Pidä minut pystyssä

En tiedä, miksi olin herkemmällä päällä kuin yleensä. Edellinen ilta oli mennyt hyvin ja aamulla olin saanut yllätyksenä kupin kahvia ja muutaman keksin, joiden turvin matkani jatkui.

Bussiasemalla vastassani oli bussi, joka näytti hiukan vanhemmalta, kuin mikään bussi mihin olin koko matkani aikana noussut. En pelännyt että se hajoaa matkalla, en pelännyt sen kyytin nousemista, mutta katselin sitä hiukan ihmeissäni. Yksikin väärä sana, olisin purskahtanut itkuun.

Ikkunassa hymyili Mr. Bean ja ajattelin, että kyllä minäkin pystyn jos Mr. Bean pystyy.

Matka oli yksi helvetti. Toivoin, että bussi ei pysähtyisi niin useasti kuin se sen teki. Toivoin, että minun ei tarvitse nousta bussista ulos, se oli minun turvani. Turvani maailmalta, joka sai minut voimaan pahoin. Maailmalta, joka laittoi minut itkemään näkymättömiä kyyneleitä.

Jokaisella pysähdyksellä bussiin tuli uusia ihmisiä lisää, toiset kerjäämään rahaa ja toiset myymään ruokaa. Avoimesta ikkunasta jokainen näki minut ja kädet ojossa ojentelivat avoimia kämmeniä minua kohti.

Tauolla jolloin astuin ulos suojastani, minut ympäröi naiset ja lapset. Heidän kasvonsa ja pieneen kuppiin ojennetut kädet saivat minut pieneen panikkiin, jossa jalkani eivät liikkuneet ja silmäni katsoivat kaukaisuuteen. En voinut antaa heille rahaa, en voinut. Se oli oma sääntöni. Jos olisin alkanut kaivamaan seteleitä taskuni pohjalta, olisin saanut koko kylän ympärilleni. Ja nyt ne kymmenisen ihmistä tuntui olevan liikaa.

Olen aikaisemminkin kohdannut lapsia kädet ojossa. Olen aikaisemminkin saanut naiset kääntämään katseeni minua kohden. Olen aikaisemminkin nähnyt ne silmät, joissa on se yksi pyyntö.

Olen nähnyt huumattuja katulapsia. Olen nähnyt sen, miten kadut tyhjenee aseiden laukauksista. Olen nähnyt äidin kantavan kädetöntä lasta. Olen nähnyt paljon pahempaakin.

Mutta tänään kaikki tuntui niin pahalta. Tuntui, että jalkani eivät kanna. Tuntui, että olisin unohtanut tavan hengittää. Unohtanut jotain, jota ilman en kyennyt elämään. Hukannut silmäni, joilla on kyky nähdä se kauneus ympärilläni. Sulkenut korvani ja tukkinut suuni.

7 kilometriä ennen Bagania bussi pysähtyi ja minua kehoitettiin nousemaan pois. Tämä oli kuulemma minun pysäkkini. Katselin ympärilleni ja näin vain tien. En mitään muuta. Puistelin päätäni ja sanoin ehkä liiankin voimakkaasti että ei. En minä voi tähän jäädä. Ette te voi jättää minua kekselle ei mitään. Te ette voi!

Siitä alkoi kiivas väittely, jossa oli osallisena yksi matkustaja, joka osasi hiukan englantia. Minä heilutin kädessäni bussilippua, jossa oli määränpääksi merkattu Bagan. Mutta kuski oli minua vahvempi ja sanoi, että ei me sinne olla menossa. Bussi ajaa vain kaupungin ohitse.

Tartuin rinkkaani kaksin käsin kiinni ja tomerana sanoin, että en nouse bussista, en todellakaan. Te viette minut sinne, minne minä olen lippuni ostanut.

Tomeruus, joka antoi minulle vain muutaman minutin aikaa ja sitten jo huomasin seisovani yksin keskellä ei mitään. Bussi lähti nytkähdellen matkaan ja minä olin purskahtamaisillaan itkuun.

En tiedä mitä olisin oikein tehnyt, ellei bussissa englantia puhuva mies olisi ollut ystävällinen ja soittanut majapaikkaani, josta minulle järkättiin kyyti. En edes uskalla kuvitella, kuinka uuduttavaa se olisi ollut, talssia tukalassa helteessä rinkka selässä se 7 km.

Onni oli puolellani, vaikka aamusta alkaen se oli minut oman onneni nojaan jättänyt. Jos se haluasi vain kokeilla voimiani, niin se todellakin laittoi minut roikkumaan kaksin käsin kuilun reunalla. Rystyset valkoisina pidin itseäni hengissä.

Jos tämä oli koettelemus, jonka turvin olen saanut taas uuden voiman. En edes halua kuvitella, mitä minulla on vielä edessä. Mutta jotenkin minulla on fiilis, että tämän päivän jälkeen pystyn mihin tahansa. Pahempaa bussimatkaa ei voi olla luvassa. Ei minua enään kauemmaksi määränpäästä voida jättää. Vai voidaanko?

Minä kun luulin, että kaikki ongelmat bussilippujen ostosta ja oikeaan määränpäähän saapuminen olisi ollut vain joku typerä vitsi, jonka joku turisti oli joskus ilmoille päästänyt. Ei. Ei se ollut mikään vitsi.

Saman sain huomata lentolippujen ostossa. Yksi tuttavani yritti ostaa lentolippuja Baganista Mandalayaniin. Liput hän sai, mutta lento ei mennytkään sinne, minne hän halusi.

Mainokset

Moottoritie

Aamulla bussini oli myöshässä. Tai eihän se sellainen iso bussi ollut. Se oli tila-auto, joka korvasi bussin.

Minä sain istua etupenkillä, vallata huolettomasti kaksi paikkaa ja nauttia tiestä, joka eteeni avautui. Olin onnekkaassa asemassa, kun minun ei tarvinnut istua takana, monien muiden lailla tiivisti kuin sillit purkissa.

Edessämme oli tyjä tie, jonka molemmin puolin oli puita ja puita. Toisinaan niitä oli enemmän kuin toisinaan. Sateen kastelema maa teki tuhoja tielle ja minä katselin edessäni avautuvaa tietä lumoutuneena. Se oli parempi kuin televisio.

Kuski ei puhunut englantia. Ei kukaan muukaan. Minä en puhunut paikallista kieltä ja kommunikointi oli vain käsimerkein. Alkeellisten sellaisten.

Hetken luulin jo osuvani naulan kantaan, kun puhuin ruokatauolla Indonesiaa. En tiedä mistä aivojeni takalohkosta olin senkin esiin kaivanut ja nopeasti sen sinne takaisin pistin. Eivä he osanneet sanoa minulle mitään takaisin. Eivät tietenkään, koska he eivät ymmärtäneet. Huvittuneena istahdin alas ja puistelin päätäni. Olinpas minä typerä.

Magween saavuttua olin väsynyt. Bussiasemalta sain mopotaksin majapaikkaani, jossa onnekseni oli vapaita huoneita tarjolla. Koska olin väsynyt jätin kaupungin koluamisen väliin. Tosin ei siihen minulla olisi ollut aikaakaan, kun seuraavana aamuna olisi taas aikainen herääminen ja matka jatkuisi.

Illalla istuin majapaikkani ulkopuolella, sillä yhdellä penkillä joka oli puun alle pistetty. Katselin ohi kulkevia autoja ja kuuntelin yövuoroon saapuneen työntekijän kitaransoittoa. Viimeksi olin Uudessa-Seelannissa, kun sain upputua noihin kauniisiin sävelmiin. En voinut olla hymyilemättä, vaikka taivaalla ei ollutkaan sama tähtitaivas.

Majapaikkani isäntä oli aivan mielettömän ystävällinen. Hän huolehti siitä, että minulla oli kaikki hyvin. Ennen nukkumaan menoani hän oli vielä varmistanut, että olin saanut mahani täyteen ruokaa ja minulla olisi herätys aamua varten valmiina.

Aamulla hän oli keittänyt minulle kahvia ja tarjosi muutaman pikkuleivän.

Joskus niin pieni ystävällisyyden osoitus voi tuntua maailman suurimmalta teolta.