En minä sitä nähnyt

Istahdin katukivetykselle puiden varjoon. Yritin viilentää oloani vedellä, joka tovi sitten oli ollut kylmää.

Kuumuus oli tukala ja kaupungin vilkaat kadut saivat pääni pyörälle. Katupöly tukki nenäni ja olin taas ihmeissäni. Viimeiset viikot olin viettänyt pienissä kaupungeissa ja nyt edessäni oli iso suurkaupunki, joka oli ehkäpä rumin näkemäni paikka koko maassa.

Viereeni istahti ikäiseni paikallinen mies ja me aloimme juttelemaan. Ja tovin kuluttua huomasin istuvani hänen moponsa kyydissä. Olimme tehneet sopimuksen, että hän on päivän kuskinani ja minä säästyn paikasta toiseen kävelyltä.

Olin aikaisemmin kysellyt majapaikastani mopotaksin hintaa U-Bein Bridgelle ja nyt minulla oli kuski, jolle maksoin puolet vähemmän. Ei ollut hullumpi diili.

Kuthodaw Pagoda

Paikallinen kierteli kanssani ne nähtävyydet jotka halusin nähdä ja kertoi myös paikan historiaa. Hän vastaili lukemattomiin kysymyksiini ja tuntia tai kahta myöhemmin me juttelimme kuin vanhat kaverukset.

Koska nenäni oli tukossa katupölystä ja ääni hiljentynyt kuivasta ilmasta, kuskini luuli minun olevan todella pahasti kipeä. Vaikka yritinkin hänelle selitellä hiljaisella äänelläni, että ei tässä mitään hätää ole. Hän ei ottanut sanojani todesta, vaan hankki minulle lääkkeitä kohentamaan oloani. Hän huolehti siitä, että join päivän aikana tarpeeksi ja muistin syödä. Se oli outoa.

Sillalle päästyä ja siellä illallista syödessämme auringonlasku meni ohitse. Olimme niin uppoutuneet keskusteluun, että missasin sen, miksi Mandalayaniin olin tullut. Näin vain viimeiset auringonsäteen leikit veden pinnalla ja rannalle saapuvat veneet.

Totta helvetissä se hiukan harmitti. Olin odottanut sillan näkemistä auringonlaskun aikaan. Olin odottanut näkeväni sen, miten vesi muuttuu kullan väriseksi ja silta hohtaa tummana taustalla.

Vaikka olinkin pettynyt en jollain oudolla tavalla osannut olla kärtyisän pettynyt. Olin saanut viettää mahtavan päivän paikallisen kanssa ja kuullut tarinoita niin monia.

Vaikka olinkin säästynyt paikasta toiseen kävelemiseltä, olin illalla hostelliin saavuttua todella väsynyt. Kiireinen ja meluisa kaupunki oli vienyt minusta kaiken energian.

Illalla heitin naamaan lääkkeet, jotka olin päivällä saanut. En tiedä oikein mitä ne olivat, mutta aamulla olin enemmän kuin terve. Tai sitten yli 8 tunnin yöunet olivat tehneet ihmeitä väsyneelle keholleni.

Mainokset

Halki pimeyden

Inle Lakelle saapuminen muutaman päivän vealluksen jälkeen oli eräänlainen shokki. Kaupungissa oli meneillään festarit ja se ihmispaljous oli todella hämmentävä.

Väsymys painoi ja jalkoja kolotti. Minulla ei ollut juuri voimia koluta yhtä Myanmarin suosituinta turistikohdetta läpikotaisin. Tyydyin vain kaupungin kaduilla hitaaseen löntystelyyn ja suunnittelemani polkypyöräretki sai jäädä vain suunnitelmaksi.

Koska vaellukseni loppui venematkalla läpi Inle Laken, en nähnyt mitään järkevää syytä tehdä uudelleen uutta veneretkeä järvelle. Retkeä josta olin kuullut vain pelkkää hyvää.

Vaikka kokemani venematka oli kirjailisesti vain läpikulkumatka, niin se oli antanut minulle niin paljon. Se oli ollut niin älyttömän kaunis. Vaikka en nähnyt auringon nousua ja paikallisia kalastajia kuin muutaman, en ollut valmis riskeeraamaan sitä, että kokemani venematka menettäisi sen hohdon.

Laiskana ja jalat turtana kokeilin Burmalaista hierontaa, joka oli enemmän kuin pettymys. Tai sitten olen vain tavallista vaativampi hierontojen suhteen.

Vaikka hieronta sai naurettavan alhaiset pisteet ja toisinaan se muistutti siltä, että joku olisi nyppinyt minua kuin pullataikinaa. Se teki silti ihmeitä kipeille jaloilleni. Tai ainakin niin sain itseni kuvittelemaan.

Kun oli aika lähteä ja vaihtaa maisemaa sattui taas kummia. Ja minä kun luulin, että Baganin jälkeen minulle ei voisi mitään sattua. Ei ainakaan mitään pahempaa.

Koska olin majapaikastani ostanut bussilipun seuraavaan määränpäähäni, siihen sisältyi majapaikasta nouto. Näin säästyin ylimääräiseltä säätämiseltä. Ehkäpä lippu tuli näin ostettuna hiukan kalliimmaksi, mutta en jaksanut siitä välittää. Euro tai kaksi enemmän, se ei kaatanut minun matkabudjettiani.

Istuskelin majapaikkani edessä ja katselin kelloa. Minut olisi pitänyt noutaa jo puolituntia sitten. Hetkeä aikaisemmin majapaikkani isäntä oli pyöritellyt käsissäänsä bussilippuani ja soittanut muutaman puhelun. Sanaakaan sanomatta hän oli paikalta poistunut.

Katselin hiekkatiellä käveleviä paikallisia. Aurinko teki laskua ja päivä oli vaihtumassa yöksi. Minä olin levoton. Katsoin kelloani uudelleen ja yritin saada synkiksi muuttuneet ajatukseni hiukan aurinkoisimmiksi.

Lattia narisi isännän jakojen alla. Narina loppui kun hän saapui viereeni. Hetken hiljaisuus ja hänen katseestaan olisi sokeakin osannut lukea sen, että nyt ei ihan kaikki taida olla kunnossa.

Hän pyysi uudelleen bussilippuni ja katseli sitä. Ei se miksikään ollut muuttunut, sama paperinen lippu kuin tuntia aikaisemminkin.

Isäntä heitti rinkkani selkäänsä ja kertoi, että auto jonka piti tulla noutamaan minut on matkalla tänne. Mutta helpompaa olisi, jos me kävelisimme bussiasemalle. Säästäisimme näin aikaa. Olihan kadut täynnä juhlivia Burmalaisia.

Hän lähti ripein askelin kohti bussiasemaa. Minä juoksin hänen perässäänsä ja yritin olla eksymättä pimeässä väenpaljouteen. Muutamaan otteeseen kadotin hänet näkökentästäni, mutta onnistuin aina vihreän rinkkani saamaan näkökenttääni ja nopeutin askeleitani.

Bussiasema huokui tyhjyyttä. Vain minä ja majapaikkani isäntä joka jutteli jonkun paikallisen kanssa. En ymmärtänyt sanaakaan. Kunnes minua kehotettiin hyppäämään mopon kyytiin.

Hymähdin ja kysyin miksi. Heitin ihan vitsinä, että unohditteko kokonaan minut? Mopopoika, joka ei ollut tottunut valehtelemaan turisteille vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi että kyllä. He unohtivat sinut.

Suljin silmäni ja mietin että ei tämä voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla mahdollista.

Koska mitään muuta mahdollisuutta minulla ei ollut, kuin hypätä mopon kyytiin ja tyytyä siihen, että nyt sitten mennään jonkun muun johdolla kuin minun.

Minulla ei ollut tietoa, lähdemmekö seuraamaan bussia, jonka kyytiin minun piti aikoja sitten nousta. Vai ajammeko tien varteen ja hommaamme minulle uuden bussin. Minun piti vain luottaa siihen, että mopokuski tiesi mitä tehdä.

Matka, jonka mopolla taitoimme oli kaikesta huolimatta mukava. Vaikka jossain mielessäni oli taas se kiukku tekemässä tepposia. Silti hymyilin. Minä ja mopo. Pimeä tie ja taivaalla täydellinen tähtitaivas.

Kuljimme puiden reunustamaa tietä pitkin. Vasemmalla puolellellani virtasi joki, joka oli saanut valaistuksen juhlan kunniaksi. Tien vierusta oli täynnä kojuja, joista nenääni kantautui uskomattomia tuoksuja.

Jos minua ei olisi unohdettu, en olisi nähnyt juhlivia Burmalaisia ja kuullut raikuvia nauruja. En olisi kiitänyt halki pimeyden ihaillen valaistua jokea. En olisi tuntenut lämpöisen tuulen nuolevan kasvojani ja tuntenut sitä, miltä tuntuu olla matkalla jonnekkin. Jonnekkin, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Silti se tuntui jollain oudolla tavalla puskevan euforiaa suoniini.

Reilun tunnin päästä mopo pysähtyi ja seisoin taas keskellä maantietä. Puita pimeydeltä en nähnyt, mutta ei se haitannut. Minun ei tarvinnut niitä nähdä, minä tiesin että täällä ei ole mitään muuta kuin minä ja maantie. Mopokuskini ja pari paikallista odottamassa seuraavaa bussia.

Kome tuntia sitten minun olisi pitänyt istahtaa bussin kyytin. Kolme tuntia sitten. Ja vasta nyt minä nousin bussin kyytiin.

Jotain onnea matkassani sentään oli. Olin seuraavassa määränpäässäni kolme tuntia myöhemmin. Olin perillä vasta aamu viideltä.