Sumatralta Balille

Viettämämme aika Sumatralla oli, noh ehkäpä jotain muuta, mitä olimme odottaneet. En tiedä vaikuttiko sairastelumme siihen, että emme saaneet Sumatrasta oikein mukavaa kuvaa vai oliko Sumatra oikeasti pieni pettymys. Vai kytikö takaraivossa paluu Balille niin voimakkaasti, että ei antanut Sumatralle oikein mahdollisuutta näyttää mahtiansa.

Paikat joissa kävimme olivat hienoja, toiset upeampia kuin toiset, mutta mitään suurta, sydäntä pysäyttävää en kohdannut. Kävin paikoissa jonne olisi kiva päästä takaisin, sitten joskus. En alkanut ajatuksissani työstämään uutta paluuta, kuten käytyäni ensimmäistä kertaa Balilla, silloin ajatuksissani ei pyörinyt mikään muu, kuin se, miten ja milloin pääsen takaisin.

Viimeisen yön Sumatralla vietimme Medanissa, jonne otimme Bukit Lawangista taas helppouden takia turistibussin. Medanissa aikamme kulutimme hotellilla, keräten voimia ja nauttia ylellisyydestä, kunnon suihkusta. Nälkä ajoi meidät illan hämärtyessä ulos ja kauhuksemme totesimme hintojen olevan aivan jotain muuta, mihin olimme jo kerinneet tottua.

Palatessamme takaisin hotellille kuulimme paukuntaa ja näimme kolme luotiliivein varustettua moottoripyöräilijää, en tiedä keitä he olivat ja mitä ne tekivät. Oliko heillä vain nallipyssyt vai oikeat aseet. Oli mitä oli, kadut he saivat hetkessä tyhjiksi. Ihmiset katosivat liikkeiden sisälle ja me siirryimme vieressä olevan auton taakse. Hetken kuluttua katu täyttyi taas ihmisistä, puheensorina oli kadonnut ja jäljellä oli hiljaisuus jonka rikkoi ohi ajava poliisiauto.

Medan - ruoka & juoma 41000 IDR

Medan – ruoka & juoma 41000 IDR

Medanista jatkoimme matkaamme Balille. Lentoliput olimme hankkineet jo Lake Toballa ollessamme, joka oli aikamoista säätöä. Guesthousimme nettiyhteys oli mitä oli, yritimme ja yritimme maksaa lippuja tuloksetta. Vitutti ja ankarasti. Onneksi kuulimme, että toisessa guesthousissa on parempi nettiyhteys, jolla onnistuimme ostamaan liput.

Lentolippujen hankinta oli hieman vaikeata, niin oli itse lentokin. Lähdimme Medanista ja teimme välilaskun Surabayassa, jonne oli vaikeuksia laskeutua rankan vesisateen takia. Kapteeni jo kuulutti yrittävänsä vielä viimeisen kerran ja jos ei onnistu, niin sitten suuntaamme kohti Jakartaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme Balille ilman Jakartassa käyntiä. Hostelli josta olimme varanneet huoneen kahdeksi yöksi, tarjosi ilmaisen lentokenttäkuljetuksen, ah mitä luksusta.

Kuta

Kuta

Kuta kuuluu myös niihin paikkoihin joita sekä rakastaa että vihaa täydestä sydämestä. Kuta on paikka, jossa hoidetaan tarvittavat ostokset ja hengitetään ensimmäiset Balin tuoksut. Paikka jossa vain käydään, ei tunneta oloa levolliseksi, mieli halajaa jo muualle.

Heti Balille päästyä huomasi, että ne halvat ajat ovat ohitse, ellei oikeasti halua nähdä kunnolla vaivaa, löytääkseen halpaa ruokaa. Majoitusta tuskimpaa saa niillä hinnoilla mitä Sumartalla oli.

Matkalla Kutalta Lovinaan katselin maisemia, niin turvallisen tuttuja ja samalla niin uusia. Kuin kaikki olisi muuttunut ja silti mikään ei tuntunut muuttuvan. Ne kaikki kadut, temppelit, riisipellot ja liikenne. Tätä kannatti odottaa vuosi. Yksi helvetin pitkä vuosi. Olisin voinut itkeä onnesta, niin helpottunut ja onnellinen olin. Pääsin taas takaisin.

Kuta

Kuta

Ubudin kohdalla bussista jäi muut matkustajat pois ja olisin niin mieluusti jäänyt itsekkin. Mutta ei, meidän matkamme vie tällä kertaa vain Lovinaan, paikkaan jonne päästyä on turha lähteä enään minnekkään muualla. Vaikka sitä kuinka suunnittelee, että ollaan täällä vain tovi ja sitten jatketaan matkaa, niin ei.

Lovinan musta hiekkaranta näytti taas yhtä karulta kuin muistin, karulta ja kauniilta. Paikalta jossa aika pysähtyy, tuntee olevansa paikkassa josta ei olisi koskaan pitänyt lähteä pois.

Kuta

Kuta

Mainokset

Viidakko

Bukit Lawangiin tulimme vain orankien takia, oranssien karvapallojen joiden edessä minä, joka ei pahemmin elukoista pidä, olen aivan haltioissa lässyttäen kuin mikäkin mielipuoli.

image4

Ajan puutteen takia teimme vain päivätrekin viidakossa. Trekki oli mahtava kokemus, vaikka näimme vain kolme orankia. Kaksi aikuista ja yhden, ylisöpön pennun. Onneksi se ei tullut lähelleni, olisin muuten kaapannut sen kainaloon, pistänyt rinkkaan ja vienyt kotiin.

image8

Trekki kesti reilut 6 tuntia ja liikkuminen viidakossa oli paikoitellen vaikeata ja rankkaa. Aluksi minua harmitti se, että meillä ei ollut aikaa tehdä pidempää trekkiä, mutta päivän rämmittyä viidakossa mieli muuttui. Kosteus ja itikat, olisinko oikeasti jaksanut olla siellä sen viikon, mitä aluksi haaveilin? Yksi yö olisi vielä mennyt. Aikaisemmin olen tehnyt trekin Lombokissa, kiivennyt mt. Rinjanille ja se oli aivan mieletön kokemus, siellä se kuumuus ja kosteus oli vain hetkellistä, mitä ylemmäs menimme, sitä helpompi oli olla.

image5

Päivän päätteeksi laskimme traktorin sisärenkaista tehdyssä ”venessä” jokea pitkin alas. Viileä vesi kasteli meidät kokonaan, mutta se ei haitannut, se vain helpotti hikistä ja väsynyttä oloa. Maisemat joita matkalla näimme olivat aivan huikeita, laskea nyt jokea pitkin keskellä viidakkoa. En voinut muuta kuin hymyillä ja nauraa.

Uusia tuulia

Lake Tobalta oli aika lähteä. Paikka sai aikaan todella ristiriitaisia tunteita. Sitä inhosi ja samalla tuntui haikealta lähteä.

Tuk Tuk ei ollut mieleeni, ne tyhjät hotellit ja ravintolat loivat aavemaisen kuvan, kuin rutto olisi raivannut kaiken elävän, jättäen jälkeensä auringossa haalistuneet kyltit muistuttamaan siitä loistosta, mitä siellä joskus oli.

Kaduilla kulki muutamia turisteja ja harvat heistä jaksoivat hymyillä. Paikalliset sulautuivat samaan alakuloon ja sitkeimmät heistä jaksoivat huutaa peräämme, myyden sieniä tai pilveä. Se oletus, että turistit tulevat tänne vain huumeiden takia riepoi.

Itse Samosir saari oli kaunis ja olisin voinut jäädä vielä pariksi päiväksi. Vuokrata mopon ja kierrellä saarta uudestaan, ehkäpä tällä kertaa olisimme päässeet sille vesiputoukselle, jonka näimme jo tullessamme Tuk Tukiin. Mutta matkan on jatkuttava.

Jatkoimme matkaamme turistibussilla kohti pientä viidakkokylää. Kohentunut oloni toi hymyn kasvoilleni ja sain taas otteen siitä reissufiiliksestä, vaikka matka kestikin reilut 8 tuntia. Se fiilis, kun on matkalla kohti uutta ja tuntematonta. Sisällä velloaa lämpöisiä aaltoja ja teksi mieli nostaa kädet ilmaan, pyöriä kasvot kohti taivasta ja huutaa. Huutaa pelkästä onnesta.

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Bukit Lawang oli aivan uskomattoman ihana paikka. Kuin paratiisi ilman hiekkarantaa. Vihreä viidakko ja kylän halki kulkeva joki oli jotain uskomatonta, jotain mitä jaksoi katsoa ja katsoa.

Joen molemmin puolin oli turisteille rakennettu majapaikkoja ja ravintoloita, joista osa oli tyhjillään, mutta ne eivät huokuneet sitä surua ja kaiken hyvän loppua, mitä Tuk Tukissa.

Niin päivisin kuin iltaisin joki keräsi paikallisia peseytymään ja kuluttamaan aikaa. Joki,  joka paikka paikoin virtasi hiljaa ja toisaalla teki loivan mutkan antaen aalloille vauhtia.

image7

image

Yövyimme kaksi yötä Rainforest gueshousessa, joka oli halpa ja oikein viihtyisä paikka, henkilökunta oli iloista porukkaa, joilta löytyi heti kättelyssä se Indonesialainen huumori josta pidän. Kyky nauraa itselle ja muille, kyky nauraa aivan kaikelle.

75000 IDR/2 hlö

75000 IDR/2 hlö

Kuten Lake Toballa, täälläkin olisin vonut viettää pari päivää enemmän. Jotenkin se aika vain tuntuu vähenevän, vaikka reissun alussa tuntuu siltä, että aikaahan on vaikka kuinka paljon.