Yangon Circle line

Nousimme junaan ja istahdimme alas. En tiennyt mitä oikein tulevan piti, mutta olin innoissani ja silti hiukan epävarma, oliko tämä sittenkään hyvä idea. Tehdä Yangonin ympäri kulkeva junamatka, jota oli matkaoppaassa kehuttu tähtitieteellisiin mittoihin.

Minä ja kaverini olimme ainoat turistit asemalla, jotka junaan hyppäsivät. Olin kuvitellut, että meitä uteliaita länsimaalaisia olisi ollut hiukan enemmän. Olihan matka yksi must to do juttu Yangonissa, jos haluaa nähdä sitä ns. oikeata elämätä. Mutta mikä se oikea elämä oikein on, jos sen vain näkee hitaasti kulkevan junan kyydissä?

Juna liikkui hitaasti ja pysähtyi taukoamatta asemilla, joista sisään hyppäsi uusia matkustajia toisten sieltä jäädessä pois. Me kaksi istuimme, kuin mutaan juuttuneet ajotukit liikkahtamatta. Vain silmämunamme pyörivät päässämme, kuin hedelmäpelien hedelmät peleisssä, joita eläkeläiset pelaavat suuren voiton toivossa.

Aika kului ja me pääsimme jo hieman rennompaan olotilaan. Se fiilis, että ollaan nyt sirkuksessa ja katsellaan niitä outoja juttuja, joista olimme kuulleet huhuja oli hävinnyt. Se oli todella kiusallinen fiilis. Hostellilla kaveri oli vielä heittänyt vitsin, että pitäiskö ostaa vähän popcornia. Onneksi 3d-laseista ei mitään mainittu. Olisi muuten ollut vielä kiusallisempi fiilis.

Junassa kulki edestakaisin kaupustelijoita. Naisia kantaen isoja hedelmäkoreja päänsä päällä, miehiä betelpähkinöiden kanssa tai muita onnea yrittäviä kaupustelijoita, joilta olisi voinut ostaa melkein mitä tahansa, mitä mieleen juolahtaa.

Sää vaihtui auringonpaisteesta rankkasateeksi. Metalliset verhot vedettiin ikkunoiden suojaksi, samalla ne pimensivät koko vaunun. Avoin ovi oli ainoa valonlähde ja nopeasti kulkevat maisemat maalautuivat vain epämääräiseksi vihreäksi viivaksi silmieni edessä.

Kaikki oli hiljaista, ainoastaan junan kolina piti meidät varmana siitä, että me liikumme. Me olemme matkalla takaisin sinne, mistä junaan hyppäsimmekin.

Sateen loputtua metalliset verhot tekivät tilaan taas valolle ja vaunut täyttyivät elämästä, puheensorinasta ja uusista kasvoista, jotka olivat pimeyden aikana seuraamme liittyneet.

Se oli kuin uusi aamu. Uusi hetki, jolloin onnellisuus oli syntynyt ja se pimeys, joka oli vienyt kaiken hyvän mennessään oli hävinnyt. Jokainen hymyili ja asemilla kaupustelijat vilkuttivat leveämmän hymyn kera, yrittäen saada edes yhden asiakkaan junasta. Lapset vilkuttivat ja me vilkutimme takaisin.

Tuuli puhalsi kasvojani ja laittoi hiukseni lentoon. Hengitin sisään ja ulos, sateen jälkeistä ilmaa ja nautin junan kolinasta ja edessäni näkyvästä rautatiestä, jota kuljimme hitaasti mutta varmasti eteenpäin.

Kuten saduissa, niin tosielämässäkin on niitä paholaisia, pimeyden sanansaattajia, joiden estradille astuttua kaikki kauneus häviää ja jäljelle jää vain tyhjyys. Rinnassa hakkaava sydän ja kyynel silmänurkassasi. Silmät suljettua pisara on saanut kaverin jos toisenkin.

Se oli ohikiitävä hetki, joka oli liian pitkä ollakseen totta. Mutta liian hidas, jotta en sitä olisi mieleeni tallentanut.

Siinä oli lapsi ja toinenkin. Aikuinen mies ja kaksimetrinen puukeppi. Yksi huitaisu ja toinen. Huutoa ja karjuntaa. Uusi isku ja sitten kaikki hiljeni.

Kaveri tarttui olkapäähäni ja kysyi olenko kunnossa. En tiedä olinko suutani avannut ja huutanut LOPETTAKAA. En tiedä, olinko nousut penkiltä ylös ja huutanut vielä lujempaa.

En tiedä, oliko se vain mieleni ääni, joka oli huutanut tärykalvoni hajalle. Minä tärisin. Kaveri katsoi minua ja oli yhtä kalpea kuin minäkin. Hänkään ei ollut osannut odottaa sitä, mitä me saimme todistaa keskellä kirkasta päivää hiukan hämärän junan vaunussa. Aikuinen mies hakkaamassa isolla puukepillä kahta lasta.

Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat kodittomia. Ei se tekoa oikeuttanut, että he olivat yrittäneet aikusten lailla myydä hedelmiä. Mutta kuulemma tämä oli sitä oikeata elämää, jota me olimme tulleet katsomaan ja nähneet jotain, jota kuulemma moni turisti ei näe. Paikallisten ilmeistä päätellen hekään eivät sitä ihan päivittäen näe, niin monen kasvot olivat laillani valkoiseksi valahtaneet ja kädet silmien suojaksi lentäneet.

Mutta jos ei ole valmis ottamaan maata ja sen kulttuuria vastaan sellaisena kuin se sinulle tarjotaan, niin ole hyvä ja osta lentolippu muualle. Se oli paikallisen vastaus minulle, kun yrittin selvittää miksi junassa tapahtui mitä siellä tapahtuikaan.

Ja minä luulin, että kulttuurilla tarkoitetaan aivan jotain muuta, kuin lapsien hakkaamista.

Mainokset

Ihmettelyä

Kuljeksin pitkin Yangonin katuja. Pelkästä uteliasuudesta käännyin vasemmalle tai oikealle. Toisinaan minulla oli kädessäni kartta ja sen mukaan kuljin paikasta toiseen. Seuraten punaisia ympyröitä, joita olin siihen edellisiltana merkinnyt.

Kuljin yllättävän huolettomasti ja rennosti. En osannut pelätä mitään ja minulla ei ollut edes fiilistä, että pitäisi pelätä. Kaikki tuntui olevan hyvin, vaikka mielessäni puhalsi uudet tuulet, joita en ollut aikaisemmin kohdannut.

Katselin ympärilleni ja yritin analysloida kaikkea näkemääni. En tiedä, miksi sen sen teen. Mutta niin teen uusissa paikoissa huomaamattani. Ja tällä kertaa kiinnitin siihen erityisen paljon huomiota, koska en saanut analyysiäni valmiiksi. En edes päässyt siihen mututuntumaan.

Yritin etsiä kaupungista, kulttuurista ja ihmisistä jotain tuttua, jotain johon verrata. Yritin löytää hiukan Thaimaata, mutta sitä löytyi vain ruokakauppojen maustehyllyiltä. Indonesia oli ehkäpä hitusen lähempänä, mutta sekin jäi liikennevaloissa reippaasti jälkeeni.

Vuorotellen kopittelin Egyptiä ja Intiaa käsissäni, mutta ne tippuivat pölyiselle hiekalle. Tyjät kämmeneni loistivat puhtaudella silmiini ja olin ihmeissäni. Katselin viivojani kädessäni, kuin olisin osannut tulkita, mitä elämänviivani minulle kertoo.

Edessäni avautui maa, joka oli jotain todella uutta ja vierasta, jotain mitä en ollut aikaisemmin kohdannut.

Tätä olinkin odottanut. Menen jonnekkin, mistä minulla ei ole mitään tietoa. Ei juurikaan näkemiä valokuvia, joden pohjalta olisin osannut luoda omat ennakkovalmisteluni paikasta. Ei  tuttujen puheita. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Ainoastaan netistä löytämät blogit ja keskustelupalstojen tarinat.

Se fiilis, joka valtasi minut oli mieletön. Luulin saaneeni kokea jotain suurta ja mahtavaa Thaimaassa. Mutta tämä mitä koin, oli jotain niin uutta ja erikoista. Jotain jolle en löydä sanoja.

Ihastelin paikallisten naisten vaatteita. Miten kauniilta he näyttivätkään värikkäissä hameissa.

Ihmettelin miesten käyttämää hametta, hametta jonka saattoi nähdä melkein joka toisella vastaan tulevalla miehellä yllään ikään katsomatta. Niin outoa, mutta niin kaunista.

 

Burma vai Myanmar?

Lentokone laskeutui ja fiilikseni olivat sekavat. Todella sekavat. En tiennyt mikä minua odottaa ja mitkä niistä kuulemistani jutuista on oikein totta.

Onko minulla edessä seikkailu, joka on todellakin seikkailu jokaisesta metristä aina viimeisen askelmaani asti, jonka tuon kiehtovan maan kamaralla teen.

Olin kuullut juttuja niin monia. Joissakin Myanmari kehuttiin taivaisiin ja joissakin taas ihmeteltiin, miksi siellä tuli oikein oltua niin kauan.

Yhdessä tarinassa valiteltiin sitä, miten jokaisen kulman takana huokui se kärsimys ja köyhyys. Miten päivittäin sai pitää itsensä kasassa ettei romahtanut siihen, mitä edessä näkyi. Valuutan kanssa sai olla tarkakana ja USD piti olla ainakin molemmissa taskuissa iso pino, jos aikoi hengissä selvitä.

Automaatteja koko maassa ei ole ja netti on tuntematon käsite. Liikkuminen on aivan älyttömän hankalaa ja vaarallista. Majoitus on aivan liian kallista, ottaen huomioon majapaikkojen kunnon. Ruoka on niin pahaa, että sitä ei voi syödä.

Silti niitä valokuvia on voinut postata 4 tähden ravintolan seisovasta pöydästä, jossa valkoinen pöytäliina hohtaa puhtaampana, kuin kirjoittajan hiukan jo kainaloista kellastunut kauluspaita.

Toisessa tarinassa taas ylistettiin Myanmarilaisia ja heidän ystävällisyyttäänsä. Miten julmuuden keskellä paistoi se onnellisuus ja ilo. Miten pienistä asioista osattiin olla onnellisia ja turisteihin suhtauduttiin lapsenomaisella uteliaisuudella. Miten maa lumosi uudelleen ja uudelleen sillä, miten yllätyksellisiä jokainen päivä oli.

Kolmannessa tarinassa maa haukuttiin jo lyttyyn. Kuulemma turistit ovat jo kerinneet tämänkin paikan valloittaa ja hävittää sen ”oikean” elämän. Elämän, jota on vasta viime vuosina kyetty rakentamaan uudelleen, maan sisäisten vaikeuksien takia. Sama kaveri kirosi vielä sitä, miten missään ei saanut olla rauhassa, kun niitä hiton turisteja oli joka paikassa. Pystyin jo mielikuvissani kuvittelemaan tämän suomalaisen potkivan pieniä Burmalaisia loivassa kaaressa, kuin jalkapalloja kentän halkin.

Ja mikä onkaan se totuus?

Otin muutaman askeleen eteenpäin ja annoin vakava ilmeiselle tädille passini ja yritin hymyillä ilman vastausta. Omasta hymystäni muotoutui väkinnäinen hymy. Jota yritin ylläpitää sen muutaman minuutin, jonka aikana täti teki kaiken tarvittavan ja pisti passiini leiman merkiksi, että terve tuloa.

Lentokentällä minua oli vastassa ainakin neljä automaattia ja muutama rahanvaihtopiste, joissa taskussani olleet Thaimaan bahtit Kyateiksi vaihdoin. Ehkäpä naurettavan surkealla kurssilla, mutta kun muuta vaihtoehtoa valuutan saamiseksi ei ollut.

Ystävystyin passijonossa japanilaisen kanssa, jolla oli sama suunta kuin minulla. Joten päätimme ottaa saman taksin, jotta säästäisimme muutaman dollarin. Siis täällähän puhutaan dollareista, ei Kyateista.

Yksi USD = 1 285 Kyat / 0,87€ (12.11.kurssilla) ja kuulemani mukaan halvemmaksi tulee, jos maksaa dollareina. Tällä kertaa taksi tuli halvemmaksi maksaessani sen kyateille. Eihän mitään muutakaan minulla olisi ollut helposti käden ulottuvilla.

Taksin hinta, 8000 Kyat TAI 8 USD. Tosin minähän maksoin tästä vaan puolet.

Ennen maahan saapumista olin Facebookista lukenut vinkin, että taksi kannattaa ottaa lentokentän ulkopuolelta. Niin sen saa 7 USD. Toivon todellakin, että minun reissuni ei tule olemaan kiinni siitä yhdestä dollarista, jonka joku voisi negatiivisesti ajatella minun hävinneen.