Golden Rock

Aluksi olin suunnitellut kiertäväni paikan kaukaa. Missään vaiheessa se ei tuntunut mitenkään kiinnostavalta. Yksi kullanväriseksi maalattu kivi, mitä kiehtovaa siinä muka oikein olisi? Olin nähnyt sen niin monessa valokuvassa ja se riitti minulle.

Ja silti löysin itseni sieltä. Vaikka en ollut kuullut kenenkään turistin kehuvan sitä. Koska minulla oli aikaa, niin yllätyksekseni olin alkanut ajattelemaan paikalla käymistä. Ajattelin, että pitihän minun nähdä paikka, joka on Myanmarilaisille pyhä.

Paikka, jossa on yksi kivi. Paikka, jonne matkustetaan maan toiselta puolelta. Istutaan bussissa se 20 tuntia ja ikuistetaan itsesä kiven juurelta.

Kylä, jonka kupeessa kyseinen kivi oli, oli kuin mikä tahansa suuren nähtävyyden ympärille rakennettu alue. Koska kyseessä oli paikallisille suuri ja tärkeä paikka, niin suurin osa ns. turistikrääsästä oli tarkoitettu juuri heille.

Kylänpahanen kuten osasinkin odottaa, oli aivan kamala paikka, jossa ei ollut mitään muuta kuin metritolkulla kojuja kojujen perään. Mutta tämänhän osasin jo odottaa, joten mitään suuria pettymyksiä en kokenut.

Itse luostarialue oli omaan makuuni todella masentava. Vaikka kaunis se paikoitellen olikin, niin en pitänyt siitä fiiliksestä minkä se minussa aikaan sai.

Koska olen nainen. Juuri siksi.

Minulla ei ollut oikeutta mennä temppelin tiettyyn osiin, saati edes lähelle sitä kiveä. Sille pyhimmälle tasanteelle, jossa olisin saanut omin pikku kätösin kiveä koskettaa. Se oli vain miehille.

Silti joudin maksamaan pääsylipusta saman verran kuin miehet.

Ymmärrän sen, että turistina en ole tervetullut joihinkin paikkoihin. Tai sen, että en kuuluu tiettyyn uskontokuntaan, niin en pääse jonnekkin. Mutta se, että olen nainen tekee minusta vähäpätoisemmän jumalan edessä. Sitä minä en ymmärrä. Enkä tule koskaan ymmärtämäänkään.

Juttelin tovin paikallisen kanssa, joka tunsi alueen kuin omat taskunsa. Puhuimme Myanmarilaisten uskonnosta ja siitä, miten se vaikuttaa heidän jokapäiväiseen elämään. Miten he pyrkivät elämään elämänsä niin hyvin, että seuraavassa elämässä he eivät synny alempiarvoisempana, kuin mitä he nyt ovat.

Olisin voinut olla hiljaa, mutta en voinut olla kysymättä. Onko se sitten seuraus huonosta elämästä syntyä naisena? Teinkö minä jotain väärin edellisessä elämässäni, kun olen nainen?

Vaihdoimme aihetta nopeasti.

Minä poistuin alueelta näkemättä sitä auringonlaskua, jonka olisin halunut nähdä. Sumu oli peittänyt alueen ja pimeys otti paikan sanaakaan sanomata haltuunsa.

Vaikka mitään suuria elämyksiä en paikassa kokenut, olin kuitenkin iloinen siitä, että siellä tuli sitten käytyä.

Mainokset

Yö luostarissa

Se oli haaveni, jonka kerroin kaverille. Siitä tuli meidän yhteinen suunnitelma. Yhteinen päämäärämme. Kiipeämme vuorelle ja yövymme luostarissa. Se oli hullu suunnitelmamme, joka kupli vatsanpohjissamme. Se tuntui niin epätodelliselta, kunnes oli aika heittää päiväreput selkäämme ja aloittaa kiipeäminen.

Matka oli tuskainen ja tukala. Jokainen askelma, jonka otin tuntui puristavan minut pienen pieneksi. Kuin olisin taistellut maailmaa vastaan. Se oli matka, joka sai minut litimäräksi ja sydämeni hakkaamaan tuhatta ja sataa.

Olin jostain kumman syystä jättänyt lenkkarini rinkkani uumeniin ja kuvitellut pystyväni siihen varvastossuillani. Olinhan kuullut että osa noususta on rappusia ja rappusia, kunnes olisi edessä pieni polku jonka kunto oli loistava.

No rappusia oli. Niitä todellakin oli. Ja se polku, polkuhan se oli. Mutta kun koko matka oli yläviistoon ja hikiset jalkani eivät sandaaleissani pysyneet. Oli helpompaa heittää ne reppuun ja kulkea kuten paikalliset. Tai osa heistä.

Huipulla meitä oli vastassa hiljainen ja pieni luostari jossa yövyimme ohuen ohuilla bambumatoilla. Siellä oli meidän lisäksemme muutama munkki ja heidän oppipoikia. Se oli kaikessa yksinkertaisuudessa kaunis paikka.

Kylmä ämpärisuihku tuntui vain antavan energiaa väsyneeseen kehooni ja kova lattia tuntui turvalliselta nukkua. Munkkien hiljainen laulu oli kuin kauniista elokuvasta, jota ei ollut uskoa todeksi. Se oli kuin unta. Kaunista satua jonka keskellä minä ja kaverimme olimme.

Aamulla heräsimme vaimeisiin rukouskutsuihin ja ihailimme auringon esiin saapumista. Se oli niin ainutlaatuista, jota en olisi koskaan uskonut kokevani. Se oli niin äärimmäisen kaunista ja hentoa. Kuin ohuen ohuesta silkkipaperista taiteltu joutsen, jonka tuuli heittää lentoon.

Aamiaisen jälkeen oli edessä paluu alas, jonka teimme vuoren toista puolta pitkin. Se oli hiukan helpompaa, kuin ylöspäin meno. Olihan aikainen aamu ja ilma oli vielä ihan siedettävän ihana. Sanoisinko raikkaan viileä.

Vaikka edellisenä iltana olin ollut väsynyt, jalkani menivät kovaa kyytiä alas. Muutamaan otteeseen oli aikaa pysähtyä ja ihailla maisemia, kunnes taas mentiin ja lujaa.

Meillä oli kiire. Meidän piti ehtiä bussiin, jonka jälkeen molemmat taas jatkaisivat omaa matkaansa.

Pala paratiisia

Olin venematkalla tutustunut minua vanhempaan naiseen. Hänelläkin oli avoinna kaikki se, mitä seuraavaksi tapahtuu, kun veneemme kolahtaa rantaan.

Hän oli juuri lopettanut työnsä Uudessa-Seelannissa ja seuraava määränpää hänellä oli Intia. Sinne hän oli menossa ystävänsä kanssa opettelemaan joogaa. Kunnes olisi aika palata Englantiin, sinne mistä hän oli 7 vuotta sitten lähtenyt.

En tiedä mikä sattuma pelissä oli, mutta kaikki tuntui niin oudolta. Hän oli juuri aloittamassa elämää, josta minä olin hiukan salaa haaveillut. Hän oli juuri asunut 7 vuotta maassa, jonne minä olin osan sydäntäni jättänyt. Ja hänellä oli paluu kotiin, kuten minullakin. Minulla tosin aikaisemmin kuin hänellä.

Rantaan saavuttua päätimme hypätä saman tuktukin kyytiin ja käydä kysymässä samasta hostellista vapaita huoneita. Ja siitä yhteinen, neljän päivän mittainen reissumme sitten alkoi.

Me olimme ihme kaksikko, kuin yö ja päivä. Silti samaan suuntaan jollain käsittämättömällä yhteisenergialla puhalsimme.

Saimme kaiken elämään mikä ympärillämme oli. Saimme ympärillemme kaaoksen, joka oli kaunis sellainen. Me olimme kuin kaksi kauan kadoksissa ollutta ystävää, jotka viimein kohtasivat ja eivätkä oikein tienneet kumpi puhuu ensin ja kumpi kuuntelee. Emme mekään tienneet. Me vain menimme ja elimme. Nauroimme kuin viimeistä päivää ja nautimme kaikista niistä kommelluksista, jotka eteemme tuli.

Hostellimme oli ränsistynyt, ehkäpä parhaat päivänsä nähnyt kolmikerroksinen majapaikka, joka oli kaikessa kaoottisuudessaansa aivan mielettömän ihana.

Se oli ensimmäinen paikka, joka Napierin jälkeen tuntui kodilta. Se oli ihana sokkelo, josta ei aina löytänyt etsimäänsä.

Rakastin narisevia rappusia, joita oli ihana mennä ylös ja alas. Ihastuin pieneen parvekkeeseen, josta saattoi ihmetellä alla avautuvaa elämää ja kuunnella katujen hälinää.

Uusi kaverini ja hostellini oli saanut minussa uutta energiaa pursuamaan ja sitähän pursusi oikein yli äyräiden. Minulla olisi ollut vaikka kuinka paljon onnea jaettavana sitä haluaville.

Tuntui hiukan surulliselta törmätä muihin turisteihin, joiden ilmeet eivät hiponeet lähellekkään sitä onnellisuutta, jota minä koin. He olivat vain sulkeneet silmänsä siltä kauneudelta miltä Hpa-ani heille tarjosi. He olivat sokeutuneita siihen, miten turismilta koko paikka vaikutti, vaikka se ei siltä omaan silmääni vaikuttanut.

Täällä oli ehkäpä ravintoloissa sekä pienissä kahviloissa ruokalistat myös englanniksi ja muutama paikka, joista saattoi mopon vuokrata. Mutta ei se minusta tehnyt paikasta turistihelvettiä.

Sama valonjuhla jatkui täälläkin, josta olin saanut jo hiukan ensimakua Inle Lake:lla ollessani. Se oli aivan uskomattoman kaunista, miten koko paikka muuttui auringon laskeuduttua.

Ovien ja ikkunoiden eteen oli laitettu kynttilöitä. Joen varsi oli valaistu tuhansilla valoilla ja puiden oksilla riippui hentoja paperisia lyhtyjä. Ihmisiä oli liikkellä älyttömän paljon ja se sai minun pääni vielä enemmän pyörälle.

Minä ja kaverini vaelsimme kaduilla ja ihmettelimme näkemäämme. Kävimme paikallisessa tempelissä katsomassa juhlivia paikallisia ja kuljimme massan mukana suut sepposen selällään. Se oli niin maagista. Se oli niin outoa. Se oli aivan uskomattoman hienoa.

700

Ison ja asfaltoidun päätien kun jätti jälkeensä ja suuntasi kohti kapeita hiekkaisia teitä ei voinut olla hymyilemättä. Vaikka kohteenamme oli aina jokin niistä Hpa-anin ympäristössä olevista luolista, niin eksyimme matkallamme useaan otteeseen ja löysimme paikkoja, joita edes kartassamme ei ollut.

Kohtasimme paikallisia vijeliöitä ja näimme lukuisia riisipeltoja. Juttelimme paikallisten lasten kanssa ja teimme tuttavuutta papatteja räjäyttävien munkkipoikien kanssa.

Kolusimme lukuisia luolia ja hämmästelimme niiden seinillä olevia Buddhia. Näimme auringonlaskussa lepakkoparvia ja kuljimme pimeätä luolaa päästä päähän.

Istuimme pienellä puisella veneellä ja ihailimme ympärillä avautuvaa maisemaa.

678

Se mitä koin ja näin tuntui niin uskomattomalta. Se oli niin kaunista. Se oli niin uskomatonta. Välillä mietti, että jos sormella piirtäisin ilmaan viivan, niin katoaisiko kaikki tämä. Jos tämä onkin vain jokin kaunis heijastus.

Ei ihme, että paikkaa kehutaan yhdeksi Myanmarin kauneimmaksi paikaksi, jonka koluamiseen tarvitsee sen muutaman päivän ja mopon.

723

Se oli kuin kaunis paratiisi, josta löysi aina jotain uutta ja kiehtovaa, kun hiukan vain väärin luki karttaa ja eksyi tieltä.

Se oli paikka, jossa ajettiin mopolla pimeyden keskellä etsien oikeata tietä takaisin kaupunkiin.

Se oli paikka, jossa pysähdyttiin syömään täydellistä ruokaa ja tekemään tuttavuuttaa paikallisten kanssa.

Se oli paikka, jossa aika hukkui ja elämä tuntui ihanalta.

726

Veneretki

Mawlamyine oli pieni kaupunki joen varrella, jossa ei oikeastaan ollut mitään. Se oli perinteinen Myanmarilainen kaupunki, jossa kadut huokuivat tyhjyyttä ja muutama turisti käveli kaduilla tähyillen sumuisen joen maisemia.

Se oli paikka, jossa oli paljon vanhaa ja hiukan uutta. Usva joka vyöryi joen yltä vangitsi kaupungin hiljaiseen tyhjyyteen. Aika tuntui pysähtyvän ja elämä jähmettyi paikoilleen.

Kaupunki, jossa saattoi kuulla ranteessa tikittävän kellon ja narisevan hiekan kengänpohjien alla.

Minä kävelin päättäväisesti joen vartta kohti hostellia, jossa en kuitenkaan yöpynyt. En halunut ottaa sitä riskiä, että luteet valtaavat viimeisinä vapauden kuukausina rinkkani. En tiedä kuinka totta jokainen sana Tripadvisorissa oli, mutta maininta luteista sai minut etsimään yöpaikan muualta.

Vaikka paikassa en yöpynytkään, sain sieltä sen, miksi olin koko kaupunkiin saapunut. Venematka Mawlamyinesta Hpa-aniin.

Venematka alkoi aamulla aikaisin, mutta kuitenkin valoisaan aikaan. Pieni puinen vene liikkui hitaan rauhallisesti kohti pohjoista ja hiljalleen sumu hälveni.

Mieleni oli levollinen ja kevyt. Aaltojen lipatus ja tasaisesti keinuva vene lisäsi vain uneliaisuutani ja saatoin rennon letkeästi loikolla veneen puisella penkillä. Antaa vain ajan mennä.

Joella oli paikallisia kalastajia, jotka eivät olleet meidän venettä näkevinäänkään. Tai sitten he olivat vain niin uppoutuneita omaan työhönsä, että yksi vene sinne tai tänne ei heidän maailmaansa mullistanut.

Toisinaan rannalla näkyi lapsia, joiden iloiset kiljahdukset sai suupieleni kääntymään vielä lähemmäksi korvia. Se oli sanaton sopimus. He vilkkuttavat meille ja minä vilkutan heille.

Myanmar näytti hiljalleen oman kauneutensa. Sen, miksi niin moni on sen pauloihin joutunut.

Myanmar on kuin kiukutteleva neiti. Yhdellä hetkellä olet korvia myöten rakastunut ja seuraavalla kerralla haluat mahdollisimman kauas koko paikasta. Olisit valmis repimään koko maan irti maailmankartalta ja polttamaan matkaoppaasi roviolla.

Kunnes sydämesi sulaa uudelleen, kun Myanmar hiukan vain keikistelee edessäsi. Viattoman veikeästi. Ja olet taas polttanut näppisi. Eiliset huudot ovat hiljentyneet korvissasi ja tunnet taas sen janon.

Ei pahaa ellei jotain hyvää.

Laulaen perille?

Olin Pohjois-Myanmarissa ja seuraava määränpääni sijaitsi etelässä. Minulla oli edessä 17 tunnin mittainen bussimatka. Olin fiksuna tyttönä ajatellut taittavani se kevyen leppoisasti yöbussilla. Saisin nukkua oikein hyvin. Lukea kirjoja ja ehkäpä haaveilla hiukan.

Edellisestä yöbussista minulla oli hyvät kokemukset, vaikkakin minut oli unohdettu noutaa majapaikastani.

Olin ostanut lipun bussin keskiosaan ja ikkunan viereen. Olin innoissani, kunnes saavuin bussiasemalle ja leukani loksahtivat auki nähdessäni sen kulkuvälineen, jolla minun piti matkani taittaa.

Olihan se iso bussi. Kuten bussit yleensä. Mutta sisälle astuttua en voinut olla kiroilematta. Minulla oli paikka numero 32 ja numeron kohdalla oli vain tyhjää. Vaikka kuinka katsoin numeroa bussin hattuhyllyltä ja vertasin sitä lippuni numeroon, niin mikään ei muuttunut.

Kiukuspäissäni kapusin ulos bussistani ja otin ensimmäisen työntekijän puhutteluun. Tällä kertaa en osannut säästellä sanojani, enkä edes kadu sitä, miten kiivaantuneena selitin mikä oli vialla.

Sain uuden paikan ja ikkunan vierestä. Sain yöni nukuttua, mutta huonommin mitä olin suunnitellut.

Se oli elämäni pisimmät 17 tuntia. Se oli kuin maanpäällinen hevetti. Bussi ei ollut hiljainen hetkeäkään. Vaikka matkustajat nukkuivat niin karaokevideot raikuivat täyttä kyytiä. Korvatulppani olivat antaneet vain pienen vaimennuksen.

Kuski ei puhunut englantia eikä ymmärtänyt kysymystä, kun yritin kysyä miten saan penkkini yläpuolella olevan kaijuttimen hiljaisemmaksi. Hän vain pisti lisää ääntä. Tällä kertaa sain kieleni pidettyä aisoissa ja tyydyin siihen, että kaikki ei aina mene niin kuin on suunnitellut.

Perille päästyä sain sentään nauraa. Ja nauroin sydämeni kyllyydestä. Nuori neiti oli pistänyt ruumaan korillisen taimia ja taimiparat olivat ottaneet ja lentäneet pitkin ja poikin. Koko tuskallisen 17 tunnin ajan. Siellä ne olivat epämääräisinä multamöykkyinä muiden matkatavaroiden seassa.

Liftaten kotiin

Ei siinä osannut pelätä. Ei siinä ollut aikaa pelätä. Jälkeenpäin mietittynä, minulle olisi voinut käydä kuinka pahasti tahansa.

Minulla oli vain hiukan rahaa ja paperinen kartta. Reissussa kulunut muistivihkoni ja lämpöhalvauksen saanut huulirasvani.

Ja minä oli liian pelkuri Uudessa-Seelannissa liftaamaan. Nyt minulla ei ollut muuta mahdollisuutta, kuin laittaa naamalleni se iloinen hymy ja kerätä jostain ehtymättömien voimieni varastosta roppakaupalla itseluottamusta ja tien varteen seisomaan.

Pyin Oo Lwin

Pyin Oo Lwin

Olin saapunut Puin Oo Lwin:iin koska halusin tehdä sen kuuluisan junamatkan. Myanmarin tunnetuin silta, Gokteik Viaduct oli rakennettu vuonna 1901 ja se keräsi turisteja puoleensa kuin kärpäspaperi kärpäsiä. Ja minä olin yksi heidän joukossa.

Aamulla olin lähtenyt kiireellä ja unohtanut kaiken hostellini sängylle. Siellä oli kännykkäni ja lompakkoni. Sinne oli jäänyt passini ja kaikki, mitä olisin oikeasti päivän aikana tarvinnut. Repussani oli muutama pussi auringonkukansiemeniä ja vettä. Niillä minä pärjäsin. Muistivihkoni oli onnekseni siellä, missä sen aina pidin. Pienessä taskussa nenäliinojen seassa. Ja tällä kertaa se pelasti minut ryppyisen kartan kera.

Juna-asemalla lippuani ostaessani tajusin sen, mitä minulle oli oikein tapahtunut. Minulla ei ollut aikaa palata hostelliin, koska sitten en olisi kerinnyt junaan.

Minulta vaadittiin passia lipun ostoon ja onnistuin kuin onnistuin vakuuttamaan lipunmyyjän siitä, miksi minulla ei ollut esittää passiani. Kerroin, että en uskaltanut kanniskella sitä mukanani, mutta minulla on passin tiedot ylhäällä. Näytin muistikirjassa olevia numeroita. Siinä oli passini lisäksi viisumini numero. Ne riittivät siihen, että sain lipun.

Onneksi olin lennolla Yangoniin kirjoittanut nämä numerot ylös. Onneksi niin olen aina tehnyt. Muka jotain laiskuutta, kun ei tartte paassia kaivella rinkasta esiin, kun kirjautuu hostelliin sisälle. Tai niin muualla, mutta eihän se täällä ole kertaakaan riittänyt. Yleensä he haluavat nähdä koko passin täydessä komeudessa.

Juna oli vanha. Jollain tavalla se huokui kunnioitusta. Se kolisi ja piti meteliä. Junan penkit olivat kuin vanhat ränsistyneet nojatuolit, nojatuolit joihin oli hyvä uppoutua. En tiedä millaisia penkkejä junan muissa vaunuissa oli, mutta itse istuin ykkösluokassa. Se oli ainoa paikka, jonne olin lipun saanut ostettua.

Juna liikkui hitaasti ja välillä nytkähteli. Toisinaan se tuntui pommpivan ja hyllyille sidotut matkalaukut pysyivät paikoillaan nyörien varassa. Ennen junan lähtöä, olin ihmetellyt miksi junan henkilökunta oli kehoittanut matkustajia sitomaan matkatavaransa hyvin huolellisesti.

Reilun tunnin matkan jälkeen juna pysähtyi. Se piti korjata. Henkilökunta ryömi junan alle ja teki mitä tehtävissä oli. Uteiliaimmat matkustajat olivat hypänneet ulos junasta ihmettelemään mitä oli oikein menossa. Ja minä tietenkin heidän joukossaan.

Metallinen silta tuli näkökenttäämme ja se näytti niin orvolta ja alastomalta keskellä vihreitä kallioita. Se näytti siltä, kuin se ei olisi kuulunut sinne, missä se oli.

Matkustajat ryntäilivät junan puolelta toiselle, saaden edes pienen vilauksen sillasta ikuistettua. Itse istuin junassa ns väärällä puolella. Sillä puolella, joka oli viimeisenä täyttynyt turisteista.

Vaikka minulle oli sanottu, että ei siltä puolelta siltaa kokonaan näe, niin minäpäs näinkin sen. En tiedä oliko kyseessä pitkää pitempi kaulani vai se, että minulle oikeasti riitti se, että näin sen muutamaan otteeseen kunnolla. Ei minun tarvinut nähdä sitä kokoajan.

Siltaa ylittäessä katsoin lumoutuneena ulos ikkunasta. Alla näkyi rotko ja muutama metallinen keppi. Niiden oli pidettävä meidät hengissä. Ja ne kestivät. Onneksi.

Ja tämän takia olin istunut hyppivän junan kyydissä kolme tuntia. Hiukan huvitti. Mutta turistinahan on tehtävä se mitä turisteilta vaaditaan.

Hyppäsin seuraavalla asemalla pois junasta ja otin mopotaksin moottoritien viereen. Sinne junassa tapaamani paikallinen oli minua kehoittanut menemään. Sieltä saisin kyydin takaisin sinne, mistä olin aamulla reissulleni lähtenyt.

Aikaa siihen meni ja muutamaan otteeseen vaihdoin autoa, mutta perille pääsin. Jos olisin aamulla tiennyt mikä seikkailu minulla oli oikein edessä, olisin ehkä asemalta palannut takaisin hostellille. Ja tehnyt junamatkan seuraavana päivänä. Toisaalta, silloin olisin menettänyt ne kokemukset, jotka päivän aikana koin. Vaikka ne eivät missään vaiheessa suunnitelmiini kuuluneet.

En minä sitä nähnyt

Istahdin katukivetykselle puiden varjoon. Yritin viilentää oloani vedellä, joka tovi sitten oli ollut kylmää.

Kuumuus oli tukala ja kaupungin vilkaat kadut saivat pääni pyörälle. Katupöly tukki nenäni ja olin taas ihmeissäni. Viimeiset viikot olin viettänyt pienissä kaupungeissa ja nyt edessäni oli iso suurkaupunki, joka oli ehkäpä rumin näkemäni paikka koko maassa.

Viereeni istahti ikäiseni paikallinen mies ja me aloimme juttelemaan. Ja tovin kuluttua huomasin istuvani hänen moponsa kyydissä. Olimme tehneet sopimuksen, että hän on päivän kuskinani ja minä säästyn paikasta toiseen kävelyltä.

Olin aikaisemmin kysellyt majapaikastani mopotaksin hintaa U-Bein Bridgelle ja nyt minulla oli kuski, jolle maksoin puolet vähemmän. Ei ollut hullumpi diili.

Kuthodaw Pagoda

Paikallinen kierteli kanssani ne nähtävyydet jotka halusin nähdä ja kertoi myös paikan historiaa. Hän vastaili lukemattomiin kysymyksiini ja tuntia tai kahta myöhemmin me juttelimme kuin vanhat kaverukset.

Koska nenäni oli tukossa katupölystä ja ääni hiljentynyt kuivasta ilmasta, kuskini luuli minun olevan todella pahasti kipeä. Vaikka yritinkin hänelle selitellä hiljaisella äänelläni, että ei tässä mitään hätää ole. Hän ei ottanut sanojani todesta, vaan hankki minulle lääkkeitä kohentamaan oloani. Hän huolehti siitä, että join päivän aikana tarpeeksi ja muistin syödä. Se oli outoa.

Sillalle päästyä ja siellä illallista syödessämme auringonlasku meni ohitse. Olimme niin uppoutuneet keskusteluun, että missasin sen, miksi Mandalayaniin olin tullut. Näin vain viimeiset auringonsäteen leikit veden pinnalla ja rannalle saapuvat veneet.

Totta helvetissä se hiukan harmitti. Olin odottanut sillan näkemistä auringonlaskun aikaan. Olin odottanut näkeväni sen, miten vesi muuttuu kullan väriseksi ja silta hohtaa tummana taustalla.

Vaikka olinkin pettynyt en jollain oudolla tavalla osannut olla kärtyisän pettynyt. Olin saanut viettää mahtavan päivän paikallisen kanssa ja kuullut tarinoita niin monia.

Vaikka olinkin säästynyt paikasta toiseen kävelemiseltä, olin illalla hostelliin saavuttua todella väsynyt. Kiireinen ja meluisa kaupunki oli vienyt minusta kaiken energian.

Illalla heitin naamaan lääkkeet, jotka olin päivällä saanut. En tiedä oikein mitä ne olivat, mutta aamulla olin enemmän kuin terve. Tai sitten yli 8 tunnin yöunet olivat tehneet ihmeitä väsyneelle keholleni.

Halki pimeyden

Inle Lakelle saapuminen muutaman päivän vealluksen jälkeen oli eräänlainen shokki. Kaupungissa oli meneillään festarit ja se ihmispaljous oli todella hämmentävä.

Väsymys painoi ja jalkoja kolotti. Minulla ei ollut juuri voimia koluta yhtä Myanmarin suosituinta turistikohdetta läpikotaisin. Tyydyin vain kaupungin kaduilla hitaaseen löntystelyyn ja suunnittelemani polkypyöräretki sai jäädä vain suunnitelmaksi.

Koska vaellukseni loppui venematkalla läpi Inle Laken, en nähnyt mitään järkevää syytä tehdä uudelleen uutta veneretkeä järvelle. Retkeä josta olin kuullut vain pelkkää hyvää.

Vaikka kokemani venematka oli kirjailisesti vain läpikulkumatka, niin se oli antanut minulle niin paljon. Se oli ollut niin älyttömän kaunis. Vaikka en nähnyt auringon nousua ja paikallisia kalastajia kuin muutaman, en ollut valmis riskeeraamaan sitä, että kokemani venematka menettäisi sen hohdon.

Laiskana ja jalat turtana kokeilin Burmalaista hierontaa, joka oli enemmän kuin pettymys. Tai sitten olen vain tavallista vaativampi hierontojen suhteen.

Vaikka hieronta sai naurettavan alhaiset pisteet ja toisinaan se muistutti siltä, että joku olisi nyppinyt minua kuin pullataikinaa. Se teki silti ihmeitä kipeille jaloilleni. Tai ainakin niin sain itseni kuvittelemaan.

Kun oli aika lähteä ja vaihtaa maisemaa sattui taas kummia. Ja minä kun luulin, että Baganin jälkeen minulle ei voisi mitään sattua. Ei ainakaan mitään pahempaa.

Koska olin majapaikastani ostanut bussilipun seuraavaan määränpäähäni, siihen sisältyi majapaikasta nouto. Näin säästyin ylimääräiseltä säätämiseltä. Ehkäpä lippu tuli näin ostettuna hiukan kalliimmaksi, mutta en jaksanut siitä välittää. Euro tai kaksi enemmän, se ei kaatanut minun matkabudjettiani.

Istuskelin majapaikkani edessä ja katselin kelloa. Minut olisi pitänyt noutaa jo puolituntia sitten. Hetkeä aikaisemmin majapaikkani isäntä oli pyöritellyt käsissäänsä bussilippuani ja soittanut muutaman puhelun. Sanaakaan sanomatta hän oli paikalta poistunut.

Katselin hiekkatiellä käveleviä paikallisia. Aurinko teki laskua ja päivä oli vaihtumassa yöksi. Minä olin levoton. Katsoin kelloani uudelleen ja yritin saada synkiksi muuttuneet ajatukseni hiukan aurinkoisimmiksi.

Lattia narisi isännän jakojen alla. Narina loppui kun hän saapui viereeni. Hetken hiljaisuus ja hänen katseestaan olisi sokeakin osannut lukea sen, että nyt ei ihan kaikki taida olla kunnossa.

Hän pyysi uudelleen bussilippuni ja katseli sitä. Ei se miksikään ollut muuttunut, sama paperinen lippu kuin tuntia aikaisemminkin.

Isäntä heitti rinkkani selkäänsä ja kertoi, että auto jonka piti tulla noutamaan minut on matkalla tänne. Mutta helpompaa olisi, jos me kävelisimme bussiasemalle. Säästäisimme näin aikaa. Olihan kadut täynnä juhlivia Burmalaisia.

Hän lähti ripein askelin kohti bussiasemaa. Minä juoksin hänen perässäänsä ja yritin olla eksymättä pimeässä väenpaljouteen. Muutamaan otteeseen kadotin hänet näkökentästäni, mutta onnistuin aina vihreän rinkkani saamaan näkökenttääni ja nopeutin askeleitani.

Bussiasema huokui tyhjyyttä. Vain minä ja majapaikkani isäntä joka jutteli jonkun paikallisen kanssa. En ymmärtänyt sanaakaan. Kunnes minua kehotettiin hyppäämään mopon kyytiin.

Hymähdin ja kysyin miksi. Heitin ihan vitsinä, että unohditteko kokonaan minut? Mopopoika, joka ei ollut tottunut valehtelemaan turisteille vastasi lyhyesti ja ytimekkäästi että kyllä. He unohtivat sinut.

Suljin silmäni ja mietin että ei tämä voi olla mahdollista. Tämä ei voi olla mahdollista.

Koska mitään muuta mahdollisuutta minulla ei ollut, kuin hypätä mopon kyytiin ja tyytyä siihen, että nyt sitten mennään jonkun muun johdolla kuin minun.

Minulla ei ollut tietoa, lähdemmekö seuraamaan bussia, jonka kyytiin minun piti aikoja sitten nousta. Vai ajammeko tien varteen ja hommaamme minulle uuden bussin. Minun piti vain luottaa siihen, että mopokuski tiesi mitä tehdä.

Matka, jonka mopolla taitoimme oli kaikesta huolimatta mukava. Vaikka jossain mielessäni oli taas se kiukku tekemässä tepposia. Silti hymyilin. Minä ja mopo. Pimeä tie ja taivaalla täydellinen tähtitaivas.

Kuljimme puiden reunustamaa tietä pitkin. Vasemmalla puolellellani virtasi joki, joka oli saanut valaistuksen juhlan kunniaksi. Tien vierusta oli täynnä kojuja, joista nenääni kantautui uskomattomia tuoksuja.

Jos minua ei olisi unohdettu, en olisi nähnyt juhlivia Burmalaisia ja kuullut raikuvia nauruja. En olisi kiitänyt halki pimeyden ihaillen valaistua jokea. En olisi tuntenut lämpöisen tuulen nuolevan kasvojani ja tuntenut sitä, miltä tuntuu olla matkalla jonnekkin. Jonnekkin, joka ei kuulunut suunnitelmaan. Silti se tuntui jollain oudolla tavalla puskevan euforiaa suoniini.

Reilun tunnin päästä mopo pysähtyi ja seisoin taas keskellä maantietä. Puita pimeydeltä en nähnyt, mutta ei se haitannut. Minun ei tarvinnut niitä nähdä, minä tiesin että täällä ei ole mitään muuta kuin minä ja maantie. Mopokuskini ja pari paikallista odottamassa seuraavaa bussia.

Kome tuntia sitten minun olisi pitänyt istahtaa bussin kyytin. Kolme tuntia sitten. Ja vasta nyt minä nousin bussin kyytiin.

Jotain onnea matkassani sentään oli. Olin seuraavassa määränpäässäni kolme tuntia myöhemmin. Olin perillä vasta aamu viideltä.

Kalaw to Inle Lake

Kelloni herätti minut aikaisin aamulla ja katselin lattialla lojuvaa rinkkaani. Rinkaa, jonne olin sullonut kaiken mitä tulevalla vaelluksellani en tarvitse. Trekin järjestäjät olivat luvanneet matkatavaroiden kuljetuksen määränpäähämme.

Kiristin metallivaijerilla rinkan suuaukon kiinni. Varmistaakseen sen, että kukaan ulkopuolinen ei sen sisältöön käsiksi pääse. Vaijeri oli metrin pituinen, mutta se taipui moneksi.

Yöbusseissa ollessani olen saanut matkatavarani kiinnitettyä penkkiin, antaen minulle levollisemmat yöunet. Tai hostelleissa, joissa säilytyslokerikkoa ei ole ollu, olen saanut tavaroiden paikoillaan pysymisen turvattua todella huomaamattomasti. Ja tällä kertaa se sulki rinkkani täydellisesti.

Päiväreppuni tuntui ihanan kevyeltä. Olihan siellä vain vaihtovaatteet. Ja tietenkin kaikista tärkeimmät tavarat, joita en uskaltanut rinkkaani jättää.

Vaellus ei ollut fyysisesti mitenkään erityisen rankka. Tietenkin vaativia nousuja oli, sekä tukalassa kuumuudessa kävely oli rankkaa, mutta ei mitenkään ylitsepääsemättömän vaikeata.

Ensimmäisenä päivänä kävelimme reilut 6- 7 tuntia ja seuraavana päivänä 4 tuntia. En tiedä, paljonko kilometrejä karttui, mutta olisin voinut vielä jatkaa vaellusta päivällä jos toisellakin.

Kuljimme keskellä peltoja. Menimme niiden lävitse tai kiersimme ne kohteliaasti.

Törmäsimme eläimiin ja paikallisiin viljeliöihin, jotka hetkeksi keskeyttivät työnsä. Loivat hennon hymyn ja jatkoivat työntekoa, kuin meitä ei olisi ollut olemassakaan.

Lapset olivat taas oma lukunsa. Milloinka meitä oli vastassa iloinen ja hymyilevä porukka, joiden silmät säihkyivät ja kädet heiluivat, kuin puiden oksat tuulessa. Toisinaan meitä oli vastassa ujoja ja hiljaisia lapsia, jotka jähmettyivät paikoilleen ja silmät pyöreinä ihmettelivät meitä.

Ohitimme matkallamme pieniä kyliä, jotka olivat erilaisia kuin Myanmarin kaupungit. Ne olivat paikkoja, jossa tuntui että aikaa ei ole olemassa. Tai jos oli, se poikkesi täysin kaupungin kiireestä ja hälinästä.

Kylissä huomasin taas jälleen kerran sen, miten yksinkertaista Burmalaisten elämä on. Ja miten vähään he ovat tyytyväisiä.

Vaikka maaseudulla se ”vähän” oli paljon vähemmän, mitä esimerkiksi vilkkaassa suurkaupungissa Yangonissa, niin molemmissa paikoissa oli aistittavissa se onnellisuus ja tyytyväisyys siihen hetkeen, jossa juuri tällä hetkellä eletään.

Vaikka heidän elämänsä ei ole helppoa. Se on rankaa työtä ilman kesälomia ja viikonloppuja. Se on päivittäistä taistelua. Silti he näyttivät olevan onnellisia. He olivat onnellisia siitä mitä heillä oli.

Oli se sitten kaalin viljelyä tai korien punontaa. Oli edessä uuvuttava matka viereiseen kylään myymään satoa tai kärrystä haljennut rengas. Se oli elämää, jonka keskellä oli kuitenkin aikaa nauttia elämän hiljaisuudesta, istahtaa alas ja juoda teetä. Antaa lasten juoksennella ympärilleensä ja kuunnella heidän iloista naurua.

Heillä oli murheita, mutta murheet eivät musertaneet heitä.

Yövyimme pienessä kylässä, paikallisten kotona. Koti oli yksinkertainen, perinteinen bambusta valmistettu talo, jonka sisälle noustiin rappusia pitkin. Alakerta oli varasto, jossa säilytettiin karjalle viljaa tai muuta, jota sisälle ei viitsitty viedä.

Asunnossa oli kaksi huonetta. Keittiö ja iso huone, jonka katossa roikkui yksi hehkulamppu. Lattialla oli vieri vieressä patjoja. Niissä meidän oli määrä nukkua.

Yö oli viileä ja kostea. Onneksi olin ottanut lenkkarit sisälle yön ajaksi, niin minun ei tarvinnut aamulla pistää märkiä kenkiä jalkaani.

Ihoni oli kananlihalla ja toivoin auringon paistetta enemmän kuin kunnon kahvia. Ihoni oli nihkeä ja tahmainen. Hyttysmyrkyn ja aurinkorasvan sekoitus ei tuntunut miellyttävältä. Siihen lisättynä edellisen päivän hiki.

En edes halunnut tietää, kuinka pahalta saatoin haista. Olin edellisenä iltana jättänyt suihkun väliin, koska aurinko oli jo laskenut ja kylmä ämpärisuihku ei kuulostanut kivalta. En halunut palella yhtään enempää, mitä olin jo alkanut palelemaan.

Onneksi olin ottanut takin ja huivin mukaan. Pitkät housut sekä useammat sukat. Vielä päivällä en uskonut, että tarvitsisin lämpöisen kerraston. En olisi uskonut hengityksen höyryävän. Enkä olisi uskonut nukahtavani heti silmäni suljettua. Ja herääväni siihen, kun kukko kiekuu pihalla.

Hiukan kankein askelin lähdimme taas liikkeelle ja hetken kuluttua elimistö lämpeni ja matka taittui taas tuttuun ripeään tahtiin. Tai minä ja toinen oppaistamme kuljimme muuhun ryhmään nähden hiukan ripeämmin. Tosin saimme näin aina pitää muutaman minuutin tauon odotellessa muita.

Ryhmässäni oli lisäkseni kuusi saksalaista ja toisinaan minulla oli hiukan ulkopuolinen olo. Vaikka totaallista ulkopuolelle jäämistä en matkani aikana kokenut. Porukka puhui englantia, kun oli aika pysähtyä. He ottivat minut erittäin hyvin huomioon. Vaikka aluksi pelkäsinkin sitä, mitä olin kohdannut Austraaliassa olessani, että he eivät puhuisi mitään muuta, kuin saksaa. Onneksi pelkoni osoittauti vääräksi.

Koska ryhmäni koostui pariskunnista, minulle jäi aikaa jutella toisen oppaamme kanssa. Ja se sopi minulle enemmän kuin hyvin.

Yritin opetella paikallista kieltä ja opinkin muutamia tärkeitä sanoja, joilla takasin se, että oppaamme olivat yhtä hymyä matkamme ajan. Itselleni uuden ja vieraan kielen opettelu ei ole koskaan ollut helppoa. Mutta kuitenkin pari sanaa paikallisella kielellä olen aina halunut oppia. Ihan vaan uteliaisuuttani ja kohteliaisuuttani.

Ja nyt tiedän, mitä sanoa kun minulla on nälkä tai jano. Tai kun haluan pysähtyä tai jatkaa matkaa. Ehkäpä ensi kerralla en ala tekemään ruokatilaustani Indonesiaksi, kuten alkumatkasta minulle kävi. En kyllä tiedä mitä kana tai nuudeli Burmaksi on, mutta osaan sanoa, että haluaisin syödä ja juoda jotain. Ja tietenkin sen tärkeimmän, eli kiitoksen.

Numeroiden opettelu oli aivan liian vaiketa ja osaanhan minä aina sormillani näyttää haluanko yhden vai kaksi annosta.

Vaelluksen viimeinen osa oli venematka läpi Inle Laken, joka tuli minulle todella yllätyksenä. En missään vaiheessa ollut sisäistänyt sitä, että me menemme halki järven veneellä.

Se oli kuin toinen maailma. Se oli jotain niin erilaista mitä olin parin päivän aikana nähnyt. Se lumosi minut täysin.

Vaikka aurinko ei tehnyt nousua ja kalastajia näimme järvellä vain muutaman, olin aivan haltioissani. Se oli aivan mieletöntä.

Istuimme puisen veneen pohjalla, nojaten veneen reunaan. Jalat olivat yli kaiteen ja paikoitellen viileä vesi virkisti väsyneitä jalkojamme. Hymyilimme. Kaikki näyttivät onnellisilta.

Venematka, se oli täydellinen lopetus täydelliselle vaellukselle.

Kalawissa oli tarjolla useita vaelluksen järjestäjiä ja itse käännyin Sam’s familyn puoleen, joka tuntui jo ensimmäisellä tapaamisellamme luotettavalta.

Ehkäpä olisin jostain toisesta paikasta saanut vaelluksen hiukan halvemmalla, mutta kerta ensimmäiseen paikkaan mennessä olin jo tuntenut oloni hyväksi, en jaksanut nähdä vaivaa hintojen vertailussa. Olisin ehkäpä säästänyt sen muutaman euron, mutta se ei ollut mielestäni sen arvoista.

Hinta vaellukselle oli sen mukaan, montako henkeä rynhmään kuului. Suurin ryhmäkoko oli 6 henkilöä, mutta minun ryhmääni kuului 7. Me teimme poikkeuksen ja järjestäjät vielä kysyivät meiltä käykö se, että teemme vaelluksen suuremmassa ryhmässä, mitä he yleensä järjestävät.

Kenelläkään ei ollu sitä mitään vastaan. Muuten ryhmästämme olisi poistunut pariskunta, jotka olisivat tehneet valelluksen kahdestaan ja se tuntui hiukan mälsältä. Olihan meillä alkanut muodostua jo hyvä yhteishenki.

Vaelluksella ruokaa oli riittämiin ja söimme tarpeeksi usein. Vettä kannoimme mukanamme vain 1-2 litraa ja matkan varrella oli mahdollisuus ostaa lisää.

Rinkkani odotti määränpäässä ehjänä ja mitään ei ollut hävinnyt. Ei se siltä edes näyttänyt, että kukaan olisi edes yrittänyt sisältöä katsoa.

Kaikki on mahdollista – vaikka sitä ei uskoisikaan

Olin jo aikaisemmin leikkinyt ajatuksella, että teen vaelluksen Kalaw to Inle Lake. Mutta en jaksanut siihen enempää aikaani tuhlata, olinhan jo Austraaliassa ollessani lähettänyt vaelluskenkäni kotiin.

Kirosin sitä, miten olinkaan ollut niin typerä, mutta samalla muistin sen, miltä kevyempi rinkka tuntuikaan. Olihan paketissa lähtenyt paljon muutakin matkaan.

Silti se kutkutti mieltäni, kuin avaamaton suklaalevy keittiönkaapissa. Se ei jättänyt minua rauhaan, vaikka kuinka hoin itselleni sen olevan mahdotonta.

Ja ns. vaeltajien mekkaan saapuminen ei auttanut yhtään. Huokuihan Kalawissa erilainen fiilis, kuin missään muussa paikassa, jossa olen ollut. Tännehän tultiin vain vaeltamisen takia.

Silti astuin sisään hämärään ravintolaan, jossa sain lisätietoa vaelluksesta. Koska vaelluskenkiä minulla ei ollut ja edellisten päivien rankkasateet olivat tehneet maastosta paikoitellen todella vaikea kulkuisen, jouduin tyytymään kahden päivän mittaiseen vaellukseen. Sen kykenisin lenkkareillani tekemään.

Taas olin tyytyväinen siihen, että olin enempiä miettimättä mennyt sinne, minne sydämeni oli minut kuljettanut. Vaikka pieni pisto tuntui rinnassani, kun jouduin tyytymään vain kahden päivän mittaiseen vaellukseen, en voinut olla hymyilemättä.

Koska en ottanut vaellusta heti seuraavalle aamulle, minulla oli hyvin päivä aikaa kierrellä pientä Kalawia ympäriinsä ja käydä katsomassa parin tunnin ajomatkan päässä oleva luola, jossa oli tuhansia Buddhia.

Vaikka itse luola oli hiukan pettymys, niin matka sinne oli enemmän, kuin osasin odottaa. Miten olinkaan kaivannut sitä, että istun mopon kyydissä ja annan maisemien vilistä silmissä. Tuulen heilutella hiuksiani ja tuntea miten mopo kurvaa mutkassa.

Ja en voinut olla nauramatta. Muistin ensimmäisen kertani kun istahdin mopon kyytiin. Se tapahtui Indonesiassa, vilkkaassa Bandungin kaupungissa.

Muistan miten puristin kuskia rystyset valkoisina ja hoin koko pitkän matkan mielessäni ”me kuollaan ihan kohta, me kuollaan ihan kohta.”

Muistan miten jalkani tärisivät, kun hyppäsin mopon kyydistä pois ja kaverini nauroi minkä kykeni. Ja minä yritin rauhoitella itseäni muutamalla tupakalla. Ja paluumatka takaisin keskustaan oli sama mantra päässäni.

En olisi sillä hetkellä uskonut että voin joskus sanoa rakastavani sitä.