Kotiin

Kävelin samaa laituria pitkin veneeseen, jota pitkin olin aikaisemmin kulkenut.

Tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt ja maailma lopettanut pyörimisen, mutta minä puskin kaikin voimin askel kerraallaan eteenpäin. Kuin koko universumi olisi ollut sitä vastaan, että minun piti lähteä.

Minä en halunut lähteä. Minä en halunut, mutta minun oli pakko. Kuin zombi istahdin veneen kyytiin ja jalkani veivät minua hiljalleen monen mutkan kautta kotia kohti.

En muista, että olisin itkenyt matkalla. En muista, että olisin edes hymyillyt saati sitten kommunikoinut muiden matkustajien kanssa. Minä olin yksin omassa kuplassani.

Minä en rimpuillut ja pistänyt vastaan. Minä en taistellut. Minä olin aseeton. Minä olin rikki ja voimaton. Minä olin tukehtua omiin kyyneleihini. Minua palelti ja minä pelkäsin.

Pelkäsin enemmän kotiin paluuta, kuin sieltä lähtöä.

Koska tiesin, että kaikki on muuttunut.

Tiesin sen, että elämäni Suomessa ei voi tarjota minulle sitä, mitä vuosi maailmalla minulle antoi.

Yksi vuosi antoi enemmän kuin 30 vuotta.

Yksi päivä oli enemmän kuin vuosi maailmalla.

Yksi henkäys oli koko elämä. Elämäni.

Opin hengittämään.

Ja pelkäämään.

Jos sen menettää.

Elämän.

Elämäni.

 

 

Mainokset

Pullopostia

En tiedä, oliko kohtaaminen enkelini kanssa saanut oloni rennoksi vai oliko se sittenkin aurinko ja meri. Tein päätöksen, että viimeiset reissupäiväni makaan vain rannalla ja annan ajan kulua. Laiskottelen ja uppoudun hyvän kirjan pariin. Ja ehkäpä hyvällä tuurilla saan vielä hiukan väriä.

Ja niin minä teinkin.

Vaikka Koh Changin päärannat eivät minua kiehtoneet ja kaduilla näkyvät juopottelevat turistit eivät mieltäni lämmittäneet, olin yhtä hymyä saarella oloni ajan. Ajan, joka jäi lyhyemmäksi mitä olin sen suunnitellut olevan.

Vaikka olin löytänyt hiljaisen hostellin, täydellisen majapaikan uppoutua joutilaisuuden letkeisiin aaltoihin. Pakkasin taas rinkkani ja lähdin matkaan. Matkaan, joka oli ehkäpä tämän reissuni erikoisin matka.

Koh Chang

Pyörittelin lippua kädessäni ja hymyilin. En taaskaan tienyt mitä oikein olen tekemässä ja tällä kertaa epätietoisuuteni ei saanut minua alakuloon.

Ehkäpä toiselle saarelle meno on suuri virhe. Ehkäpä ei. Ei voi tietää. Ehkäpä siinä se houkutus olikin, kun en todellakaan tiennyt mikä minua seuraavien päivien ajan oikein odottaa.

Vene saapui laituriin ja oli aika ottaa askeleet kohti tuntematonta. Edessäni oli puinen laituri ja sitä ympäröi kristallin kirkas vesi jonka väri oli aivan jotain muuta, kuin edellisellä saarella olin saanut ihastella.

Yritin kulkea laiturin päähän mahdollisimman hitaasti, hengittäen paratiisin tuoksuja. Katsella rannalla huojuvia palmuja ja auringossa kimaltelevaa merta.

Silti se laituri oli liian lyhyt tai askeleeni liian isoja. Oli aika astua hiekalle. Pysähtyä ja katsella ympärille.

Ko Mak

Koh Mak

Luulin, että jossain vaiheessa siihen turtuu, kun näkee jotain todella kaunista ja uskomatonta. Ei, ei siihen turru. Sitä vaan jaksaa ihailla ja ihmetellä. Puistella hiukan kevyesti päätänsä ja todeta se, miten epätodelliselta tämä oikein tuntuu.

Selässä hiertävä rinkkani muistuttaa minua siitä, että tämä ei ole mikään kaunis uni. Tämä on täydellinen elämä.

Ja toinen täydellinen elämä odotteli minua jo mopon selässä, hymyillen aikaisemmin näkemääni hymyä. Olin valmis seikkailulle. Mikään ei voisi mennä pieleen pienessä paratiisissa.

Ko Mak

Koh Mak

Ensimmäinen näkemäni ranta oli saanut minut taivaaseen ja muut näkemäni rannat veivät minut seitsemänteen sellaiseen.

Enkelini piti minusta huolen, että jokainen askelma jonka paratiisissa otin, oli enemmän kuin edellinen.

Jokainen hengitys jonka hengitin, antoi keuhkoilleni enemmän happea, kuin aikaisemmat hengitykseni.

Jokainen hetki oli enemmän kuin elämäni.

Enkeli

Kävin Bangkokissa ihailemassa sitä ovea. Sitä pirun ovea, joka tuntui hiukan rahuhoittavan minua, mutta silti sisälläni velloi. Mustat rappuset, joita pitkin huoneeseeni nousin, tuntuivat yhtä ihanilta, kuin viime kerralla. Silti ne olivat vaikeammat mennä ylös. Joka askelma oli raskaampi kuin edellinen.

Bangkok – Khorat

Pyörittelin kädessäni uutta matkaopasta. Se kiilti uutuutta ja sivut olivat tyhjiä. Yritin muistella, mitä olin edelliseen kirjaani merkannut. Mitkä olivat niitä paikkoja, jotka halusin nähdä. Mutta muistini teki tepposen. Tai sitten se oli mieleni, joka armottoman alamollisella äänellä kuiskaili korvaani, että tää on nyt tässä. Ei kahdessa viikossa mitään kerkiä tekemään. Tää on nyt tässä.

Matkaoppaani jonka olin hukannut Myanmarissa, oli ollut täynnä paikkoja, uusia suunnitelmia suunnitelmien perään. Ja nyt edessäni oli uunituore kirja. Se ei ollut sateessa nokkiinsa ottanut kupruinen opus, josta oli kannet melkein irtoamaisillaan.

Lähdin suhaamaan, kuin viimeistä päivää. Ilman mitään järkevää suunnitelmaa.

Prasat Phanom Historical Park

Kävin Khoratissa, jonka lähistöllä oli kaksi temppelialuetta, jotka halusin nähdä. Vaikka ne olivat hienoja ja vaikuttavia, niin silti minulla oli fiilis, että niistä puuttui jotain. Tai sitten olin hukannut jotain. En olut se sama itseni, joka olin ollut kuukautta aikaisemmin.

Minulla ei ollut mitään kiinnostusta kaivaa kameraani repun uumenista ja ikuistaa niitä polkuja, joita tallasin usvassa.

Vaikka Khorat oli miellyttävä kaupunki, en jaksanut nähdä sitä vaivaa, että minulla olisi ollut paikasta jotain muutakin muistoja, kuin päiväkirjani merkinnät ja ajan saatossa haalistuvat muistikuvat.

Se, miten liikuin paikasta toiseen oli niin epämääräisen epäselkeätä. Kuin olisin menettänyt kyvyn ajatella järkevästi, taloudellisesti ja ajallisesti.

Phimai Historical Park

Phimai Historical Park

Istuin Chanthaburin bussiasemalla ja olin niin hukassa, kuin ihminen vaan voi olla. Olin väsyneempi kuin aikoihin ja edellisen yön pari nukuttua tuntia lisäsi univelkojani. Olin taas mennyt sen halvimman majapaikan perässä.

Yritin kirjoittaa ajatuksiani ylös. Ajatuksia, joista sain ylös vain yhden sanan. Sanan, joka ei edes kuvannut sitä tunnetta, mikä sisälläni hurrikaanin tavoin roihusi.

Olin jo luovuttamassa. Ajattelin, että jos se bussi ei kohta tule, hyppään viereiseen bussiin joka veisi minut takaisin Bangkokkiin. Siellä minua odottaisi ovi, se helvetin ovi. Tai suuntaisin takaisin pohjoiseen, missä minua odottaisi munkkipoika aurinkoisen hymynsä kanssa. Mutta olisinko minä tarpeeksi aurinkoinen tuomaan iloa hänen päiviinsä?

Bussini saapui, reippaasti myöhässä ja minä heitin rinkan selkääni. En ollut varma askeleistani. En muista, olinko tämän reissun aikan tuntenut kertaakaan yhtä haparoivia askeleita. Jos olisin ollut nuorempi, olisin heittänyt rinkkani maahan ja poistunut kiukuspäissäni paikalta. Vihaisena itselle siitä, kun en tiennyt mitä minä teen. Minne hittoon minä olen oikein menossa?

Kuin tyhjästä, eteeni asteli jumalan taideteos, jonka jokainen ääriviiva oli täydellisesti harkittu. Enkeli, joka sai oloni hyväksi ja rennoksi yhdellä hymyllä.

Hymyllä, jonka nähdessäni tiesin, että ei sillä mitään väliä ole minne minä seuraavaksi menen. Kunhan vain menen ja elän elämääni. Sillä ei ole mitään väliä miten hukassa minä olen ollut, se on vain kipua joka muistuttaa minua siitä, miten antoisa tämä vuosi on minulle ollut.

Yksi hymy. Se riitti siihen, että tiesin kuka minä olen ja mistä minä tulen. Yksi hymy ja tiesin minne minä menen.

Metsässä

Vaikka Pohjois-Thaimaan suurin kaupunki olisi tarjonnut ajankulua pelkästään kaduilla maleksien ja ravintoloissa notkuen. Kaipasin jotain mitä tehdä. Kaupunki on aina kaupunki. Jo muutaman päivään jälkeen se tuntui jo niin älyttömän tylsältä. Ja se tylsyys alkoi nakertamaan mieltäni.

Koska laiskuus oli ottanut minussa vallan ja suurimman osan ajasta, jonka kaupungissa vietin, olin liikkeellä puoliteholla. En jaksanut lähteä viidakkoseikkailulle, vaikka intoa olisikin ollut. Kroppani oli toista mieltä kanssani. Se halusi helpon ja vaivattoman tavan nähdä jotain.

Ja siksi lähdinkin järjestetylle matkalle Doi Inthanon kansallispuistoon, joka oli taas näitä minun, ”pakko nähdä” paikkoja, koska olin jossain nähnyt hienon kuvan paikasta.

Vaikka retki oli sinälläänsä hieman pettymys ja muut ryhmäläiset lauloivat sitä samaa alamollista sävelmää taivaalta tippuvien vesipisaroiden säestämänä, nautin kuitenkin siitä mitä näin.

Olisihan aurinko taivaalla tuonnut reissuun enemmän hymyä ja naurua, mutta eihän sitä aina saa mitä tilaa. Ja tällä kertaa sain vain sen, mitä olin netin uumenista löytänyt. Sain nähdä omin pikku silmin sen, mitä olin kuvissa ihaillut.

Päivä alkoi aikaisin aamulla ja loppui siinä auringon laskiessa. Vaikka päivä sujui ehkäpä naurettavan helposti ja vaivattomasti, niin minulle jäi fiilis, että ei tälläiset järjestetyt reissut enään taida olla niitä minun juttujani. Minä en saanut kiksejä siitä, että autolla mentiin paikasta toiseen. Liiankin helppoa.

Vaikka olenkin lukuisaan otteeseen kironnut bussiasemilla, kun olen halunut selvittää bussia määränpäähän, niin ne ovat saaneet kuitenkin minussa sen seikkailija minän valtaan. Sen sisäisen tutkimusmatkailijan, jolle se oikean bussin löytäminen on kuin lottovoitto. Se on jotain, joka saa ardealiinin kuplimaan suonissani kuin virvoitusjuoman lasissani.

Vaikka päivä oli parempi kuin hostelliin makoilemaan jääminen, jäin kuitenkin harmittelemaan sitä, että miksi en sittenkään lähtenyt muutaman päivän mittaiselle vaellukselle Chiang Main kauniiseen ympäristöön.

Ehkäpä sitten seuraavalla kerralla. Ainakin minulla on hyvä syy palata takaisin.

Turtuminen

Olin odottanut Chiang Maihin saapumista, olinhan innoissani lukenut kaupungin lukuisista temppeleistä.

Olin kuin lapsi joulua edeltävänä päivänä. Jännityksestä soikeana. Lapsi, joka ei saanutkaa sitä kauan toivomaansa lahjaa. Tai sitten olin lapsi, joka sai tahtonsa läpi. Sai sen, mitä oli kinunut aamusta iltaan ja vielä siinä välissä. Lapsi, joka huomasi, että ei se uusi ole vanhaa parempi.

En tiedä oliko se edellisten päivien aikana kertynyt väsymys, mutta lukuisat temppelit eivät juurikaan minua kiinnostaneet. En jaksanut tehdä kauan suunnittelemaani temppeli kierrosta.

Minä olin jo nähnyt yhden kauneimmista temppeleistä tällä reissulla. Yhden temppelin, jonka lattialla päivät vietin munkkipojan seurassa. Temppelin, jonka jälkeen muut olivat vain, noh temppeleitä, mutta ei mitään muuta.

Pidin silti siitä, että kaduilla kävellessäni ohitin lukemattomia temppelietä, joiden kullan hohtoiset ikkunakarmit saivat taas suupieleni ylöspäin. Nautin suuresti siitä näystä, minkä temppelit katukuvaan toivat. Miksi en olisi nauttinut? Minähän rakastin niitä.

Mutta minulle riitti niiden ihailu. Minulla ei ollut enään tarvetta mennä jokaisen pihalle ja katsella ympärille.

Vaikka ystäväni temppeli ei kullalla pröystäillyt, niin se kosketti minua enemmän, kuin mikään muu näkemäni teppeli.

Kaiken sen rauhan ja seesteisyyden jälkeen, jota Pai:ssa koin, suurkaupunki tuntui todellakin suurelta. Liikenne, jota en ollut nähnyt moneen päivään tuntui kaaottiselta, vaikka olinkin jo oppinut tavan mennä tien ylitse. Olin tottunut siihen väenpaljouteen. Olin oppinut jopa rakastamaan sitä.

Silti olin hiukan hukassa, hiukan hämmilläni kaikesta.

Ja iltaan mennessä olin taas sama vanha mestari, joka löytää parhaimmat paikat syödä. Mestari, joka pääsee kadun yli leikiten ja nauttii siitä kaikesta hälinästä, mitä ympärillä on.

Suuruudestaan huolimatta kaupunki oli rakennettu aivan naurettavan helpoksi liikkua. Riitti, että vilkaisi kerran kartaan ja päähän jäi raakaversio kaupungista.

Vaikka jokaista katua en muistanut ja edellisenä päivänä löytämä ravintola ei koskaan eteeni tupsahtanut, silti sitä aina löysi perille suurempia pähkäilyjä.

Kaupungissa oli rennompi henki mitä vilkaassa pääkaupungissa. Se huolettomuus, jolla turistit ja asukkaat päivänsä kulutti taisi olla osasyynä jatkuvasti kasvavaan turistivirtaan.

Koko kaupunki pursui hostelleja hostellien perään ja välillä tuntui, että olisi tupsahtanut jonnekkin aurinkomatkojen lomarannalle, tosin ilman sitä rantaa.

Huuma

Se oli minulle kuin huumetta. Sitä oli saatava lisää ja lisää. Vaikka jalkani huusivat hoosiannaa ja hiki virtasi, suuni oli kuiva ja aurinko sokaisi silmäni. Minun oli pakko polkea lisää vauhtia. Minun oli pakko.

Pai oli kuin paratiisi ja minä sen tyytyväinen asukas. Polkupyöräni oli uljas hevoseni, joka vei minut minne ikinä halusin.

Mopot huristelivat ohitseni ja minä myhäilin tyytyväisenä hien valuen kasvojani pitkin. Kuinka onnellinen olinkaan, kun en kyennyt mopolla ajamaan. En tuntenut äkäisen sonnin sääntöjä.

Kuinka onnellinen olinkaan, kun allani oli hiukan ruostunut pyörä, joka pysähtyi kun halusin. Pyörä, joka meni pieniä polkuja pitkin.

Polkuja, jonne mopot eivät matkallaansa eksyneet. He halusivat kulkea pitkin päätietä, sitä isoa ja suurta tietä, joka oli nopein tie määränpäähän.

Minulla oli aikaa. Minulla ei ollut minnekkään kiire. Ei ensimmäisenä eikä toisena päivänä. Minä olin onnellinen. Minä olin vapaa.

Minnä annoin auringon paahtaa kehoani. Tunsin punan nousevan kasvoilleni ja toivoin sitä ihmettä, joka pelastaisi ihoni palamiselta. Ihmettä, joka oli aamuun mennessä toteutunut.

Minä annoin sateen huudella hiekan pölyttäneet jalkani. Minä ihailin voimakasta myrskyä, jossa salamat löivät taivaalle värejä. Minä ihailin sateen jälkeistä sateenkaarta, joka päättyi hostellini katolle. Sinne missä se kaikkein kallisarvoisin aarre on, sinne missä se elämäni on.

654

Vaikka kädessäni oli tapani mukaan huono kartta ja muutamaan otteeseen polkaisin risteyksestä väärään suuntaan, se ei minua haitannut.

Ne olivat vain matkoja jolloin löysin uinuvia kyliä ja uskomattomia maisemia. Ne olivat harha-askelia, jolloin sain sydämeeni lisää täytettä. Ne olivat kipeiden lihasten arvoisia.

662

Pienestä kylästä oli kasvanut turistien suosima hippikylä, joka ensimmäisellä vilkaisulla vaikutti ahdistavalta ja muutaman päivän jälkeen veikeältä paikalta.

Silti minä viihdyin paremmin kaupungin ulkopuolella, nauttien uljaan ratsun kyydistä ihaillen edessäni avautuvia maisemia.

Hippikylässä olisi saanut päänsä sekaisin, jos sellaiseen olisi ollut haljua. Minä vedin smoothieni ilman sieniä ja annoin elämän turruttaa minut euforian aaltoihin.

Pyykkipäivä

Aistin sen jo kadulla, mutta silti pysähdyin oven eteen ja yritin rimpoa sitä auki. Kurkkia pimeään huoneeseen ja taas kokeilla ovea, josko se olisi sittenkin auki. Kiinni se oli ja kiinni se pysyi.

Katsoin kelloani ja tuhahdin. Se oli viisi ja paikan piti mennä kiinni kuudelta. Istahdin tien laitaan ja katsoin ympärilleni. Sitten vielä kelloani ja lukossa olevaa ovea.

Kultainen kellotorni on yksi Chiang Rain tunnetumpia maamerkkejä

Kultainen kellotorni on yksi Chiang Rain tunnetumpia maamerkkejä

Nälkä murisi vatsassani, mutta ei minulla nyt olisi aikaa lähteä etsimään sitä maukasta nuudelikeittoa, jolla olin eilen tajuntani räjäyttänyt. Minun oli saatava pyykkini.

Kello kävi ja aika kului. Aurinko alkoi tekemään laskua ja linnut lentelivät taivaalla, kuin merkkinä, että tämä on heidän viimeinen tanssinsa ja sitten on aika painua nukkumaan.

Vastapäisen putiikin omistaja alkoi tekemään lähtöä, sulkemaan liikkeensä tiloja. Havahduin ylös ja rohkaisin mieleni. Jospa hän tietää missä pesulan omistaja oikein on.

Hän hyppäsi moponsa selkään vaikka yritin estellä, hetken päästä hän palaisi takaisin ja pahoitteli, että ei lötänyt rouvaa temppelistä. Toinen sanoi hänen olevansa markkinoilla ja lähti sanaakaan sanomatta etsimään rouvaa markkinoiden humusta. Tuloksetta.

En heidän tarvinut häntä etsiä kaupungin kujilta, minä vain halusin tietää palaisiko hän tänään vielä takaisin. Vai onko minun luovutettava ja painuttava hostellilleni ja aamulla aikaisin riennettävä takaisin. Siinä toivossa, että saan pyykkini, ennen kuin bussini lähtee.

Markkinoilta löysi halvemmalla hedelmiä, mitä turisteille suunnatuilla yömarkkinoilla

Markkinoilta löysi halvemmalla hedelmiä, mitä turisteille suunnatulla yömarkkinoilla

Aika kului ja istuin yksin kadulla. Olin päättänyt odottaa. Vaihtukoon jo hämärtynyt ilta yöksi. Minä odotan.

Viereisen putiikin pitäjät astuivat ulos ja tekivät kotiin lähtöä. Varovaisesti yritin saada heidän huomionsa, mutta kysymyksiini en saanut vastausta. He eivät puhuneet englantia. Rouva ojenti käteeni puhelimen, johon oli näppäillyt liikken omistajan numeron.

Puhelin tuuttasi ja tuuttasi. Kunnes tuttu ääni vastasi. En voinut olla hymyilemättä. Rouva lupasi palata mitä pikemmin paikalle. Hän oli ollut niillä markkinoilla, joilta vastapäätä olevan putiikin omistajan poika ei ollut häntä löytänyt.

Minä sain pyykkini ja vatsani keittoa joka maistui paremmalta kuin edellisenä iltana.

Ehkäpä se ensimmäinen pyykkipaikka ei olisi ollut paras vaihtoehto

Ehkäpä se ensimmäinen pesula ei ollut se paras pesula

Bussissa

Nousin bussin kyytiin ja istahdin eteen. Tuoli oli pehmeä ja mukava. Minä hymyilin.

Pyöritin kielen päässä uusia sanoja, joita ystäväni oli edellisinä päivänä minulle opettanut. Lausuin niitä peräjälkeen hiljaa mielessäni, kunnes rohkaisin mieleni ja päätin kokeilla onneani. Osaisinko sanoa ne oikein.

Sanoja, jotka saivat lipunmyyjän hymyilemään. Olin onnistunut, olin osannut sanoa jotain todella kohteliasta paikallisella kielellä.

White temple - Wat Rong Khun

White temple – Wat Rong Khun

Vaikka bussimatka ei ollut pitkä, nautin siitä. En tiedä miksi, mutta aloin rakastamaan jokaista matkaa, jonka busseilla tein. Pidin siitä, miten busseihin noustiin ja lähdön jälkeen lipunmyyjä tuli myymään lippuja, huolehtien että jokainen matkustaja pääsee sinne, minne haluaa.

Toisinaan edessä oli henkilö, jolle englanti oli yhtä utopiaa kuin thai minulle ja toisinaan oli henkilöitä, jotka osasivat ainoata yhteistä kieltämme hiukan peremmin.

Valkoinen temppeli oli helvetin ja taivaan sekoitus

Valkoinen temppeli oli helvetin ja taivaan sekoitus

Pidin siitä, miten lipunmyyjä herätti minut ajatuksistani, kun katselin edessäni ohikiitäviä maisemia. Toisinaan niin tylsiä ja rumia maanteitä tai monikaistaisia mootteriteitä. Toisinaan saatoin nähdä taas hiukan enemmän paikallista elämää, elämää jossa riisipellot ja kauniit talot korvasivat pölyiset ja kovaääniset autot.

Pidin siitä, että olin yleensä ainoa turisti bussissa. Pidin siitä tunteesta joka minussa sai vallan. Olin kuin kuka tahansa paikallinen, vaikka valkoinen ihoni paistoi kilometrien päähän, silti olin osa heitä.

Valkoinen temppeli kimalteli uskomattoman kauniisti auringon säteiden siihen osuessa.

Bussi pysähtyi ja minun oli aika hypätä pois. Jalkojeni maahan koskettettua bussi jo käynnisti suuren moottorin ja jatkoi matkaansa.

Toisinaan lipunmyyjä neuvoi minua minne minun tulee mennä ja toisinaan se oli vain osoitus kädellä, että mene tuonne. Toisinaan hän piti minua kiinni kädestä, ennen kuin antoi luvan hypätä ulos.

Hän varmisti sen, että en jää autojen alle. Hän oli etsinyt liikenteen seasta oikean raon ja antanut minulle luvan ylittää tie.

Hän oli näyttänyt minulle taas sitä ystävällisyyttä millä Thaimaalaisia on kehuttu ja minä kokeilin taas onneani. Lausuin uuden sanan, sanan joka sai lipunmyyjän entistä enemmän hymyilemään.

Valkoinen temppeli avasi ovet 1997 vieraille

Keltainen

Olin Lampangissa kauemmin, mitä olin suunnitellut olevani. Ja olisin ollut vielä kauemminkin, ellei aika olisi juossut ja muistuttanut minua siitä, että minulla on vielä paikkoja nähtävänä, ennen lentoani Myanmariin.

Ihastuin kaupungin vanhaan osaan ja sen kauniisiin puutaloihin. Ihastuin siihen, että sinne pääsi pakoon kiireistä ja sanoisinko hieman rumahkoa keskustaa.

Ihastuin siihen, miten päivät kuluivat temppelillä munkipojan seurassa. Ihastuin koko paikkaan ja kaupunginhan piti alustavan suunnitelman mukaan olla vain yksi levähdyspaikka, paikka jossa ei kummempia tapahdu.

Astuessani sisään valkoisten muurien ympäröimään hiljaiseen sisäpihaan, kerkesin yleensä hetken katsella ympärilleni. Kunnes jostain nurkan takaa, silmissäni vilahti oranssia. Ystäväni juoksi minua vastaan, leveän hymyn kera.

Muutaman metrin päästä minusta, hän pysähtyi ja ryhdistyi. Kuin olisi tasannut hengityksen ja leikkinyt, että ei tässä nyt mitään ole juostu, ihan vaan kevyen viileästi tänne käveltiin. Mitä nyt samalla yrittää vaivihkaa kaapuansa suoristaa.

Mitä enemmän vietimme aikaa yhdessä tuntui, että väliltämme lähti ne viimeisetkin ”tässä on munkki ja tässä on turisti” muodollisuudet.

Ensimmäisinä kertoina hän istui tyylikkään rauhallisesti risti-istunnossa kuunnellessaan tarinoitani, samalla huultansa purren. Yrittäen olla nauramatta, vaikka hytkyvä vartalo paljasti silmien lisäksi sen, että tiukkaa teki pysyä kasassa.

Juttelimme milloin mistäkin, musiikista tai elokuvista. Hän olisi voinut kuunnella aamusta iltaan tarinoitani reissustani, kaikesta siitä, mitä minulle on sattunut ja tapahtunut. Joskus hän makasi mahallaan temppelin lattialla käsillä päätäänsä kannatellen ja pyysi minua vielä kertomaan lisää.

Muutamaan otteeseen hän yritti opettaa minulle thaita ja siinäkin taisi olla se nauru suurimpana osallistujana, kuin itse thai kieli. Opin kuitenkin muutaman sanan ja taisinpa lausuakkin ne aivan oikein, koska hymy ei pojan kasvoilla muuttunut nauruksi.

Kirjoittaminen sai meidät molemmat nauramaan ja oikein kunnolla. Hän nauroi minun käppyröilleni, koukeroille joista ei tiennyt mitä niiden piti oikein esittää. Kaunista ja kiehtovaa thai-kieltä vai oliko se sittenkin 3-vuotiaan ensimmäinen sutasu paperille.

Hän kertoi minulle elämästään munkkina ja siitä miten rutiinit pyörittävät arkea. Hän kertoi minulle, miten vaikeata se aluksi oli. Ja toisinaan se tuntuu vieläkin vaikealta.

Miten nälkä kurnii vatsassa,mutta ei saa syödä. On vain juotava vettä ja toivottava, että vatsassa asuva peto hiljenisi ja olisi aamun asti kiltisti.

Hänen äänensä värähti ja hän sanoi minulle, miten vaikeata se on, kun haluaisi edes tämän verran huijata, mutta kun ei saa. Hän kohotti kätensä ilmaan, etusormi oli melkein peukalossa kiinni, vain pienen pieni rako oli havaittavissa.

Toisinaan hänen on ollut ihan vaan vähän pakko huijata. Ihan vaan näin vähän, hän siristi silmiänsä ja yritti katsoa melkein olemattoman reiän välistä maailmaa. Hiljaa toisti sanansa, ” mutta kun ei saisi”.

Hän ei koskaan kertonut minulle sitä, haluaisiko hän elää tavallista elämää vai ei. Hän vain kertoi, että jos hän ei jatka munkkina olemista, hän haluaa englannin opettajaksi, opettajaksi nuorille munkeille. Temppeli oli hänen kotinsa ja sitä hän halusi sen jatkossa olevankin.

Hän kertoi minulle Buddhalaisuudesta ja siitä, mitä se hänelle merkitsi. Hän vastasi lukemattomiin kysymyksiini ja minä olisin voinut vuorostaan kuunnella hänen tarinoitansa aamusta iltaan.

Kun katsoin häntä näin edessäni pojan, ystävän. Vaikka poltetun oranssin värinen kaapu oli ensimmäinen asia, jonka silmäni reagoivat, näin edessäni aurinkoisen, hymyilevän pohjan. Pojan jonka hyväntuulisuus olisi herättänyt henkiin kuolleetkin.

Se kauneus, jolla hän katsoi maailmaa oli jotain tavattoman ainutlaatuista. Se, miten hän jaksoi ihailla ohi lentävää perhosta tai nuuhkia kukkasia silmät suljettuina. Miten viattoman hauraalta hän välillä tuntui.

Silti hänen silmisään oli aistittavissa se tuska ja suru, jos päädyimme monien siltojen kautta puhumaan maailman tilasta tai tapahtumista, joita oli Bangkokissa viimeaikoina tapahtunut. Kuin hän olisi itse saanut ne luodit kehoonsa, joilla viattomia oli tapettu.

Vaikka tiesin sen, että edessäni oli nuori munkkipoika, niin minä olin se sama oma itseni, joka olen muidenkin ihmisten edessä. Nauroin jos nauratti, hymyilin jos hymyilytti. Kerroin tyhmiä juttujani, kuten aina. Ja mikä parasta, minä en kokenut oloani missään vaiheessa vaivaantuneeksi. Minun ei tarvinnut olla mitään, mikä ei luontevalta tuntunut.

Tuntui silti hassulta, että en voinut ojentaa kädessäni olevaa esinettä hänelle. Minun piti laittaa se ensiksi pöydälle tai lattialle, jotta hän voi ottaa sen. Me emme voineet istua vierekkäin tai saati sitten ojentaa auttavaa kättä, kun tasapainoilimme kallioilla. Kättä, jonka kuitenkin ojentaa automaattisesti huomatessa toisen tarvitsevan tukea.

Tuntui niin väärältä, että en voinut halata ja sanoa näkemiin kun viimeisen kerran näimme. Minä vain hyppäsin keltaisen auton kyydistä pois ja nyökkäsin päätäni, hymyilin. Katseemme kohtasivat ja poika hymyili, hiukan hiljaisellä äänellä toivotti minulle hyvää matkaa.

”Jos emme näe enään tässä elämässä, niin minä etsin sinut seuraavassa elämässä”

Viimeinen lause, jonka hänen suustansa kuulin jäi hyvän biisin lailla päähäni soimaan. Heitin rinkan selkääni ja suuntasin matkani lippuluukulle.

Vilkaisu taakse ja keltainen songataun oli hävinnyt.

Hiki pukkasi pintaan ja oloni oli surullinen. Olin juuri menettänyt ystävän, ystävän jonka kohtaaminen oli jotain tavattoman suurta, jotain jota en olisi koskaan uskonut kohdalleni osuvan.

Vaikka kymmenisen minuttia sitten hän oli saattanut minut bussiasemalla minä jo ikävöin häntä. Suljin silmäni ja muistin hänen hymyilevät silmät ja nauravan suun. Taisinpa lähettää muutaman kiitoksen ajatuksissani matkaan.

Bussi lähti liikkeelle ja taakseni istahti vanha munkki. Hänellä oli samanlainen kaapu ylläänsä ja vanhemmat silmät, mutta yhtä hymyilevät kuin ystävälläni. Munkki ei sanakaan englantia puhunut, mutta huolehti minusta koko pitkän matkan. Milloinka minun piti käydä vessassa tai ostamassa lisää juotavaa. Hän piti huolen, että olin kyydissä ennen kuin bussi lähti liikkeelle.

Hän jäi yhden pysähdyksen ennen minua pois. Lähtiessään hän ojenti kämmenelleni keltaisia kukkia ja kehoitti minun nuuhkimaan niitä.

 

Matka

Katsoin kelloani, minulla on vielä muutama minuutti aikaa ehtiä ajoissa. Otin muutaman juoksu askeleen ja hiukan ennen valkoisia portteja pysähdyin. Olin jo hiestä märkä ja aamu vasta valkenemassa.

Jos en olisi sopinut lähteväni retkelle, olisin vielä tähän aikaan unten mailla, tyytyväisenä hostellihuoneessani jossa kiva pieni tuuletin viilentäisi oloani mukavasti. Vaikka tunsin sen, miten villatakkini liimautui selkääni kiinni, olin tyytyväinen. Olin juuri ottamassa askelia muurien sisälle, vaikka olinkin jo lämpöhalvauksen äärellä.

Poika oli minua vastassa ja hän näytti hiukan jännittyneeltä. Hän pyöritteli kaapunsa hihaa edes takaisin, kuin varmistaakseen kunnon kiristysotteella sen, että se ei minnekkään tipahda. Vaikka olemuksesta oli aistittavissa jännitys, saatoin jopa kuulla rinnan alla sykkivän sydämen kiivaan jyskeen, silti hänen kasvollaan paistoi aurinko.

Poika oli innoissaan ja jos ei olisi ollut jännityksestä jäykkänä, olisi varmaankin hyppinyt tasajalkaa viis veisaamatta siitä, tippuuko kaapu yltä vai ei.

Tottakai hän oli aikaisemmin tehnyt reissuja yli Lampangin rajojen. Totta kai hän oli siellä aikaisemminkin käynyt, minne meidän oli tarkoitus mennä. Tottakai hän tietää miten maassa matkustetaan maan tavalla.

Mutta hän ei ole koskaan aikasemmin poistunut muurien ulkopuolelle, kohti suuria seikkailuja yksin ja nainen vain seuralaisenaan.

Hänellä oli edessä suuremmat askeleet, mitä minä pystyin edes ymmärtämään.

Ja minä en tiennyt, oliko hän minun oppaani vai olinko minä hänen oppaansa, tuki ja turva siihen, että hän kykenee tekemään tämän reissun yksin.

Puolet matkasta jonka määränpäähän teimme istuimme songataunin kuskin kopissa, suojassa muiden katseilta. Siellä pienessä ja ahtaassa kopissa, jossa olin aikaisemminkin munkkien nähnyt istuvan.

Ja taas tunsin sen, mitä Kiinassa matkustaessani yöjunalla Pekingistä Guangzhouhun, liian outoa ollakseen totta. Ja silti jokainen sekuntti jonka elin, oli enemmän kuin totta.

Paluumatkan istuimme lava-auton takana, vain me kaksi. Kuski ei pysähtynyt matkalla kertaakaan poimiakseen ketään kyytiin. Poika näytti onnelisemmalta kuin aamulla, hänen reissunsa oli onnistunut.

Hän oli tehtyn jotain todella suurta ja silti en vieläkään kyennyt ymmärtämään sitä, minkä askeleen hän oli aamulla ottanut, kun poistuimme muurien suojasta.