Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Mainokset

Pala paratiisia

Olin venematkalla tutustunut minua vanhempaan naiseen. Hänelläkin oli avoinna kaikki se, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun veneemme kolahtaa rantaan.

Hän oli juuri lopettanut työnsä Uudessa-Seelannissa ja seuraava määränpää hänellä oli Intia. Sinne hän oli menossa ystävänsä kanssa opettelemaan joogaa. Kunnes olisi aika palata Englantiin, sinne mistä hän oli 7 vuotta sitten lähtenyt.

En tiedä mikä sattuma pelissä oli, mutta kaikki tuntui niin oudolta. Hän oli juuri aloittamassa elämää, josta minä olin hiukan salaa haaveillut. Hän oli juuri asunut 7 vuotta maassa, jonne minä olin osan sydäntäni jättänyt. Ja hänellä oli paluu kotiin, kuten minullakin. Minulla tosin aikaisemmin kuin hänellä.

Rantaan saavuttua päätimme hypätä saman tuktukin kyytiin ja käydä kysymässä samasta hostellista vapaita huoneita. Ja siitä yhteinen, neljän päivän mittainen reissumme sitten alkoi.

Me olimme ihme kaksikko, kuin yö ja päivä. Silti samaan suuntaan jollain käsittämättömällä yhteisenergialla puhalsimme.

Saimme kaiken elämään mikä ympärillämme oli. Saimme ympärillemme kaaoksen, joka oli kaunis sellainen. Me olimme kuin kaksi kauan kadoksissa ollutta ystävää, jotka viimein kohtasivat ja eivätkä oikein tienneet kumpi puhuu ensin ja kumpi kuuntelee. Emme mekään tienneet. Me vain menimme ja elimme. Nauroimme kuin viimeistä päivää ja nautimme kaikista niistä kommelluksista, jotka eteemme tuli.

Hostellimme oli ränsistynyt, ehkäpä parhaat päivänsä nähnyt kolmikerroksinen majapaikka, joka oli kaikessa kaoottisuudessaansa aivan mielettömän ihana.

Se oli ensimmäinen paikka, joka Napierin jälkeen tuntui kodilta. Se oli ihana sokkelo, josta ei aina löytänyt etsimäänsä.

Rakastin narisevia rappusia, joita oli ihana mennä ylös ja alas. Ihastuin pieneen parvekkeeseen, josta saattoi ihmetellä alla avautuvaa elämää ja kuunnella katujen hälinää.

Uusi kaverini ja hostellini oli saanut minussa uutta energiaa pursuamaan ja sitähän pursusi oikein yli äyräiden. Minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon onnea jaettavana sitä haluaville.

Tuntui hiukan surulliselta törmätä muihin turisteihin, joiden ilmeet eivät hiponeet lähellekkään sitä onnellisuutta, jota minä koin. He olivat vain sulkeneet silmänsä siltä kauneudelta miltä Hpa-ani heille tarjosi. He olivat sokeutuneita siihen, miten turismilta koko paikka vaikutti, vaikka se ei siltä omaan silmääni vaikuttanut.

Täällä oli ehkäpä ravintoloissa sekä pienissä kahviloissa ruokalistat myös englanniksi ja muutama paikka, joista saattoi mopon vuokrata. Mutta ei se minusta tehnyt paikasta turistihelvettiä.

Sama valonjuhla jatkui täälläkin, josta olin saanut jo hiukan ensimakua Inle Lake:lla ollessani. Se oli aivan uskomattoman kaunista, miten koko paikka muuttui auringon laskeuduttua.

Ovien ja ikkunoiden eteen oli laitettu kynttilöitä. Joen varsi oli valaistu tuhansilla valoilla ja puiden oksilla riippui hentoja paperisia lyhtyjä. Ihmisiä oli liikkellä älyttömän paljon ja se sai minun pääni vielä enemmän pyörälle.

Minä ja kaverini vaelsimme kaduilla ja ihmettelimme näkemäämme. Kävimme paikallisessa tempelissä katsomassa juhlivia paikallisia ja kuljimme massan mukana suut sepposen selällään. Se oli niin maagista. Se oli niin outoa. Se oli aivan uskomattoman hienoa.

700

Ison ja asfaltoidun päätien kun jätti jälkeensä ja suuntasi kohti kapeita hiekkaisia teitä ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka kohteenamme oli aina jokin niistä Hpa-anin ympäristössä olevista luolista, niin eksyimme matkallamme useaan otteeseen ja löysimme paikkoja, joita edes kartassamme ei ollut.

Kohtasimme paikallisia vijeliöitä ja näimme lukuisia riisipeltoja. Juttelimme paikallisten lasten kanssa ja teimme tuttavuutta papatteja räjäyttävien munkkipoikien kanssa.

Kolusimme lukuisia luolia ja hämmästelimme niiden seinillä olevia Buddhia. Näimme auringonlaskussa lepakkoparvia ja kuljimme pimeätä luolaa päästä päähän.

Istuimme pienellä puisella veneellä ja ihailimme ympärillä avautuvaa maisemaa.

678

Se mitä koin ja näin tuntui niin uskomattomalta. Se oli niin kaunista. Se oli niin uskomatonta. Välillä mietti, että jos sormella piirtäisin ilmaan viivan, niin katoaisiko kaikki tämä. Jos tämä onkin vain jokin kaunis heijastus.

Ei ihme, että paikkaa kehutaan yhdeksi Myanmarin kauneimmaksi paikaksi, jonka koluamiseen tarvitsee sen muutaman päivän ja mopon.

723

Se oli kuin kaunis paratiisi, josta löysi aina jotain uutta ja kiehtovaa, kun hiukan vain väärin luki karttaa ja eksyi tieltä.

Se oli paikka, jossa ajettiin mopolla pimeyden keskellä etsien oikeata tietä takaisin kaupunkiin.

Se oli paikka, jossa pysähdyttiin syömään täydellistä ruokaa ja tekemään tuttavuuttaa paikallisten kanssa.

Se oli paikka, jossa aika hukkui ja elämä tuntui ihanalta.

726

Veneretki

Mawlamyine oli pieni kaupunki joen varrella, jossa ei oikeastaan ollut mitään. Se oli perinteinen Myanmarilainen kaupunki, jossa kadut huokuivat tyhjyyttä ja muutama turisti käveli kaduilla tähyillen sumuisen joen maisemia.

Se oli paikka, jossa oli paljon vanhaa ja hiukan uutta. Usva joka vyöryi joen yltä vangitsi kaupungin hiljaiseen tyhjyyteen. Aika tuntui pysähtyvän ja elämä jähmettyi paikoilleen.

Kaupunki, jossa saattoi kuulla ranteessa tikittävän kellon ja narisevan hiekan kengänpohjien alla.

Minä kävelin päättäväisesti joen vartta kohti hostellia, jossa en kuitenkaan yöpynyt. En halunut ottaa sitä riskiä, että luteet valtaavat viimeisinä vapauden kuukausina rinkkani. En tiedä kuinka totta jokainen sana Tripadvisorissa oli, mutta maininta luteista sai minut etsimään yöpaikan muualta.

Vaikka paikassa en yöpynytkään, sain sieltä sen, miksi olin koko kaupunkiin saapunut. Venematka Mawlamyinesta Hpa-aniin.

Venematka alkoi aamulla aikaisin, mutta kuitenkin valoisaan aikaan. Pieni puinen vene liikkui hitaan rauhallisesti kohti pohjoista ja hiljalleen sumu hälveni.

Mieleni oli levollinen ja kevyt. Aaltojen lipatus ja tasaisesti keinuva vene lisäsi vain uneliaisuutani ja saatoin rennon letkeästi loikolla veneen puisella penkillä. Antaa vain ajan mennä.

Joella oli paikallisia kalastajia, jotka eivät olleet meidän venettä näkevinäänkään. Tai sitten he olivat vain niin uppoutuneita omaan työhönsä, että yksi vene sinne tai tänne ei heidän maailmaansa mullistanut.

Toisinaan rannalla näkyi lapsia, joiden iloiset kiljahdukset sai suupieleni kääntymään vielä lähemmäksi korvia. Se oli sanaton sopimus. He vilkkuttavat meille ja minä vilkutan heille.

Myanmar näytti hiljalleen oman kauneutensa. Sen, miksi niin moni on sen pauloihin joutunut.

Myanmar on kuin kiukutteleva neiti. Yhdellä hetkellä olet korvia myöten rakastunut ja seuraavalla kerralla haluat mahdollisimman kauas koko paikasta. Olisit valmis repimään koko maan irti maailmankartalta ja polttamaan matkaoppaasi roviolla.

Kunnes sydämesi sulaa uudelleen, kun Myanmar hiukan vain keikistelee edessäsi. Viattoman veikeästi. Ja olet taas polttanut näppisi. Eiliset huudot ovat hiljentyneet korvissasi ja tunnet taas sen janon.

Ei pahaa ellei jotain hyvää.