Euforia

Sade oli loppunut ja aurnkoi yritti näyttäytyä jostain sieltä pilvien raosta aina välillä siinä onnistuen. Pyöritin kädessäni karttaa ja yritin paikantaa itseäni. Mieltäni kutkutti jännitys, katsoin liikennettä ja sitten minun pyörääni. Kyllä minä siihen pystyn, tokaisin itselleni hiljaa mielessäni ja hyppäsin pyöräni selkään.

Ensimmäinen ja toinen risteys menivät kuin leikki, kolmannella piti hiukan jo pohtia, mitä autoa alan seuraamaan halutessani kääntyä vasemmalle. Neljännellä kerralla tunsin itseni voittajaksi. Jännitys oli muuttunut huumaavaksi euforiaksi ja jokainen vastaantulija saattoi nähdä nauravat kasvot ja onnellisen minäni.

Vaikka liikenne ei ollut yhtä kaoottista, kuin Bangkokissa niin paikoitellen se oli hiljaisten sivuteiden jälkeen kaoottisuuden huipentuma, kun risteyksestä pääsi jokaiseen ilmansuuntaan ja autoja oli tuktukeista isoihin kuorma-autoihin, hännällä minä ja mopot.

Kiitin hiljaa mielessäni, että olin pitänyt silmäni auki Balilla ollessani ja ottanut oppia kuskin tavasta kiilata autojen ohitse aina sinne etummaiseksi asti, kiitin hiljaa mielessäni sitä, että olin saanut aikaisemmin kokea Aasialaisen liikenteen ja tavan vaihtaa kaistaa tai tehdä U-käännös.

Vaikka allani ei ollut pörisveä mopo ja edessäni ei ollut kuskia jota rustistaa, minä polkasin vauhtia hiukan lujempaa ja lähdin seuraamaan valkoista autoa, ryhdikkäästi ja päättäväisesti menin risteyksestä kuin muutkin ja hiljalleen hivuttauduin tien reunaa pitkin kulkemaan, antaen autojen hurauttaa ohitseni.

Se vapauden tunne, jonka koin oli aivan jotain omaa luokkaansa. Se, miten minä näin paremmin kaupunkia pyörän selästä kuin kävellen, oli huumaavaa. Vaikka päämääränäni oli aina jokin temppeli tai raunio, olisin voinut vaan pyöräillä paikasta toiseen, katsoen mitä vastaan tulee ja ihailla pieniä kujia. Ihmetellä vastaantulevia puutarjoa tai puistoja joiden siimeksissä komeili muutama raunio muistuttamassa siitä, millainen kaupunki Ayutthaya oli aikoinaan, ennen Burmalaisten maahan hyökkäämistä ja sen lopullista tuohoa vuonna 1767.

Vaikka liikkuminen pyörällä oli helppoa ja nopeata, yksi päivä ei minulle riittänyt kaiken sen näkemiseen mitä halusin nähdä. Pyöräilyn vauhdista humaltuneena päätin vuokrata pyörän vielä uudestaan ja tutkia ne loputkin paikat, jotka edelliseltä kerralta näkemättä jäi.

Seuraavana päivänä keskityin koluamaan Ayutthayan vanhankaupungin lähettyvillä olevia alueita sekä historiallista puistoa, joka lisättiin Uneson maailmanperintökohteisiin vuonna 1991. Vaikka vauhti ei tällä kertaa päätä huimannut ja taivaalta ropisevat pisarat hidastivat kulkuani, nautin silti jokaisesta hetkestä jonka koin.

Välillä sade yltyi liian rajuksi ja jouduin luovuttamaan, pysähtymään hetkeksi jos toiseksi ja antaa ajan vain kulua. Toisinaan seison yksin katoksen alla, ihaillen sateen kastelemia raunioita ja toisinaan seuranani oli uteliaita paikallisia, jotka kilpaa yrittivät herättää huomioni.

 

Mainokset