Kotiin

Kävelin samaa laituria pitkin veneeseen, jota pitkin olin aikaisemmin kulkenut.

Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja maailma lopettanut pyörimisen, mutta minä puskin kaikin voimin askel kerraallaan eteenpäin. Kuin koko universumi olisi ollut sitä vastaan, että minun piti lähteä.

Minä en halunut lähteä. Minä en halunut, mutta minun oli pakko. Kuin zombi istahdin veneen kyytiin ja jalkani veivät minua hiljalleen monen mutkan kautta kotia kohti.

En muista, että olisin itkenyt matkalla. En muista, että olisin edes hymyillyt saati sitten kommunikoinut muiden matkustajien kanssa. Minä olin yksin omassa kuplassani.

Minä en rimpuillut ja pistänyt vastaan. Minä en taistellut. Minä olin aseeton. Minä olin rikki ja voimaton. Minä olin tukehtua omiin kyyneleihini. Minua palelti ja minä pelkäsin.

Pelkäsin enemmän kotiin paluuta, kuin sieltä lähtöä.

Koska tiesin, että kaikki on muuttunut.

Tiesin sen, että elämäni Suomessa ei voi tarjota minulle sitä, mitä vuosi maailmalla minulle antoi.

Yksi vuosi antoi enemmän kuin 30 vuotta.

Yksi päivä oli enemmän kuin vuosi maailmalla.

Yksi henkäys oli koko elämä. Elämäni.

Opin hengittämään.

Ja pelkäämään.

Jos sen menettää.

Elämän.

Elämäni.

 

 

Mainokset

Pullopostia

En tiedä, oliko kohtaaminen enkelini kanssa saanut oloni rennoksi vai oliko se sittenkin aurinko ja meri. Tein päätöksen, että viimeiset reissupäiväni makaan vain rannalla ja annan ajan kulua. Laiskottelen ja uppoudun hyvän kirjan pariin. Ja ehkäpä hyvällä tuurilla saan vielä hiukan väriä.

Ja niin minä teinkin.

Vaikka Koh Changin päärannat eivät minua kiehtoneet ja kaduilla näkyvät juopottelevat turistit eivät mieltäni lämmittäneet, olin yhtä hymyä saarella oloni ajan. Ajan, joka jäi lyhyemmäksi mitä olin sen suunnitellut olevan.

Vaikka olin löytänyt hiljaisen hostellin, täydellisen majapaikan uppoutua joutilaisuuden letkeisiin aaltoihin. Pakkasin taas rinkkani ja lähdin matkaan. Matkaan, joka oli ehkäpä tämän reissuni erikoisin matka.

Koh Chang

Pyörittelin lippua kädessäni ja hymyilin. En taaskaan tienyt mitä oikein olen tekemässä ja tällä kertaa epätietoisuuteni ei saanut minua alakuloon.

Ehkäpä toiselle saarelle meno on suuri virhe. Ehkäpä ei. Ei voi tietää. Ehkäpä siinä se houkutus olikin, kun en todellakaan tiennyt mikä minua seuraavien päivien ajan oikein odottaa.

Vene saapui laituriin ja oli aika ottaa askeleet kohti tuntematonta. Edessäni oli puinen laituri ja sitä ympäröi kristallin kirkas vesi jonka väri oli aivan jotain muuta, kuin edellisellä saarella olin saanut ihastella.

Yritin kulkea laiturin päähän mahdollisimman hitaasti, hengittäen paratiisin tuoksuja. Katsella rannalla huojuvia palmuja ja auringossa kimaltelevaa merta.

Silti se laituri oli liian lyhyt tai askeleeni liian isoja. Oli aika astua hiekalle. Pysähtyä ja katsella ympärille.

Ko Mak

Koh Mak

Luulin, että jossain vaiheessa siihen turtuu, kun näkee jotain todella kaunista ja uskomatonta. Ei, ei siihen turru. Sitä vaan jaksaa ihailla ja ihmetellä. Puistella hiukan kevyesti päätänsä ja todeta se, miten epätodelliselta tämä oikein tuntuu.

Selässä hiertävä rinkkani muistuttaa minua siitä, että tämä ei ole mikään kaunis uni. Tämä on täydellinen elämä.

Ja toinen täydellinen elämä odotteli minua jo mopon selässä, hymyillen aikaisemmin näkemääni hymyä. Olin valmis seikkailulle. Mikään ei voisi mennä pieleen pienessä paratiisissa.

Ko Mak

Koh Mak

Ensimmäinen näkemäni ranta oli saanut minut taivaaseen ja muut näkemäni rannat veivät minut seitsemänteen sellaiseen.

Enkelini piti minusta huolen, että jokainen askelma jonka paratiisissa otin, oli enemmän kuin edellinen.

Jokainen hengitys jonka hengitin, antoi keuhkoilleni enemmän happea, kuin aikaisemmat hengitykseni.

Jokainen hetki oli enemmän kuin elämäni.