Halki pimeyden

Inle Lakelle saapuminen muutaman päivän vealluksen jälkeen oli eräänlainen shokki. Kaupungissa oli meneillään festarit ja se ihmispaljous oli todella hämmentävä.

Väsymys painoi ja jalkoja kolotti. Minulla ei ollut juuri voimia koluta yhtä Myanmarin suosituinta turistikohdetta läpikotaisin. Tyydyin vain kaupungin kaduilla hitaaseen löntystelyyn ja suunnittelemani polkypyöräretki sai jäädä vain suunnitelmaksi.

Koska vaellukseni loppui venematkalla läpi Inle Laken, en nähnyt mitään järkevää syytä tehdä uudelleen uutta veneretkeä järvelle. Retkeä josta olin kuullut vain pelkkää hyvää.

Vaikka kokemani venematka oli kirjailisesti vain läpikulkumatka, niin se oli antanut minulle niin paljon. Se oli ollut niin älyttömän kaunis. Vaikka en nähnyt auringon nousua ja paikallisia kalastajia kuin muutaman, en ollut valmis riskeeraamaan sitä, että kokemani venematka menettäisi sen hohdon.

Laiskana ja jalat turtana kokeilin Burmalaista hierontaa, joka oli enemmän kuin pettymys. Tai sitten olen vain tavallista vaativampi hierontojen suhteen.

Vaikka hieronta sai naurettavan alhaiset pisteet ja toisinaan se muistutti siltä, että joku olisi nyppinyt minua kuin pullataikinaa. Se teki silti ihmeitä kipeille jaloilleni. Tai ainakin niin sain itseni kuvittelemaan.

Kun oli aika lähteä ja vaihtaa maisemaa sattui taas kummia. Ja minä kun luulin, että Baganin jälkeen minulle ei voisi mitään sattua. Ei ainakaan mitään pahempaa.

Koska olin majapaikastani ostanut bussilipun seuraavaan määränpäähäni, siihen sisältyi majapaikasta nouto. Näin säästyin ylimääräiseltä säätämiseltä. Ehkäpä lippu tuli näin ostettuna hiukan kalliimmaksi, mutta en jaksanut siitä välittää. Euro tai kaksi enemmän, se ei kaatanut minun matkabudjettiani.

Istuskelin majapaikkani edessä ja katselin kelloa. Minut olisi pitänyt noutaa jo puolituntia sitten. Hetkeä aikaisemmin majapaikkani isäntä oli pyöritellyt käsissäänsä bussilippuani ja soittanut muutaman puhelun. Sanaakaan sanomatta hän oli paikalta poistunut.

Katselin hiekkatiellä käveleviä paikallisia. Aurinko teki laskua ja päivä oli vaihtumassa yöksi. Minä olin levoton. Katsoin kelloani uudelleen ja yritin saada synkiksi muuttuneet ajatukseni hiukan aurinkoisimmiksi.

Lattia narisi isännän jakojen alla. Narina loppui kun hän saapui viereeni. Hetken hiljaisuus ja hänen katseestaan olisi sokeakin osannut lukea sen, että nyt ei ihan kaikki taida olla kunnossa.

Hän pyysi uudelleen bussilippuni ja katseli sitä. Ei se miksikään ollut muuttunut, sama paperinen lippu kuin tuntia aikaisemminkin.

Isäntä heitti rinkkani selkäänsä ja kertoi, että auto jonka piti tulla noutamaan minut on matkalla tänne. Mutta helpompaa olisi, jos me kävelisimme bussiasemalle. Säästäisimme näin aikaa. Olihan kadut täynnä juhlivia Burmalaisia.

Hän lähti ripein askelin kohti bussiasemaa. Minä juoksin hänen perässäänsä ja yritin olla eksymättä pimeässä väenpaljouteen. Muutamaan otteeseen kadotin hänet näkökentästäni, mutta onnistuin aina vihreän rinkkani saamaan näkökenttääni ja nopeutin askeleitani.

Bussiasema huokui tyhjyyttä. Vain minä ja majapaikkani isäntä joka jutteli jonkun paikallisen kanssa. En ymmärtänyt sanaakaan. Kunnes minua kehotettiin hyppäämään mopon kyytiin.

Hymähdin ja kysyin miksi. Heitin ihan vitsinä, että unohditteko kokonaan minut? Mopopoika, joka ei ollut tottunut valehtelemaan turisteille vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi että kyllä. He unohtivat sinut.

Suljin silmäni ja mietin että ei tämä voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla mahdollista.

Koska mitään muuta mahdollisuutta minulla ei ollut, kuin hypätä mopon kyytiin ja tyytyä siihen, että nyt sitten mennään jonkun muun johdolla kuin minun.

Minulla ei ollut tietoa, lähdemmekö seuraamaan bussia, jonka kyytiin minun piti aikoja sitten nousta. Vai ajammeko tien varteen ja hommaamme minulle uuden bussin. Minun piti vain luottaa siihen, että mopokuski tiesi mitä tehdä.

Matka, jonka mopolla taitoimme oli kaikesta huolimatta mukava. Vaikka jossain mielessäni oli taas se kiukku tekemässä tepposia. Silti hymyilin. Minä ja mopo. Pimeä tie ja taivaalla täydellinen tähtitaivas.

Kuljimme puiden reunustamaa tietä pitkin. Vasemmalla puolellellani virtasi joki, joka oli saanut valaistuksen juhlan kunniaksi. Tien vierusta oli täynnä kojuja, joista nenääni kantautui uskomattomia tuoksuja.

Jos minua ei olisi unohdettu, en olisi nähnyt juhlivia Burmalaisia ja kuullut raikuvia nauruja. En olisi kiitänyt halki pimeyden ihaillen valaistua jokea. En olisi tuntenut lämpöisen tuulen nuolevan kasvojani ja tuntenut sitä, miltä tuntuu olla matkalla jonnekkin. Jonnekkin, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Silti se tuntui jollain oudolla tavalla puskevan euforiaa suoniini.

Reilun tunnin päästä mopo pysähtyi ja seisoin taas keskellä maantietä. Puita pimeydeltä en nähnyt, mutta ei se haitannut. Minun ei tarvinnut niitä nähdä, minä tiesin että täällä ei ole mitään muuta kuin minä ja maantie. Mopokuskini ja pari paikallista odottamassa seuraavaa bussia.

Kome tuntia sitten minun olisi pitänyt istahtaa bussin kyytin. Kolme tuntia sitten. Ja vasta nyt minä nousin bussin kyytiin.

Jotain onnea matkassani sentään oli. Olin seuraavassa määränpäässäni kolme tuntia myöhemmin. Olin perillä vasta aamu viideltä.

Mainokset

Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.