Poseeraa kuin malli

Oli aika hyvästellä tutuksi käynyt Yangon ja aloittaa seikkailu, joka kutkutteli vatsanpohjassani. Olin innoissani ja hiukan peloissani.

Edessäni oli matka kohti tuntematonta, kaksi määränpäätä ennen Baganin temppelikaupunkiin saapumista. Olin taas valikoinut hiukan mutkittelevamman reitin sinne, minne minä halusin mennä. Koska en halunut tehdä matkaa yöbussissa. Halusin nähdä hiukan muutakin, kuin peilikuvani bussin ikkunasta ja kuunnella vierustoverin tasaista, mutta niin ärsyttävää kuorsausta.

Pyay. En edes tiedä, miksi se herätti minussa niin paljon mielenkiintoa. Matkaoppaassani ei kaupunkia kehuttu, eikä myöskään kehoitettu kiertää sitä kaukaa. Joten hyppäsin bussiin ja kuusi tuntia myöhemmin seisoin hiekkaisella bussiasemalla odottaen uutta kyytiä kohti keskustaa, jossa toivottavasti saisin majapaikan.

Olin lukenut internetistä edellisinä päivinä, että lähistöllä pitäisi olla Myanmarin ensimmäinen maailmanperintökohde, joka herätti minussa suunnatonta uteliaisuutta. Miksi samaa mainintaa ei ole saanut Baganin temppelikylä, kylä jonka takia maahan saapuu vuosittain lukuisia turisteja, minä heihin mukaan lukien. Miksi tämä pieni, tuntematon paikka on sen verran arvokkaampi, että se lisätään Unescon maailmanperintöluetteloon.

Ja minua suoraan sanottuna vitutti. Potutti oikein urakalla. Vettä satoi ja minä kyhnötin kahvilassa tai majapaikassani. Kuluttamassa päivää, joka oli jo puoliksi mennyt. En nähnyt kyseistä temppeliä ja muutenkin mieleni oli maassa. Vettä satoi ja ulkona liikkuminen oli melkein mahdotonta.

Puolet päivästä oli pilalla ja vasta iltapäivällä minulla oli mahdollisuus lähteä kiertelemään kaupungin hiekkaisia katuja. Minulla ei ollut karttaa ja kännykkäni ei oikein toiminut. Jokainen katu näytti samalta ja minä eksyin matkalla takaisin majapaikkaani ainakin muutamaan otteeseen. Ehkä useamminkin, mutta onnistuin valehtelemaan itselleni, että tässä sitä kuljetaan hiukan pidempää maisemareittiä kohti majapaikkaa.

Olin ainoa turisti kaupungissa ja sen kyllä huomasin. Vai pitäisikö sanoa, että minut huomattiin.  Yangonissa ollessani olin kulkenut huolettomasti shortsit ja toppi päällä. Täällä se yhdistelmä tuntui liian radikaalilta. Kietaisin lantioilleni sarongin ja pistin ylleni t-paidan, jotta valkoiset olkapääni eivät aivan liikaa katseita keräisi.

Yritin pukeutua kuten paikalliset naiset. Yritin soluttautua joukoon, kuin paraskin vakooja. Mutta minulla oli jäänyt lukematta se kaikista tärkein luku. Minä jäin heti kiinni.

Vaikka en ollut Balilta ostetun sarongin kanssa, kuin kuka tahansa paikallinen, sain silti kiitosta pukeutumisestani. Iloisia pään nyökkäyksiä ja hyväksyviä hymyjä. Rohkeimmat tulivat luokseni ja ihailivat hamettani, taputtivat olkapäilleni. Ja minulla oli enemmän kuin naurettava olo. Auringon haalistama sarongi oli kurasta likainen, mutta yritin silti hymyillä. Kulkea ryhdikkäästi ja hitain askelin, hymyssä suin. Vaikka en ollut osannut soluttautua joukkoon, olin päässyt silti sinne sisälle.

Kipusin kaupungin temppeliin, josta oli huikeat maisemat yli kaupungin. Kultaiset pagodat värjäsivät maiseman vielä kauniimmaksi ja taivaalla olleet sadepilvet olivat lopettaneet itkemisen. Aurinko oli silti piilossa ja tyydyin siihen mitä näin. Oloni oli rauhallinen ja levollinen. Ja hiukan huvittunut. Takanani oli joukko nuoria naisia lapsineen. He yrittivät ottaa valokuvaa minusta ja heidän lapsistaan. Tietenkin minun huomaamattani.

Hymähdin ja käännyin ympäri. Ojensin käteni kohti lasta, joka epäröimättä tuli luokseni ja istahti viereeni. Hänen äitinsä oli enemmän onneissaan mitä lapsi, joka tuskimpa ymmärsi mitä hänen ympärilläänsä oikein tapahtui. Minä olin syypää heidän hymyyn. Minä olin se, joka sai heidän kasvoille sen hymyn ja auringon. Ja sama aurinko valaisi omat kasvoni.

Vaikka se onkin pidemmän päälle raivostuttavaa, kun jokainen haluaa napata valokuvan kanssasi. Silti minä tein poikkeuksen ja annoin kullekkin halukkaalle mahdollisuuden seistä vieressäni onnesta soikeana. Se oli vain yksi ohikiitävä hetki. Hetki jolloin sain tuntemattoman ihmisen onnelliseksi ja se teki minut onnelliseksi.

Mainokset