Metsässä

Vaikka Pohjois-Thaimaan suurin kaupunki olisi tarjonnut ajankulua pelkästään kaduilla maleksien ja ravintoloissa notkuen. Kaipasin jotain mitä tehdä. Kaupunki on aina kaupunki. Jo muutaman päivään jälkeen se tuntui jo niin älyttömän tylsältä. Ja se tylsyys alkoi nakertamaan mieltäni.

Koska laiskuus oli ottanut minussa vallan ja suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, olin liikkeellä puoliteholla. En jaksanut lähteä viidakkoseikkailulle, vaikka intoa olisikin ollut. Kroppani oli toista mieltä kanssani. Se halusi helpon ja vaivattoman tavan nähdä jotain.

Ja siksi lähdinkin järjestetylle matkalle Doi Inthanon kansallispuistoon, joka oli taas näitä minun, ”pakko nähdä” paikkoja, koska olin jossain nähnyt hienon kuvan paikasta.

Vaikka retki oli sinälläänsä hieman pettymys ja muut ryhmäläiset lauloivat sitä samaa alamollista sävelmää taivaalta tippuvien vesipisaroiden säestämänä, nautin kuitenkin siitä mitä näin.

Olisihan aurinko taivaalla tuonnut reissuun enemmän hymyä ja naurua, mutta eihän sitä aina saa mitä tilaa. Ja tällä kertaa sain vain sen, mitä olin netin uumenista löytänyt. Sain nähdä omin pikku silmin sen, mitä olin kuvissa ihaillut.

Päivä alkoi aikaisin aamulla ja loppui siinä auringon laskiessa. Vaikka päivä sujui ehkäpä naurettavan helposti ja vaivattomasti, niin minulle jäi fiilis, että ei tälläiset järjestetyt reissut enään taida olla niitä minun juttujani. Minä en saanut kiksejä siitä, että autolla mentiin paikasta toiseen. Liiankin helppoa.

Vaikka olenkin lukuisaan otteeseen kironnut bussiasemilla, kun olen halunut selvittää bussia määränpäähän, niin ne ovat saaneet kuitenkin minussa sen seikkailija minän valtaan. Sen sisäisen tutkimusmatkailijan, jolle se oikean bussin löytäminen on kuin lottovoitto. Se on jotain, joka saa ardealiinin kuplimaan suonissani kuin virvoitusjuoman lasissani.

Vaikka päivä oli parempi kuin hostelliin makoilemaan jääminen, jäin kuitenkin harmittelemaan sitä, että miksi en sittenkään lähtenyt muutaman päivän mittaiselle vaellukselle Chiang Main kauniiseen ympäristöön.

Ehkäpä sitten seuraavalla kerralla. Ainakin minulla on hyvä syy palata takaisin.

Mainokset

Turtuminen

Olin odottanut Chiang Maihin saapumista, olinhan innoissani lukenut kaupungin lukuisista temppeleistä.

Olin kuin lapsi joulua edeltävänä päivänä. Jännityksestä soikeana. Lapsi, joka ei saanutkaa sitä kauan toivomaansa lahjaa. Tai sitten olin lapsi, joka sai tahtonsa läpi. Sai sen, mitä oli kinunut aamusta iltaan ja vielä siinä välissä. Lapsi, joka huomasi, että ei se uusi ole vanhaa parempi.

En tiedä oliko se edellisten päivien aikana kertynyt väsymys, mutta lukuisat temppelit eivät juurikaan minua kiinnostaneet. En jaksanut tehdä kauan suunnittelemaani temppeli kierrosta.

Minä olin jo nähnyt yhden kauneimmista temppeleistä tällä reissulla. Yhden temppelin, jonka lattialla päivät vietin munkkipojan seurassa. Temppelin, jonka jälkeen muut olivat vain, noh temppeleitä, mutta ei mitään muuta.

Pidin silti siitä, että kaduilla kävellessäni ohitin lukemattomia temppelietä, joiden kullan hohtoiset ikkunakarmit saivat taas suupieleni ylöspäin. Nautin suuresti siitä näystä, minkä temppelit katukuvaan toivat. Miksi en olisi nauttinut? Minähän rakastin niitä.

Mutta minulle riitti niiden ihailu. Minulla ei ollut enään tarvetta mennä jokaisen pihalle ja katsella ympärille.

Vaikka ystäväni temppeli ei kullalla pröystäillyt, niin se kosketti minua enemmän, kuin mikään muu näkemäni teppeli.

Kaiken sen rauhan ja seesteisyyden jälkeen, jota Pai:ssa koin, suurkaupunki tuntui todellakin suurelta. Liikenne, jota en ollut nähnyt moneen päivään tuntui kaaottiselta, vaikka olinkin jo oppinut tavan mennä tien ylitse. Olin tottunut siihen väenpaljouteen. Olin oppinut jopa rakastamaan sitä.

Silti olin hiukan hukassa, hiukan hämmilläni kaikesta.

Ja iltaan mennessä olin taas sama vanha mestari, joka löytää parhaimmat paikat syödä. Mestari, joka pääsee kadun yli leikiten ja nauttii siitä kaikesta hälinästä, mitä ympärillä on.

Suuruudestaan huolimatta kaupunki oli rakennettu aivan naurettavan helpoksi liikkua. Riitti, että vilkaisi kerran kartaan ja päähän jäi raakaversio kaupungista.

Vaikka jokaista katua en muistanut ja edellisenä päivänä löytämä ravintola ei koskaan eteeni tupsahtanut, silti sitä aina löysi perille suurempia pähkäilyjä.

Kaupungissa oli rennompi henki mitä vilkaassa pääkaupungissa. Se huolettomuus, jolla turistit ja asukkaat päivänsä kulutti taisi olla osasyynä jatkuvasti kasvavaan turistivirtaan.

Koko kaupunki pursui hostelleja hostellien perään ja välillä tuntui, että olisi tupsahtanut jonnekkin aurinkomatkojen lomarannalle, tosin ilman sitä rantaa.