Laulaen perille?

Olin Pohjois-Myanmarissa ja seuraava määränpääni sijaitsi etelässä. Minulla oli edessä 17 tunnin mittainen bussimatka. Olin fiksuna tyttönä ajatellut taittavani se kevyen leppoisasti yöbussilla. Saisin nukkua oikein hyvin. Lukea kirjoja ja ehkäpä haaveilla hiukan.

Edellisestä yöbussista minulla oli hyvät kokemukset, vaikkakin minut oli unohdettu noutaa majapaikastani.

Olin ostanut lipun bussin keskiosaan ja ikkunan viereen. Olin innoissani, kunnes saavuin bussiasemalle ja leukani loksahtivat auki nähdessäni sen kulkuvälineen, jolla minun piti matkani taittaa.

Olihan se iso bussi. Kuten bussit yleensä. Mutta sisälle astuttua en voinut olla kiroilematta. Minulla oli paikka numero 32 ja numeron kohdalla oli vain tyhjää. Vaikka kuinka katsoin numeroa bussin hattuhyllyltä ja vertasin sitä lippuni numeroon, niin mikään ei muuttunut.

Kiukuspäissäni kapusin ulos bussistani ja otin ensimmäisen työntekijän puhutteluun. Tällä kertaa en osannut säästellä sanojani, enkä edes kadu sitä, miten kiivaantuneena selitin mikä oli vialla.

Sain uuden paikan ja ikkunan vierestä. Sain yöni nukuttua, mutta huonommin mitä olin suunnitellut.

Se oli elämäni pisimmät 17 tuntia. Se oli kuin maanpäällinen hevetti. Bussi ei ollut hiljainen hetkeäkään. Vaikka matkustajat nukkuivat niin karaokevideot raikuivat täyttä kyytiä. Korvatulppani olivat antaneet vain pienen vaimennuksen.

Kuski ei puhunut englantia eikä ymmärtänyt kysymystä, kun yritin kysyä miten saan penkkini yläpuolella olevan kaijuttimen hiljaisemmaksi. Hän vain pisti lisää ääntä. Tällä kertaa sain kieleni pidettyä aisoissa ja tyydyin siihen, että kaikki ei aina mene niin kuin on suunnitellut.

Perille päästyä sain sentään nauraa. Ja nauroin sydämeni kyllyydestä. Nuori neiti oli pistänyt ruumaan korillisen taimia ja taimiparat olivat ottaneet ja lentäneet pitkin ja poikin. Koko tuskallisen 17 tunnin ajan. Siellä ne olivat epämääräisinä multamöykkyinä muiden matkatavaroiden seassa.

Mainokset

Liftaten kotiin

Ei siinä osannut pelätä. Ei siinä ollut aikaa pelätä. Jälkeenpäin mietittynä, minulle olisi voinut käydä kuinka pahasti tahansa.

Minulla oli vain hiukan rahaa ja paperinen kartta. Reissussa kulunut muistivihkoni ja lämpöhalvauksen saanut huulirasvani.

Ja minä oli liian pelkuri Uudessa-Seelannissa liftaamaan. Nyt minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin laittaa naamalleni se iloinen hymy ja kerätä jostain ehtymättömien voimieni varastosta roppakaupalla itseluottamusta ja tien varteen seisomaan.

Pyin Oo Lwin

Pyin Oo Lwin

Olin saapunut Puin Oo Lwin:iin koska halusin tehdä sen kuuluisan junamatkan. Myanmarin tunnetuin silta, Gokteik Viaduct oli rakennettu vuonna 1901 ja se keräsi turisteja puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Ja minä olin yksi heidän joukossa.

Aamulla olin lähtenyt kiireellä ja unohtanut kaiken hostellini sängylle. Siellä oli kännykkäni ja lompakkoni. Sinne oli jäänyt passini ja kaikki, mitä olisin oikeasti päivän aikana tarvinnut. Repussani oli muutama pussi auringonkukansiemeniä ja vettä. Niillä minä pärjäsin. Muistivihkoni oli onnekseni siellä, missä sen aina pidin. Pienessä taskussa nenäliinojen seassa. Ja tällä kertaa se pelasti minut ryppyisen kartan kera.

Juna-asemalla lippuani ostaessani tajusin sen, mitä minulle oli oikein tapahtunut. Minulla ei ollut aikaa palata hostelliin, koska sitten en olisi kerinnyt junaan.

Minulta vaadittiin passia lipun ostoon ja onnistuin kuin onnistuin vakuuttamaan lipunmyyjän siitä, miksi minulla ei ollut esittää passiani. Kerroin, että en uskaltanut kanniskella sitä mukanani, mutta minulla on passin tiedot ylhäällä. Näytin muistikirjassa olevia numeroita. Siinä oli passini lisäksi viisumini numero. Ne riittivät siihen, että sain lipun.

Onneksi olin lennolla Yangoniin kirjoittanut nämä numerot ylös. Onneksi niin olen aina tehnyt. Muka jotain laiskuutta, kun ei tartte paassia kaivella rinkasta esiin, kun kirjautuu hostelliin sisälle. Tai niin muualla, mutta eihän se täällä ole kertaakaan riittänyt. Yleensä he haluavat nähdä koko passin täydessä komeudessa.

Juna oli vanha. Jollain tavalla se huokui kunnioitusta. Se kolisi ja piti meteliä. Junan penkit olivat kuin vanhat ränsistyneet nojatuolit, nojatuolit joihin oli hyvä uppoutua. En tiedä millaisia penkkejä junan muissa vaunuissa oli, mutta itse istuin ykkösluokassa. Se oli ainoa paikka, jonne olin lipun saanut ostettua.

Juna liikkui hitaasti ja välillä nytkähteli. Toisinaan se tuntui pommpivan ja hyllyille sidotut matkalaukut pysyivät paikoillaan nyörien varassa. Ennen junan lähtöä, olin ihmetellyt miksi junan henkilökunta oli kehoittanut matkustajia sitomaan matkatavaransa hyvin huolellisesti.

Reilun tunnin matkan jälkeen juna pysähtyi. Se piti korjata. Henkilökunta ryömi junan alle ja teki mitä tehtävissä oli. Uteiliaimmat matkustajat olivat hypänneet ulos junasta ihmettelemään mitä oli oikein menossa. Ja minä tietenkin heidän joukossaan.

Metallinen silta tuli näkökenttäämme ja se näytti niin orvolta ja alastomalta keskellä vihreitä kallioita. Se näytti siltä, kuin se ei olisi kuulunut sinne, missä se oli.

Matkustajat ryntäilivät junan puolelta toiselle, saaden edes pienen vilauksen sillasta ikuistettua. Itse istuin junassa ns väärällä puolella. Sillä puolella, joka oli viimeisenä täyttynyt turisteista.

Vaikka minulle oli sanottu, että ei siltä puolelta siltaa kokonaan näe, niin minäpäs näinkin sen. En tiedä oliko kyseessä pitkää pitempi kaulani vai se, että minulle oikeasti riitti se, että näin sen muutamaan otteeseen kunnolla. Ei minun tarvinut nähdä sitä kokoajan.

Siltaa ylittäessä katsoin lumoutuneena ulos ikkunasta. Alla näkyi rotko ja muutama metallinen keppi. Niiden oli pidettävä meidät hengissä. Ja ne kestivät. Onneksi.

Ja tämän takia olin istunut hyppivän junan kyydissä kolme tuntia. Hiukan huvitti. Mutta turistinahan on tehtävä se mitä turisteilta vaaditaan.

Hyppäsin seuraavalla asemalla pois junasta ja otin mopotaksin moottoritien viereen. Sinne junassa tapaamani paikallinen oli minua kehoittanut menemään. Sieltä saisin kyydin takaisin sinne, mistä olin aamulla reissulleni lähtenyt.

Aikaa siihen meni ja muutamaan otteeseen vaihdoin autoa, mutta perille pääsin. Jos olisin aamulla tiennyt mikä seikkailu minulla oli oikein edessä, olisin ehkä asemalta palannut takaisin hostellille. Ja tehnyt junamatkan seuraavana päivänä. Toisaalta, silloin olisin menettänyt ne kokemukset, jotka päivän aikana koin. Vaikka ne eivät missään vaiheessa suunnitelmiini kuuluneet.