollut vienyt minua sinne, minne olin halunut. Olihan kuski jättänyt minut väärän hostellin eteen, vaikka olikin ennen kyytiin hyppäämistä vakuutellut tietävän missä hostellini oikein on.

En tiedä miten olin taas onnistunut valitsemaan hostellin, jonne songataun kuski ei minua osannnut viedä ja työntekjät eivät juurikaan englantia puhuneet.

Levitin karttani hostellin tiskille ja vastaukseksi kysymyksiini sain ”en puhu englantia, mutta voin soittaa sinulle taksin”

En minä nyt sitä taksia halunut, halusin vain tietää mistä voin vuokrata polkupyörän. Halusin tietää missä oikein olen. Ei siinä auttanut ystävällisen työntekijän ele antaa minulle puhelin käteen, jotta saisin jutella henkilön kanssa joka puhui hiukan paremmin englantia kuin hän. Ei siellä puhelimen toisessa päässä minua osattu auttaa tai saati kertoa edessäni olevasta kartasta mitään. Mutta olisin saanut hänenkin kauttaan tilattua taksin, jos sen olisin halunut.

Lampangin kulttuurikatu

Päätin lähteä, kävellä kartassa osoittamaan info pisteeseen, jos sieltä saisin hiukan apua. En tiedä miksi valikoin hiukan pidemmän reitin, kaarevien pikkukujien rykelmän, sen suoran ja ison päätien sijaan.

Aurinko porotti ja minä hikoilin, olin tuskissani. Helle teki minut väsyneeksi ja voimattomaksi ja päällimmäisenä ajatuksenani oli vielä se kiukku, joka teki tuhoja mielelleni.

Siinä se sitten oli, valkoinen muuri ja oviukosta näkyvä temppeli. Pysähdyin ja kurkkasin sisään, piha näytti autiolta. Otin askeleen ja toisenkin. Kaivoin hikisin käsin kamerani esille, jotta saisin kuvattua kauniin valkoisen rakennuksen jonka kullan hohtoiset suipot kärjet saivat minut lumoihinsa. Kiukkuni oli hävinnyt.

Havahduin siihen, että edessäni seisoi nuori munkkipoika, pidellen kädessään puista harjaa. Hiukan uteliaana hän katsoi minua ja silmät säkenöivät elinvoimasta, valkoiset hampaat paljastuivat leveän hymyn joukosta.

Tuntui kuin molemmat meistä olisivat tuijottaneet toisiaan, kuin jotain ihmettä. Jotain, josta ei saanut silmiänsä irti. Jotain, joka sai suun vielä leveämmälle hymylle.

Ystävyytemme alkoi haparoilla, uteliailla kysymyksillä kuka minä olen ja mistä minä tulen. Kysymyksillä, joihin olen matkani aikana niin moneaan otteeseen vastannut. Kysymyksiin, jotka olen itsekkin niin moneen otteeseen suustani ilmoille päästänyt.

Kysymykset, jotka antoivat siivet uusille kysymyksille ja uusille sanoille. Tuntui kuin edessäni olisi ollut poika, joka olisi halunut tietää kaiken elämästäni, jokaisesta askeleesta matkallani. Hän halusi tietää minne mennen ja mitä teen. Hän halusi tietää kaiken ja vielä enemmän.

Istuimme temppelin varjossa, suojassa auringolta ja lähempänä muita munkkeja, joiden korvat olivat pingottuneet äärimmilleen kuullakseen jokaisen sanan, jonka suustamme päästämme. Samaan aikaan se tuntui hiukan kiusallisesta, kun tiesin että lukemattomat silmäparit tarkkailevat minua ja samalla se tuntui niin normaalilta. Kuin olisin ollut kahvilla kaverini kanssa, mitä nyt istuin temppelin suojassa, yrittäen saada kännykkääni temppelin nettiä toimimaan.

Kello kävi ja minulla oli fiilis että on aika nousta ja lähteä. Oli aika kiittää juttutuokiosta ja toivottaa hyvää päivän jatkoa. Poika hymyili ja yritti istua hyvin ryhdikkäänä, valkoiset maitohampaat tai tuskimpa ne enään maitohampaita olleet mutta sellaisilta ne näyttivät hiukan vapisevien huulien lomitse, huulien jotka yrittivät maalata kasvoille aurinkoisen hymyn.

Poika kysyi, tulenko huomenna uudelleen, tulethan?

En tiedä, mitä muuta olisin voinut vastata, kuin että tulen.