Kaikki on mahdollista – vaikka sitä ei uskoisikaan

Olin jo aikaisemmin leikkinyt ajatuksella, että teen vaelluksen Kalaw to Inle Lake. Mutta en jaksanut siihen enempää aikaani tuhlata, olinhan jo Austraaliassa ollessani lähettänyt vaelluskenkäni kotiin.

Kirosin sitä, miten olinkaan ollut niin typerä, mutta samalla muistin sen, miltä kevyempi rinkka tuntuikaan. Olihan paketissa lähtenyt paljon muutakin matkaan.

Silti se kutkutti mieltäni, kuin avaamaton suklaalevy keittiönkaapissa. Se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka kuinka hoin itselleni sen olevan mahdotonta.

Ja ns. vaeltajien mekkaan saapuminen ei auttanut yhtään. Huokuihan Kalawissa erilainen fiilis, kuin missään muussa paikassa, jossa olen ollut. Tännehän tultiin vain vaeltamisen takia.

Silti astuin sisään hämärään ravintolaan, jossa sain lisätietoa vaelluksesta. Koska vaelluskenkiä minulla ei ollut ja edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet maastosta paikoitellen todella vaikea kulkuisen, jouduin tyytymään kahden päivän mittaiseen vaellukseen. Sen kykenisin lenkkareillani tekemään.

Taas olin tyytyväinen siihen, että olin enempiä miettimättä mennyt sinne, minne sydämeni oli minut kuljettanut. Vaikka pieni pisto tuntui rinnassani, kun jouduin tyytymään vain kahden päivän mittaiseen vaellukseen, en voinut olla hymyilemättä.

Koska en ottanut vaellusta heti seuraavalle aamulle, minulla oli hyvin päivä aikaa kierrellä pientä Kalawia ympäriinsä ja käydä katsomassa parin tunnin ajomatkan päässä oleva luola, jossa oli tuhansia Buddhia.

Vaikka itse luola oli hiukan pettymys, niin matka sinne oli enemmän, kuin osasin odottaa. Miten olinkaan kaivannut sitä, että istun mopon kyydissä ja annan maisemien vilistä silmissä. Tuulen heilutella hiuksiani ja tuntea miten mopo kurvaa mutkassa.

Ja en voinut olla nauramatta. Muistin ensimmäisen kertani kun istahdin mopon kyytiin. Se tapahtui Indonesiassa, vilkkaassa Bandungin kaupungissa.

Muistan miten puristin kuskia rystyset valkoisina ja hoin koko pitkän matkan mielessäni ”me kuollaan ihan kohta, me kuollaan ihan kohta.”

Muistan miten jalkani tärisivät, kun hyppäsin mopon kyydistä pois ja kaverini nauroi minkä kykeni. Ja minä yritin rauhoitella itseäni muutamalla tupakalla. Ja paluumatka takaisin keskustaan oli sama mantra päässäni.

En olisi sillä hetkellä uskonut että voin joskus sanoa rakastavani sitä.

 

Mainokset