Rumah sakit

Aluksi olimme suunnitelleet menevämme Pulau Wehin jälkeen Takengonin ja Ketamben kautta Bukit Lawangiin, mutta päädyimme muuttamaan suunnitelmaamme, sillä aika ei näyttänyt riittävän aivan kaikkeen mitä olimme suunnitelleet näkevämme. Tiesimme sen, että liikkuminen Sumatralla on hidasta ja hankalaa, mutta jotenkin se ei vain suunnitteluvaiheessa iskeytynyt tajuntaamme täydellä voimalla. Joten päätimme, että otamme Banda Acehinista yöbussin Medaniin ja sieltä jatkaisimme matkaa Bukit Lawangiin.

Mutta tulikin mutkia matkaan. Emme hypänneet bussiin vaan jäimme kolmeksi yöksi Banda Acheniin. Vaikka halusinkin nähdä tätä kaupunkia enemmän, mitä viime kerralla näin, olisin niin mieluusti hypännyt siihen bussiin.

Ystäväni sairastuminen turistiripuliin ja paikallisessa sairaalassa käynti pysäytti matkamme.

Paikallinen sairaala oli sokkeloinen ja yllättävän iso, ensiapuun emme olisi löytäneet ilman apua. Onneksemme henkilökunta oli ystävällistä ja valmiita auttamaan, vaikka aina sitä yhteistä kieltä ei ollut.

Vastaanottotiskiltä oli suora näkyvyys sairaalaan ja hoidettavien potilaiden sekaan, joka teki minut hieman vaivautuneeksi. Istua siinä, pienellä jakaralla ja odottaa pääsyä ystäväni luokse. Väistellä vierestä kannettavia paareja, joissa yhdessä makasi nuori poika, poika jonka tiesin jo yhdellä vilkaisulla tehneen lähempää tuttavuutta mopon ja asfaltin kanssa.

Meille tutuksi tulleet valkoiset käytävät odotuspenkkeineen ja lehtipinoineen oli täällä tuntematon käsite, ihmiset odottivat sairaalan ulkopuolella sisälle pääsyä ja kiirelliset tapaukset taidettiin suoraan kiikuttaa paareilla hoitoon. Ja me, ihonväri oli lippu ohi jonojen.

image67

Kun minut lopulta ohjattiin ystäväni luokse, hänet laitettiin tiputukseen ja hänelle annettiin myös suonensisäisesti lääkettä vatsan rauhoittamiseksi. Verikokeiden ottaminen ja tipan kiinnittäminen näytti näin ulkopuolisen silmin ihan ammattilaisen työltä.

Kun ystäväni olotila helpottui oli minun vuoroni jäädä sänkyyn makamaan. Pahoinvointia ja oksentelua. Ja niin koitti minun vuoroni olla sairaalassa potilaana. Tällä kertaa saavuimme sairaalaan illalla, joten emme päässetkään niin helposti sivuovista sisälle, kuten viime kerralla, mutta ihonvärimme oli taas lippu ohi jonojen.

Olen kiitollinen että pääsin nopeasti sisälle ja sain pussilisen lääkkeitä. Silti minua jäi vaivaamaan se, miten etulyöntiasemassa olenkaan. Ties kuinka monta naista lapsineen jäi ovien taakse odottamaan vuoroa, vuoroa jonka minä heiltä vein. Minä, rikkaana länsimaalaisena pitkitin jonkun tuskaa, jotain suurempaa vaivaa, kuin minun pahoinvointini. Tiedän, että en saisi ajatella asiaa sen enempää, maalaila kauhukuvia suljettujen silmieni taakse.

image68

Kolme päivää Banda Acehinssa romutti kaiken kauniin, mitä olin tästä paikasta sanonut. Tällä kertaa yövyimme keskustassa, hotellissa jonka olimme valinneet Lonely Planetista ilmastoinnin ja oman wc:n takia.

En tiedä johtuiko se siitä, että me molemmat olimme todellakin huonossa hapessa, vai siitä että uskonto johon en ole juurikaan tutustunut, kaikui kaiuttimista korviini aamusta iltaan. Uskonto joka tuo tietämättömyyttäni mieleeni itsemurhapommittajat. Kaduilla ihmiset olivat todella tökeröitä ja ruokakojujen pitäjät eivät houkutelleet meitä iloisella hymyllä syömään. Aikaisemmin kohtaamamme ihmiset keskustan ulkopuolella olivat aivan erilaisia, iloisia ja nauravia.

Mainokset

Matkalla paratiisiin

Panda Acehinsta jatkoimme matkaamme Pulau Wehille, saarelle jota on myös pieneksi paratiisiksi kehuttu.

Aluksi suunnittelimme kävelevämme reippaina bussiterminaalin, mutta laiskuus ja lattialla lojuvat rinkat muuttivat suunnitelmamme. Päätimme ottaa taksin, jota emme koskaan ottaneet. Hostellimme eteen ajoi becak, jonka kyytiin hyppäsimme ja nauraen jatkoimme matkaa satamaan. Becak poikkesi Jaavalla näkemistämme becakeista siten, että vaunu jossa matkustajat istuivat, sijaitsi mopon vasemmalla puolella, eikä mopon takana. Onneksi, näin pakokaasut eivät tulleet meidän naamallemme ja saimme nauttia maisemista.

Satamasta lähti Pulau Wehille nopeita ja hitaita laivoja ja valitsimme jälkimmäisen, joka lähti 45 minuuttia aikaisemmin, mitä saamissamme aikatauluissa oli mainittu. Laivamatka kesti pari tuntia ja maksoi 24500 IDR.

Pulau Wehin satamassa odotti lapsia, jotka olivat kiivenneet sataman rakenteisiin ja laivalla olevat miehet heittivät seteleitä mereen, joiden perään lapsen hyppäsivät.

Pulau Wehin satamassa odotti lapsia, jotka olivat kiivenneet sataman rakenteisiin ja laivalla olevat miehet heittivät seteleitä mereen, joiden perään lapsen hyppäsivät.

Perille päästyä jatkoimme matkaamme toiselle puolen saarta jo tutuksi tulleella becak kyydillä ja maisemat jotka matkan aikana näin, lumosi minut täysin. Syvän vihreä viidakko ja turkoosina välkkyvä meri, vapaana juoksentelevat apinat ja kämmenen kokoiset perhoset. Olin tullut pieneen paratiisiin, paratiisiin joka toi mieleeni Lombokin kiemurtelevat kadut.

Olimme taas varanneet etukäteen majapaikkamme Lumba Lumba nimisestä sukelluskeskuksesta, joka osottautui miellyttäväksi paikaksi. Huoneemme oli pieni mutta viihtyisä, katossa oleva tuuletin antoi vain pienen helpotuksen kuuman kostealle ilmalle. Majoitus maksoi 12€/2hlö, aamupala ei sisältynyt hintaan.

image66

Selamat pagi!

Matkamme Thaimaasta jatkui Sumatralle, joka on Indonesiasin suurin ja maailman kuudenneksi suurin saari. Lensimme Medaniin josta hankimme viisumit ja muutaman tunnin kuluuttua jatkoimme matkaa lentäen Banda Acehiin.

En tiennyt mitä meitä on vastassa, sillä vuoden 2004 tsunami pyyhki koko kaupungin maailmankartalta, ja sitä ennen siellä oli käyty armotonta sisällissotaa, sotaa joka kesti liki 30 vuotta. Rauhansopimus syntyi Martti Ahtisaaren johdolla puolivuotta tsunamin jälkeen.

Olin mielikuvissani luonut kaupungin paljaaksi ja karuksi, mutta päivänvalo paljasti minulle toiset, henkiin heränneet kasvot. Kaupunki ei mielestäni poikennut millään tavalla muista Indonesialaisista kaupungeista, joissa olen ollut. Sanoisinko että tuttua ja turvallista Indonesialaista laatua.

Aamupala 20000 IDR

Aamupala 20000 IDR

Yövyimme kaksi yötä Banda Acehissa, koska halusimme nähdä tsunamimuseon, joka oli tietenkin kiinni. Itseasiassa koko kaupunki oli keskipäivän autio ja hiljainen muutamissa warungeissa oli paikallisia naisia töissä ja siellä sun täällä hengailia pieniä porukoita, jotka koostuivat lähinnä nuorista pojista. Perjantai on muslimeilla uskonnon harjoittamiseen pyhitetty päivä, joka selitti kaupungin autiot kadut.

Asiasta tietämättöminä lähdimme aamulla pesettämään pyykkiä, mutta se oli vaikeampi juttu, mitä olimme oikein osanneet uskoa. Koko kaupunki oli autio ja liikkeiden ovissa roikkui isot munalukot merkkinä siitä, että paikka on suljettu.
Turhalta pyykkireissulta palatessamme huomasimme, että hostellin ovi oli teljetty kiinni, omistaja oli lähtenyt rukoilemaan ja palaisi vasta parin tunnin kuluttua. Olisiko hän lukinnut meidät sisälle, jos emme olisi aamulla lähteneet ulos?

image53

Thanks the world park

image

Kiitos & rauha

Kulutimme aikaa lähellä olevassa puistossa, jossa paikallinen utelias poika liittyi seuraamme. Ensiksi vaihvihkaa meitä katsellen ja takana kävellen. Myöhemmin hän jo käveli meidän kanssamme, kuin olisi kuulunut porukkaamme. Kadulta huutavat kaupustelijat hän hiljenti yhdellä käden huitaisulla. Emme voineet olla nauramatta, poika tuskin sanoi meille sanaakaan.

Kookospähkinä 5000 IDR

Kookospähkinä 5000 IDR

Hostellimme, Crystall Guesthousen varasimme jo etukäteen Agoda:n kautta, ja paikan päälle päästyä epätoivo otti vallan. Ei helkutti sentään mihin me oikein olemme tulleet. Nousimme rappusia pitkin toiseen kerrokseen, jossa omistaja esitteli peseytymistilat ja käytävän päässä olevan huoneemme. Hetken jo mietin, onko wc:n vieressä oleva peti se, jossa meidän on määrä nukkua. Onneksi ei ollut, mutta meille ei selvinnyt kuka siinä oikein nukkui.
Huoneemme oli aika läävä, tai kokon paikka oli aika kamala. Mutta meillä oli sentään talon paras huone, meillä oli ikkunat! Ja ilmastointi. Aamupalan piti sisältyä hintaa, mutta ei se kuulunutkaan. Emme lähteneet asiasta vänkäämään. Yöstä maksoimme noin 6€.

image50

image51

Seuraavana päivänä sitä taas katsoi maailmaa uusin silmin, ja huomasin ajatelleeni, että eihän tää nyt niin paha paikka ole. Nopeasti sitä vaan turtuu, olkoon ympäristö kullan tai paskan peitossa.

Panda Acehista jäi hyvä maku, olin kai varautunut todella mieltä järisyttävään paikaan ja yllätyin positiivisesti. Paikalliset olivat ystävällisiä, uteliaita mutta ujoja. Kaupungista jäi niin paljon näkemättä asioita, jotka olisin halunut nähdä. Ehkäpä pääsemme näkemään nekin, kun palaamme Pulau Wehiltä.