Kartalla

Minua ei hymyilyttänyt yhtään, kun kuljin kohti Sukhothain bussiasemaa. Eilinen oli vielä tuoreessa muistissa.

Ja se tapahtui jälleen, kuin eilinen olisi eletty uudelleen. Sama vääntö ja kääntö siitä, että sain tietää mistä ja milloin bussi lähtee haluamaani paikkaan. Tosin tällä kertaa minulle annettiin kaksi vaihtoehtoa, voin odottaa tunnin kauemmin bussia tai hypätä songataunin kyytiin ja sääsäisin näin sen ylimääräisen tunnin. Odottamiselta en kuitenkaan välttynyt, vaikka valitsinkin songataunin, joka on Thaimaan yleisin kulkuneuvo.

Muutaman tunnin matkalla songataun ei ollut se paras ja mukavin kulkuneuvo. En tiedä, oliko se nyttyräni, jonka joka aamu tapani mukaan päähäni pyöräytin, vai oliko se tavallista matalakattoisempi songataun, mutta taakse nojaaminen ja ryhdikkäänä istuminen oli sula mahdottomuus. Jouduin olemaan koko pitkän matkan hiukan kyyryssä, nojamaan kyynärpäilläni reisiäni vasten ja istumaan kylki kyljessä muiden matkustajien kanssa.

En tiedä miten ihmeessä sen tein, mutta nuokuin koko matkan ajan. En tietenkään mitään syvää ja levollista unta, mutta aina auton pysähdyttä heräsin pienestä horroksesta, tehden tilaa uusille matkustajille tai nauttien siitä tilasta, mitä yksi lähtiessään teki penkkirivilleni.

Songataun eli lava-auto jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa ei matkustajat kastu. Songataun on bussia halvempi matkustamismuoto ja Thaimaan yleisin kulkuneuvo

Songataun eli lava-auto, jossa istumapaikat sijaitsevat auton lavalla, johon on pystytetty mallista riippuen kaksi tai kolme penkkiriviä. Lavat ovat yleensä katettuja ja näin ollen sateessa matkustajat ei kastu.

Auto pysähtyi ja kuski karjaisi jotain. Jotain, joka oli merkkinä että tämä on minun pysäkkini. Nousin ylös ja otin repun käteeni. Siinä meni ehkä liian kauan, koska kuski karjaisi uudelleen, ei mitenkään ystävälliseen sävyyn, että tämä on minun pysäkkini.

En edes viitsinyt mitään vastata, hyppäsin ulos ja maksoin kyytini hiemän äreälle naiselle, joka painoi kaasua, ennen kuin kerkesin edes ympärilleni katsoa ja rekisteröidä missä minä oikein olen.

Maantietä ja maantietä. Sitäpä juuri. Eikä mitään muuta. Ei mitään, mikä olisi merkkinä, että tähän pyähtyisi bussi tai edes songataun, joka oli minut tähän tien sivuun jättänyt. Ei matkani varrella näkemiä katoksia, joissa matkustajat odottavat seuraava kulkuneuvoa seuraavaan määränpäähän, ei mitään. Paitsi puita ja puita.

Heitin repun selkääni ja lähdin kävelemään kartan osoittamaan suuntaan. Kiitin onneani, että olin ladannut kaupungin kartan kännykkääni, kartan joka toimii ilman internet yhteyttä. Se oli jo minut moneen otteeseen pelastanut ja niin se pelasti minut tälläkin kertaa.

Kamphaeng Phetin historiallinen puisto kuuluu Unescon maailmanperintö kohteisiin

Saavuin Kamphaeng Phetin historiallisen puiston portille ja olin enemmän kuin onneissani nähdessäni siellä lipunmyyjän. Ihmisen, jolta saisin vastaukset lukuisiin kysymyksiini.

Lipunmyyjä ei osannut kertoa minulle, miten pääsen takaisin Sukhothaihin, hän ei osannut kertoa, kuinka kauan aikaa minulla olisi aluetta tutkia. Hän vain pyöritteli päätänsä ja toisteli, että hän ei puhu englantia.

Yritin uudelleen hitaasti ja rauhallisesti, hiukan yksinkertaisemmin esittää kysymykseni ja sama pään pyöritys tuli vastauksekseni.

Vastauksena rukouksiini paikalle saapui yksi puiston työntekijöistä, joka puhui hiukan englantia ja ymmärsi kysymykseni, tosin hän ei niihin osannut vastata. Hän kuitenkin tarjoutui antamaan minulle kyydin info-pisteeseen, jossa saisin vastaukseni kysymyksiini.

Infopisteessä sain tietää, että bussit eivät pysähdy kyseiselle tielle, minne minut oli jätetty. Ainoa tapa päästä takaisin Sukhothaihin on mennä keskustaan, jonne on matkaa viitisen kilometriä.

Kyselin, että voisivatko he soittaa minulle tuktukin, joka tulisi sitten hakemaan minut, kun olen saanut kierrokseni valmiiksi.

Ei, emme voi. Mutta voimme soittaa bussiasemalle ja kysyä milloinka viimeinen bussi lähtee.

En ollut ihan tyytyväinen saamaan vastaukseen, mutta kiitin heitä ja sanoin haluavani tietää milloinka viimein bussini lähtee.

Puhelu tuntui kestävän ikuisuuden ja samalla mietin miten ihmeessä pääsen kaupunkiin. Lähdenkö samantien kävelemään sinne ja jätän tämän paikan tutkimisen välistä. Olisin varmaan alkanut itkemään, jos olisin ollut yksin, piilossa muiden katseilta. Olin odottanut juuri tänne puistoon saapumista ja vanhojen, makaavien Buddhien näkemistä.

Neiti laski luurin alas ja sanoi, että minulla on aikaa kaksi tuntia. Bussi lähtee kahden ja puolen tunnin kuluttua, mutta tule takaisin tänne kolmeksi, niin me annamme sinulle kyydin sähköautolla bussiasemalle.

Leukani loksahtivat auki ja neiti kysyi, ymmärsinkö mitä hän oli minulle sanonut ja kysyi onko tämä okei. Kiitin ja nyökkäsin. Sanoin, että se on enemmän kuin okei.

Katselin karttaa, josta en ymmärtänyt yhtään mitään ja sitten vilkaisin toista kartaa, joka sanoi minulle yhtä vähän kuin toinenkin. Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkemaan kuin hullu. Minulla on vajaa kaksi tuntia aikaa ja alue on iso. Minulla ei ole selkeätä karttaa ja paikat, jotka haluan nähdä ovat tuolla ja tuolla, ripoteltuna sinne sun tänne ja minä en edes kyennyt kartasta lukemaan, millä tiellä minä juuri nyt olen.

Aika kului lentäen ja kaiken nähneenä ja pohjelihakset kipeinä palautin polkupyöräni portille, josta sen olin vuokrannut ja palasin kävellen info psiteeseen. Olisin taas saanut mopokyydin, mutta kieltäydyin ystävällisesti. Kyllä minä nyt pystyn sen 100 metriä kävelemään.

Olin hiestä märkänä ja istahdin tasan kello kolme sähköauton kyytiin ja hymyilin. Vastaan tuli aikaisemmin näkemäni munkit jotka hymyilivät ja varmaankin ihmeissään miettivät, minne minä olen oikein menossa. Aikaisemmin olin pyörää taluttaen kysellyt heiltä reittiä makaavien Buddhien luokse ja nyt oli sähköauton kyydissä.

Wat Phra Kaeo

Wat Phra Kaeo

Bussissa istuessani en lakannut ihmettelemästä sitä, mitä päiväni oikein sisälti. Miten olin saanut kohdata sen ystävällisyyden jolla Thaimaalaisia on kehuttu ja tietenkin sen epäselvyyden millä Thaimaalaisia on kirottu. Ynnäilin päivän menojani ja huomasin, että unohdin siinä kaiken hälinän keskellä maksaa polkupyöräni vuokran.

Mainokset