Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Mainokset

Kaikki on mahdollista – vaikka sitä ei uskoisikaan

Olin jo aikaisemmin leikkinyt ajatuksella, että teen vaelluksen Kalaw to Inle Lake. Mutta en jaksanut siihen enempää aikaani tuhlata, olinhan jo Austraaliassa ollessani lähettänyt vaelluskenkäni kotiin.

Kirosin sitä, miten olinkaan ollut niin typerä, mutta samalla muistin sen, miltä kevyempi rinkka tuntuikaan. Olihan paketissa lähtenyt paljon muutakin matkaan.

Silti se kutkutti mieltäni, kuin avaamaton suklaalevy keittiönkaapissa. Se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka kuinka hoin itselleni sen olevan mahdotonta.

Ja ns. vaeltajien mekkaan saapuminen ei auttanut yhtään. Huokuihan Kalawissa erilainen fiilis, kuin missään muussa paikassa, jossa olen ollut. Tännehän tultiin vain vaeltamisen takia.

Silti astuin sisään hämärään ravintolaan, jossa sain lisätietoa vaelluksesta. Koska vaelluskenkiä minulla ei ollut ja edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet maastosta paikoitellen todella vaikea kulkuisen, jouduin tyytymään kahden päivän mittaiseen vaellukseen. Sen kykenisin lenkkareillani tekemään.

Taas olin tyytyväinen siihen, että olin enempiä miettimättä mennyt sinne, minne sydämeni oli minut kuljettanut. Vaikka pieni pisto tuntui rinnassani, kun jouduin tyytymään vain kahden päivän mittaiseen vaellukseen, en voinut olla hymyilemättä.

Koska en ottanut vaellusta heti seuraavalle aamulle, minulla oli hyvin päivä aikaa kierrellä pientä Kalawia ympäriinsä ja käydä katsomassa parin tunnin ajomatkan päässä oleva luola, jossa oli tuhansia Buddhia.

Vaikka itse luola oli hiukan pettymys, niin matka sinne oli enemmän, kuin osasin odottaa. Miten olinkaan kaivannut sitä, että istun mopon kyydissä ja annan maisemien vilistä silmissä. Tuulen heilutella hiuksiani ja tuntea miten mopo kurvaa mutkassa.

Ja en voinut olla nauramatta. Muistin ensimmäisen kertani kun istahdin mopon kyytiin. Se tapahtui Indonesiassa, vilkkaassa Bandungin kaupungissa.

Muistan miten puristin kuskia rystyset valkoisina ja hoin koko pitkän matkan mielessäni ”me kuollaan ihan kohta, me kuollaan ihan kohta.”

Muistan miten jalkani tärisivät, kun hyppäsin mopon kyydistä pois ja kaverini nauroi minkä kykeni. Ja minä yritin rauhoitella itseäni muutamalla tupakalla. Ja paluumatka takaisin keskustaan oli sama mantra päässäni.

En olisi sillä hetkellä uskonut että voin joskus sanoa rakastavani sitä.