Day trip

Yksi valokuva ja olin taas matkalla sinne mistä se oli otettu. Että minä olen niin helppo tapaus.

En jaksanut lähteä busseilla suhamaan, joten otin majapaikasta valmiin retken, no jos edestakaista kyytiä voi edes retkeksi kutsua.

Mt. Popa oli lyhyen matkan päästä Baganista. Se oli aivan erilainen kuin Bagan, jonka hiekkaiset tiet olivat turistien peitossa. Bagan oli se paikka josta saattoi löytää sen turismin, jolla Myanmaria oli kehuttu ja toisinaan myös kirottu.

Vaikka en ollut ainoa turisti Mt. Popalla, siellä oli erilainen fiilis kuin Baganissa. Hälinä ja meteli tuntui herättävän minut jollain uudella tavalla. Olinhan leijunut jossain hyvänolon usvassa sen ajan, mitä Baganissa olin temppeleitä kierrellyt.

Vaikka mt. Popa ja sen korkeudessa sijaitseva temppeli ei ollut kaunein minkä olen nähnyt, se oli silti vierailun arvoinen paikka.

Myanmarin temppelit olivat aivan erilaisia, mitä olin aikaisemmin Aasian matkoillani kohdannut. Thaimaasta tuttu järjestelmällisyys ja siisteys oli kaukainen muisto.

Useimmiten niistä oli maali hilseillyt ja aika tehnyt tuhoja. Ne olivat rikkinäisiä ja likaisia. Kuin hylättyjä paikkoia, joista ei pidetä huolta. Toisinaan kultaukset olivat varisseet tuulen mukana maahan ja toisinaan vain kultainen huippu oli ainoa asia, jota oli kunnossa pidetty.

Temppeleissä oli aistittavissa se, että minä naisena olin jotain vähempi arvokkaampaa kuin miehet. Minulla ei ollut oikeutta mennä tiettyihin alueisiin. Silti minulta oltiin valmiita ottamaan yhtä muhkeita lahjuksia, kuin miehiltä.

Katsoin valkoisen maalin hilseilemää seinää, jossa home oli alkanut valtaamaan sitä hitaasta mutta päättäväisesti. Katson likaisia halkeamia. Katsoin ympärillä olevia huonekaluja. Jotka oli vain jätetty siihen, kuin niille ei olisi löydetty mitään muuta paikkaa. Se oli kuin varasto, ilman seiniä. Ne olivat vain siinä, tuulen ja auringon armoilla.

Kaivoin kamerani esille ja yritin saada sen kauneuden ikuistettua. Ehkä en siinä onnistunut, mutta onnistuin katsomaan maailmaa taas eri kulmasta. Joskus se homekkin on kaunista.

Mainokset

Onni

Minä olin onnekas. Sateet olivat sinä aamuna loppuneet, kun bussi jätti minut 7km päähän kaupungista. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja allani oli polkupyörä. Yksi hiton pyörä ja minä olin enemmän kuin onnellinen.

Edellisenä iltana näin auringonlaskun ja aamulla sen nousun. Leijailin jossain taivaan ja avaruuden välimaastossa.

Vaikka aamupalalla ampiainen tuli ja pisti minua rinnan yläpuolelle, en antanut sen masentaa minua. Vaikka rintaa pisti ja sydän hakkasi tavanomaista kiivaammin, en jaksanut siitä välittää. Minulla ei ollut aikaa viilentää punaista aluetta jääpaloilla, joita majapaikkani henkilökunta minulle pienessä paniikissa tarjosikin.

Päivä meni hujauksessa ja minulta jäi niin paljon näkemättä. Kuumuus verotti voimiani ja polkupyörällä paikasta toiseen liikkuminen oli todella uuvuttavaa. Ehkäpä siksi minä olin niitä harvoja, jotka menivät paikasta toiseen pyörällä. Jos olisin edellisenä iltana tiennyt mikä minulla on edessä, olisin kiltisti sen sähköpyörän vuokrannut.

Mutta minä en lannistunut. Join litratolkulla vettä ja pysähdyin kojuista haukkaamaan pientä purtavaa. Ja matka jatkui. Bagan oli kuin kadotettu maailma ja minä olin sen löytäjä.

Kuljin pieniä sivuteitä pitkin ja kolusin niiden päädyissä olevat temppelit. Kiersin ne hitaasti ja hartaasti. Tutkin ehkä jokaisen polun liiankin tarkasti, koska aikani loppui.

Näin niin paljon ja varmaankin yli puolet temppeleistä jäi näkemättä. Olisin voinut olla täällä vaikka ikuisuuden. Kiivetä vain jonkun temppelin huipulle ja antaa katseen vaeltaa. Ihailla sitä maisemaa, mikä eteeni avautui.

Vaikka matkani ei tänne ollut helppo, minä pääsin tänne.

Se tunne, kun tajuaa, että minä olen se, joka on tämän kaiken takana. Minä ja minun jalkani sekä lukemattomat unelmat.

Uusi elämä. Uusi aamu

Otsalamppuni veteli viimeisiä. Silti pistin sen päähäni ja hyppäsin pyörän selkään. Edessä olisi taas sama tie, jota olin edellisenä iltana kulkenut. Edessäni oli sama määränpää, jossa sydämeni oli saanut uutta verta pumpattavaksi.

Kaveri polki edessä ja minä hiukan hänen takanaan. Otsalamppuni ei valaissut juuri mitään ja kaverin sitä vähemmän. Hän ei tajunnut pitää valokeilaa maata vasten. Ja minä olin liian kaukana, jotta hän olisi huutoni kuullut.

Aurinko alkoi värjäämään taivaankantta, tuoden esille punaisen eri sävyt. Keltainen leikki taivaalla ja minä olin onnellisempi kuin eilen.

Usva peitti maan ja sen siimeksissä kohoili temppeleitä. Näky oli maaginen. Niin epätodellinen. Kuin olisin ollut jossain sadussa, missä prinsessa löytää prinssin.

Minulla ei ollut tarvetta jutella. Minulla ei ollut ääntä saati sanoja. Minulla oli kaikki silmieni edessä, mikä ruokki sieluani. Minulla oli melkin kaikki, mitä sillä hetkellä saatoin toivoa.

Olisin vain toivonut äitini rinnalleni. Siihen viereeni seisomaan ja katselemaan maailman kauneinta auringonnousua, jonka olen elämässäni nähnyt.

Olisin niin toivonut, että hän olisi juuri tämän hetken kanssani jakanut. Ei kukaan muu, kuin äitini. Olisin niin halunut, että hän näkisi sen mitä minä näen. Hän kokisi sen, mitä minä koin.

Vaikka äitini veteli varmaan samaan aikaan päiväunia kotonaan, hän oli silti vierelläni, ajatuksissani kauniissa.

Suljin silmäni. Pystyin melkein muistamaan miltä se tuntui, kun hän pistää hiussortuvani takaisin korvani taakse. Samalla sipaisee poskeani hellästi. Kuten hänellä oli tapana tehdä, kun olin lapsi.

Etenkin sinä yhtenä hetkenä, jonka muista kaikista parhainten. Hetkenä, jolloin tajusin sen, että äidithän rakastavat lapsiaan.

Sun goes down

Hyppäsin polkupyörän selkään ja huikkasin kädellä kiitokset kojun pitäjälle. Minulla olisi 24h aikaa, kunnes pyörä olisi palautettava. Minulla oli taas allani uljas ratsu. En voinut olla onnellisempi.

Vaihteeksi kädessäni oli kartta. Tällä kertaa se oli ehkäpä parasta laatua, mitä olin matkani aikana käteeni saanut. Katsoin kelloa ja sitten siirsin katseeni taivaalle. Minulla on tunti aikaa. Minä kerkiän ihan hyvin.

Edessäni oli pitkä tie ja toisinaan puiden siimeksistä kohosi temppeleitä. Vatsanpohjassani nipisteli. Olin juuri siellä, minne olen aina halunut päästä. Olen täällä. Mieleni olisi tehnyt huutaa ja levittää kädet sivuille. Pidin silti käteni tiukasti ohjaustangossa kiinni ja kuljin vauhdilla eteenpäin. Minulla ei ollut aikaa pysähtyä ja ihailla temppelitä. Minulla ei ollut varaa kadottaa hampaitani tai murtaa käsiäni. Minun piti keritä määränpäähäni.

Aurinko alkoi tekemään laskua kun pysähdyin temppelin eteen. En ollut ainoa, joka oli tullut katsomaan auringonlaskua. Ympärilläni oli lukuisia turisteja ja kaupustelijoita. Se oli huvittavaa. Aikaisemmin en ollut juuri ketään turistia lisäkseni nähnyt ja nyt tuntui, että kaikki olivat täällä. Todistamassa yhtä luonnon kauneinta näytelmää.

Pistin sandaalini reppuun, en kuitenkaan olisi niitä löytänyt enään pimeyden laskeuduttua muiden kenkäparien joukosta. Kietaisin sarongin lanteilleni ja lähdin kiipeämään ylös. Temppelin rappuset olivat hiukan hankalat nousta ylös. Ne olivat jyrkät ja askelmat olivat ainakin puolimetriä korkeita. Tai siltä ne tuntuivat. Jouduin pitämään sarongista kiinni, kuin hieno neiti ja toisella kädellä metallisesta kaiteesta, joka piti minut pystyssä.

Pidin katseeni kiinni rappusissa ja jaloissani. Olisin halunut pysähtyä ja kurkata olkapääni taakse. Mutta minä olin vahva. Vasta sitten, kun olen ihan huipulla asti. Vasta sitten.

Yksi pitkä sisäänhengitys ja toinen ulos. Hengitys joka puhdisti keuhkoni. Yksi hengitys ja se antoi minulle kaiken, mitä olin matkallani halunut kokea. Suljin silmät ja avasin ne. Suljin uudelleen ja hymyilin.

Se näky, joka temppelin huipulta avutui oli jotain niin todella kaunista. Tunsin sen päästä varpaisiin asti. Sitä ei voi selittää, miltä se tuntui kun olin siellä, minne olen aina halunut päästä. Katsoin juuri sitä maisemaa, jonka olin aikoinani jonkun lehden sivuilta talteen repäissyt. Seisoin juuri siellä, mistä olin vuosia unelmoinut.

Minulla ei ollut sanoja. Minulla oli vain silmäni ja sydän. Ne olivat pakahtumaisillaan onnesta.

Vaikka kamerani veteli viimeisiä, en välittänyt siitä. Minulle riitti se, että kykenin kaiken näkemäni tallentamaan sydämeeni.

Pidä minut pystyssä

En tiedä, miksi olin herkemmällä päällä kuin yleensä. Edellinen ilta oli mennyt hyvin ja aamulla olin saanut yllätyksenä kupin kahvia ja muutaman keksin, joiden turvin matkani jatkui.

Bussiasemalla vastassani oli bussi, joka näytti hiukan vanhemmalta, kuin mikään bussi mihin olin koko matkani aikana noussut. En pelännyt että se hajoaa matkalla, en pelännyt sen kyytin nousemista, mutta katselin sitä hiukan ihmeissäni. Yksikin väärä sana, olisin purskahtanut itkuun.

Ikkunassa hymyili Mr. Bean ja ajattelin, että kyllä minäkin pystyn jos Mr. Bean pystyy.

Matka oli yksi helvetti. Toivoin, että bussi ei pysähtyisi niin useasti kuin se sen teki. Toivoin, että minun ei tarvitse nousta bussista ulos, se oli minun turvani. Turvani maailmalta, joka sai minut voimaan pahoin. Maailmalta, joka laittoi minut itkemään näkymättömiä kyyneleitä.

Jokaisella pysähdyksellä bussiin tuli uusia ihmisiä lisää, toiset kerjäämään rahaa ja toiset myymään ruokaa. Avoimesta ikkunasta jokainen näki minut ja kädet ojossa ojentelivat avoimia kämmeniä minua kohti.

Tauolla jolloin astuin ulos suojastani, minut ympäröi naiset ja lapset. Heidän kasvonsa ja pieneen kuppiin ojennetut kädet saivat minut pieneen panikkiin, jossa jalkani eivät liikkuneet ja silmäni katsoivat kaukaisuuteen. En voinut antaa heille rahaa, en voinut. Se oli oma sääntöni. Jos olisin alkanut kaivamaan seteleitä taskuni pohjalta, olisin saanut koko kylän ympärilleni. Ja nyt ne kymmenisen ihmistä tuntui olevan liikaa.

Olen aikaisemminkin kohdannut lapsia kädet ojossa. Olen aikaisemminkin saanut naiset kääntämään katseeni minua kohden. Olen aikaisemminkin nähnyt ne silmät, joissa on se yksi pyyntö.

Olen nähnyt huumattuja katulapsia. Olen nähnyt sen, miten kadut tyhjenee aseiden laukauksista. Olen nähnyt äidin kantavan kädetöntä lasta. Olen nähnyt paljon pahempaakin.

Mutta tänään kaikki tuntui niin pahalta. Tuntui, että jalkani eivät kanna. Tuntui, että olisin unohtanut tavan hengittää. Unohtanut jotain, jota ilman en kyennyt elämään. Hukannut silmäni, joilla on kyky nähdä se kauneus ympärilläni. Sulkenut korvani ja tukkinut suuni.

7 kilometriä ennen Bagania bussi pysähtyi ja minua kehoitettiin nousemaan pois. Tämä oli kuulemma minun pysäkkini. Katselin ympärilleni ja näin vain tien. En mitään muuta. Puistelin päätäni ja sanoin ehkä liiankin voimakkaasti että ei. En minä voi tähän jäädä. Ette te voi jättää minua kekselle ei mitään. Te ette voi!

Siitä alkoi kiivas väittely, jossa oli osallisena yksi matkustaja, joka osasi hiukan englantia. Minä heilutin kädessäni bussilippua, jossa oli määränpääksi merkattu Bagan. Mutta kuski oli minua vahvempi ja sanoi, että ei me sinne olla menossa. Bussi ajaa vain kaupungin ohitse.

Tartuin rinkkaani kaksin käsin kiinni ja tomerana sanoin, että en nouse bussista, en todellakaan. Te viette minut sinne, minne minä olen lippuni ostanut.

Tomeruus, joka antoi minulle vain muutaman minutin aikaa ja sitten jo huomasin seisovani yksin keskellä ei mitään. Bussi lähti nytkähdellen matkaan ja minä olin purskahtamaisillaan itkuun.

En tiedä mitä olisin oikein tehnyt, ellei bussissa englantia puhuva mies olisi ollut ystävällinen ja soittanut majapaikkaani, josta minulle järkättiin kyyti. En edes uskalla kuvitella, kuinka uuduttavaa se olisi ollut, talssia tukalassa helteessä rinkka selässä se 7 km.

Onni oli puolellani, vaikka aamusta alkaen se oli minut oman onneni nojaan jättänyt. Jos se haluasi vain kokeilla voimiani, niin se todellakin laittoi minut roikkumaan kaksin käsin kuilun reunalla. Rystyset valkoisina pidin itseäni hengissä.

Jos tämä oli koettelemus, jonka turvin olen saanut taas uuden voiman. En edes halua kuvitella, mitä minulla on vielä edessä. Mutta jotenkin minulla on fiilis, että tämän päivän jälkeen pystyn mihin tahansa. Pahempaa bussimatkaa ei voi olla luvassa. Ei minua enään kauemmaksi määränpäästä voida jättää. Vai voidaanko?

Minä kun luulin, että kaikki ongelmat bussilippujen ostosta ja oikeaan määränpäähän saapuminen olisi ollut vain joku typerä vitsi, jonka joku turisti oli joskus ilmoille päästänyt. Ei. Ei se ollut mikään vitsi.

Saman sain huomata lentolippujen ostossa. Yksi tuttavani yritti ostaa lentolippuja Baganista Mandalayaniin. Liput hän sai, mutta lento ei mennytkään sinne, minne hän halusi.