Sumatralta Balille

Viettämämme aika Sumatralla oli, noh ehkäpä jotain muuta, mitä olimme odottaneet. En tiedä vaikuttiko sairastelumme siihen, että emme saaneet Sumatrasta oikein mukavaa kuvaa vai oliko Sumatra oikeasti pieni pettymys. Vai kytikö takaraivossa paluu Balille niin voimakkaasti, että ei antanut Sumatralle oikein mahdollisuutta näyttää mahtiansa.

Paikat joissa kävimme olivat hienoja, toiset upeampia kuin toiset, mutta mitään suurta, sydäntä pysäyttävää en kohdannut. Kävin paikoissa jonne olisi kiva päästä takaisin, sitten joskus. En alkanut ajatuksissani työstämään uutta paluuta, kuten käytyäni ensimmäistä kertaa Balilla, silloin ajatuksissani ei pyörinyt mikään muu, kuin se, miten ja milloin pääsen takaisin.

Viimeisen yön Sumatralla vietimme Medanissa, jonne otimme Bukit Lawangista taas helppouden takia turistibussin. Medanissa aikamme kulutimme hotellilla, keräten voimia ja nauttia ylellisyydestä, kunnon suihkusta. Nälkä ajoi meidät illan hämärtyessä ulos ja kauhuksemme totesimme hintojen olevan aivan jotain muuta, mihin olimme jo kerinneet tottua.

Palatessamme takaisin hotellille kuulimme paukuntaa ja näimme kolme luotiliivein varustettua moottoripyöräilijää, en tiedä keitä he olivat ja mitä ne tekivät. Oliko heillä vain nallipyssyt vai oikeat aseet. Oli mitä oli, kadut he saivat hetkessä tyhjiksi. Ihmiset katosivat liikkeiden sisälle ja me siirryimme vieressä olevan auton taakse. Hetken kuluttua katu täyttyi taas ihmisistä, puheensorina oli kadonnut ja jäljellä oli hiljaisuus jonka rikkoi ohi ajava poliisiauto.

Medan - ruoka & juoma 41000 IDR

Medan – ruoka & juoma 41000 IDR

Medanista jatkoimme matkaamme Balille. Lentoliput olimme hankkineet jo Lake Toballa ollessamme, joka oli aikamoista säätöä. Guesthousimme nettiyhteys oli mitä oli, yritimme ja yritimme maksaa lippuja tuloksetta. Vitutti ja ankarasti. Onneksi kuulimme, että toisessa guesthousissa on parempi nettiyhteys, jolla onnistuimme ostamaan liput.

Lentolippujen hankinta oli hieman vaikeata, niin oli itse lentokin. Lähdimme Medanista ja teimme välilaskun Surabayassa, jonne oli vaikeuksia laskeutua rankan vesisateen takia. Kapteeni jo kuulutti yrittävänsä vielä viimeisen kerran ja jos ei onnistu, niin sitten suuntaamme kohti Jakartaa.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Pääsimme Balille ilman Jakartassa käyntiä. Hostelli josta olimme varanneet huoneen kahdeksi yöksi, tarjosi ilmaisen lentokenttäkuljetuksen, ah mitä luksusta.

Kuta

Kuta

Kuta kuuluu myös niihin paikkoihin joita sekä rakastaa että vihaa täydestä sydämestä. Kuta on paikka, jossa hoidetaan tarvittavat ostokset ja hengitetään ensimmäiset Balin tuoksut. Paikka jossa vain käydään, ei tunneta oloa levolliseksi, mieli halajaa jo muualle.

Heti Balille päästyä huomasi, että ne halvat ajat ovat ohitse, ellei oikeasti halua nähdä kunnolla vaivaa, löytääkseen halpaa ruokaa. Majoitusta tuskimpaa saa niillä hinnoilla mitä Sumartalla oli.

Matkalla Kutalta Lovinaan katselin maisemia, niin turvallisen tuttuja ja samalla niin uusia. Kuin kaikki olisi muuttunut ja silti mikään ei tuntunut muuttuvan. Ne kaikki kadut, temppelit, riisipellot ja liikenne. Tätä kannatti odottaa vuosi. Yksi helvetin pitkä vuosi. Olisin voinut itkeä onnesta, niin helpottunut ja onnellinen olin. Pääsin taas takaisin.

Kuta

Kuta

Ubudin kohdalla bussista jäi muut matkustajat pois ja olisin niin mieluusti jäänyt itsekkin. Mutta ei, meidän matkamme vie tällä kertaa vain Lovinaan, paikkaan jonne päästyä on turha lähteä enään minnekkään muualla. Vaikka sitä kuinka suunnittelee, että ollaan täällä vain tovi ja sitten jatketaan matkaa, niin ei.

Lovinan musta hiekkaranta näytti taas yhtä karulta kuin muistin, karulta ja kauniilta. Paikalta jossa aika pysähtyy, tuntee olevansa paikkassa josta ei olisi koskaan pitänyt lähteä pois.

Kuta

Kuta

Mainokset

Viidakko

Bukit Lawangiin tulimme vain orankien takia, oranssien karvapallojen joiden edessä minä, joka ei pahemmin elukoista pidä, olen aivan haltioissa lässyttäen kuin mikäkin mielipuoli.

image4

Ajan puutteen takia teimme vain päivätrekin viidakossa. Trekki oli mahtava kokemus, vaikka näimme vain kolme orankia. Kaksi aikuista ja yhden, ylisöpön pennun. Onneksi se ei tullut lähelleni, olisin muuten kaapannut sen kainaloon, pistänyt rinkkaan ja vienyt kotiin.

image8

Trekki kesti reilut 6 tuntia ja liikkuminen viidakossa oli paikoitellen vaikeata ja rankkaa. Aluksi minua harmitti se, että meillä ei ollut aikaa tehdä pidempää trekkiä, mutta päivän rämmittyä viidakossa mieli muuttui. Kosteus ja itikat, olisinko oikeasti jaksanut olla siellä sen viikon, mitä aluksi haaveilin? Yksi yö olisi vielä mennyt. Aikaisemmin olen tehnyt trekin Lombokissa, kiivennyt mt. Rinjanille ja se oli aivan mieletön kokemus, siellä se kuumuus ja kosteus oli vain hetkellistä, mitä ylemmäs menimme, sitä helpompi oli olla.

image5

Päivän päätteeksi laskimme traktorin sisärenkaista tehdyssä ”venessä” jokea pitkin alas. Viileä vesi kasteli meidät kokonaan, mutta se ei haitannut, se vain helpotti hikistä ja väsynyttä oloa. Maisemat joita matkalla näimme olivat aivan huikeita, laskea nyt jokea pitkin keskellä viidakkoa. En voinut muuta kuin hymyillä ja nauraa.

Uusia tuulia

Lake Tobalta oli aika lähteä. Paikka sai aikaan todella ristiriitaisia tunteita. Sitä inhosi ja samalla tuntui haikealta lähteä.

Tuk Tuk ei ollut mieleeni, ne tyhjät hotellit ja ravintolat loivat aavemaisen kuvan, kuin rutto olisi raivannut kaiken elävän, jättäen jälkeensä auringossa haalistuneet kyltit muistuttamaan siitä loistosta, mitä siellä joskus oli.

Kaduilla kulki muutamia turisteja ja harvat heistä jaksoivat hymyillä. Paikalliset sulautuivat samaan alakuloon ja sitkeimmät heistä jaksoivat huutaa peräämme, myyden sieniä tai pilveä. Se oletus, että turistit tulevat tänne vain huumeiden takia riepoi.

Itse Samosir saari oli kaunis ja olisin voinut jäädä vielä pariksi päiväksi. Vuokrata mopon ja kierrellä saarta uudestaan, ehkäpä tällä kertaa olisimme päässeet sille vesiputoukselle, jonka näimme jo tullessamme Tuk Tukiin. Mutta matkan on jatkuttava.

Jatkoimme matkaamme turistibussilla kohti pientä viidakkokylää. Kohentunut oloni toi hymyn kasvoilleni ja sain taas otteen siitä reissufiiliksestä, vaikka matka kestikin reilut 8 tuntia. Se fiilis, kun on matkalla kohti uutta ja tuntematonta. Sisällä velloaa lämpöisiä aaltoja ja teksi mieli nostaa kädet ilmaan, pyöriä kasvot kohti taivasta ja huutaa. Huutaa pelkästä onnesta.

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Turistibussi 160000 IDR/hlö

Bukit Lawang oli aivan uskomattoman ihana paikka. Kuin paratiisi ilman hiekkarantaa. Vihreä viidakko ja kylän halki kulkeva joki oli jotain uskomatonta, jotain mitä jaksoi katsoa ja katsoa.

Joen molemmin puolin oli turisteille rakennettu majapaikkoja ja ravintoloita, joista osa oli tyhjillään, mutta ne eivät huokuneet sitä surua ja kaiken hyvän loppua, mitä Tuk Tukissa.

Niin päivisin kuin iltaisin joki keräsi paikallisia peseytymään ja kuluttamaan aikaa. Joki,  joka paikka paikoin virtasi hiljaa ja toisaalla teki loivan mutkan antaen aalloille vauhtia.

image7

image

Yövyimme kaksi yötä Rainforest gueshousessa, joka oli halpa ja oikein viihtyisä paikka, henkilökunta oli iloista porukkaa, joilta löytyi heti kättelyssä se Indonesialainen huumori josta pidän. Kyky nauraa itselle ja muille, kyky nauraa aivan kaikelle.

75000 IDR/2 hlö

75000 IDR/2 hlö

Kuten Lake Toballa, täälläkin olisin vonut viettää pari päivää enemmän. Jotenkin se aika vain tuntuu vähenevän, vaikka reissun alussa tuntuu siltä, että aikaahan on vaikka kuinka paljon.

Mitä tapahtui?

Banda Acehinssa vietetyn komen yön jälkeen alkoi tuntua siltä, että on päästävä pois ja mahdollisimman nopeasti. Suunnitelmamme mennä seuraavaksi Bukit Lawangiin vaihtui Lake Tobaan.

Oloni ei ollut vielä kovin hyvä, mutta tarpeeksi hyvä jatkaaksemme matkaa. Yöbussilla Medaniin ja sieltä turistibussilla Parapatiin.

Medan - Amplas bus terminal

Medan – Amplas bus terminal

Lake Toba oli minulle pettymys. Kuin olisin haukannut kermakakusta palasen, mutta huomannut sen olevan styroksinen kakku, kakku johon kondiittori oli harjoitellut koristeiden tekoa. Makea kerman maku huulillani ei korvannut sitä pettymyksen tunnetta, jonka mauton ja suussa pyörivä styroksi jälkeensä jätti.

Kuten kaikkialla Indonesiassa, tulit sitten ulos dösästä, junasta tai lentokentältä, sinua on vastassa joukko kyytiä tarjoavia ihmisiä joita et jaksa yhtään. Sitä yrittää etsiä sivusilmällä rauhallista paikkaa jonne asettua, koota hiukan ajatuksia ja polttaa tupakan jos toisenkin. Sitkeimmät myyntimiehet seuraavat sinua kuin hai laivaa ja päätät hiljaa mielessäsi, että noilta et varmana kyytiä ota.

Olin jo varautunut siihen, että Parapatin satamassa on joukko ihmisiä ohjaamassa meitä oikeaan veneeseen, myymässä tai huutelemassa peräämme. Mutta ei. Koko satama vaikutti kuolleelta.

Batak house

Batak house

Batak house

Batak house

Tiesin sen, että Tuk Tuk ei ole enään siinä loistossa, missä se aikoinaan on ollut, mutta en todellakaan osannut kuvitella mitään sellaista, mikä meidät kohtasi. Koko paikka tuntui olevan autio, vieri vieressä oli tyhjiä, parhaat päivänsä nähneitä hotelleja ja hostelleja. Ravintolat ja kahvilat sulautuivat samaan hiljaisuuteen.

Siinä sitten rinkat selässä, väsyneinä 20 tunnin matkasta lähdimme etsimään mielekästä majapaikkaa. Ensimmäisessä paikassa meitä oli vastassa poika, joka esitteli silmät ummessa ja tajunta sumeena vapaana olevia huoneita. Ei tarvinnut kovinkaan montaa minuuttia miettiä mitä vastata.

Lopulta löysimme Liberta homestay:n joka osottautui todella ihanaksi paikaksi. Henkilökunta oli yhtä hymyä, hymyä joka tarttui myös minuun. Ilman tätä majapaikkaa emme olisi Lake Toballa olleet niin kauaa kuin olimme.

Aikamme Lake Toballa meni suurimmaksi osaksi oleiluun. Pahoinvointini palasi ja kokeilin paikallista, perinteistä juomaa joka hiukan helpotti oloani. Tosin ensimmäisellä kerralla join sen väärin ja seuraavana päivänä sain pienet torut ja uudet ohjeet siitä, miten juoma tulee juoda.

Loppua kohden oloni koheni ja pääsin taas siihen matkustamisen makuun, fiilikseen että on muutes pirun hienoa olla reissussa.

image

 

Rumah sakit

Aluksi olimme suunnitelleet menevämme Pulau Wehin jälkeen Takengonin ja Ketamben kautta Bukit Lawangiin, mutta päädyimme muuttamaan suunnitelmaamme, sillä aika ei näyttänyt riittävän aivan kaikkeen mitä olimme suunnitelleet näkevämme. Tiesimme sen, että liikkuminen Sumatralla on hidasta ja hankalaa, mutta jotenkin se ei vain suunnitteluvaiheessa iskeytynyt tajuntaamme täydellä voimalla. Joten päätimme, että otamme Banda Acehinista yöbussin Medaniin ja sieltä jatkaisimme matkaa Bukit Lawangiin.

Mutta tulikin mutkia matkaan. Emme hypänneet bussiin vaan jäimme kolmeksi yöksi Banda Acheniin. Vaikka halusinkin nähdä tätä kaupunkia enemmän, mitä viime kerralla näin, olisin niin mieluusti hypännyt siihen bussiin.

Ystäväni sairastuminen turistiripuliin ja paikallisessa sairaalassa käynti pysäytti matkamme.

Paikallinen sairaala oli sokkeloinen ja yllättävän iso, ensiapuun emme olisi löytäneet ilman apua. Onneksemme henkilökunta oli ystävällistä ja valmiita auttamaan, vaikka aina sitä yhteistä kieltä ei ollut.

Vastaanottotiskiltä oli suora näkyvyys sairaalaan ja hoidettavien potilaiden sekaan, joka teki minut hieman vaivautuneeksi. Istua siinä, pienellä jakaralla ja odottaa pääsyä ystäväni luokse. Väistellä vierestä kannettavia paareja, joissa yhdessä makasi nuori poika, poika jonka tiesin jo yhdellä vilkaisulla tehneen lähempää tuttavuutta mopon ja asfaltin kanssa.

Meille tutuksi tulleet valkoiset käytävät odotuspenkkeineen ja lehtipinoineen oli täällä tuntematon käsite, ihmiset odottivat sairaalan ulkopuolella sisälle pääsyä ja kiirelliset tapaukset taidettiin suoraan kiikuttaa paareilla hoitoon. Ja me, ihonväri oli lippu ohi jonojen.

image67

Kun minut lopulta ohjattiin ystäväni luokse, hänet laitettiin tiputukseen ja hänelle annettiin myös suonensisäisesti lääkettä vatsan rauhoittamiseksi. Verikokeiden ottaminen ja tipan kiinnittäminen näytti näin ulkopuolisen silmin ihan ammattilaisen työltä.

Kun ystäväni olotila helpottui oli minun vuoroni jäädä sänkyyn makamaan. Pahoinvointia ja oksentelua. Ja niin koitti minun vuoroni olla sairaalassa potilaana. Tällä kertaa saavuimme sairaalaan illalla, joten emme päässetkään niin helposti sivuovista sisälle, kuten viime kerralla, mutta ihonvärimme oli taas lippu ohi jonojen.

Olen kiitollinen että pääsin nopeasti sisälle ja sain pussilisen lääkkeitä. Silti minua jäi vaivaamaan se, miten etulyöntiasemassa olenkaan. Ties kuinka monta naista lapsineen jäi ovien taakse odottamaan vuoroa, vuoroa jonka minä heiltä vein. Minä, rikkaana länsimaalaisena pitkitin jonkun tuskaa, jotain suurempaa vaivaa, kuin minun pahoinvointini. Tiedän, että en saisi ajatella asiaa sen enempää, maalaila kauhukuvia suljettujen silmieni taakse.

image68

Kolme päivää Banda Acehinssa romutti kaiken kauniin, mitä olin tästä paikasta sanonut. Tällä kertaa yövyimme keskustassa, hotellissa jonka olimme valinneet Lonely Planetista ilmastoinnin ja oman wc:n takia.

En tiedä johtuiko se siitä, että me molemmat olimme todellakin huonossa hapessa, vai siitä että uskonto johon en ole juurikaan tutustunut, kaikui kaiuttimista korviini aamusta iltaan. Uskonto joka tuo tietämättömyyttäni mieleeni itsemurhapommittajat. Kaduilla ihmiset olivat todella tökeröitä ja ruokakojujen pitäjät eivät houkutelleet meitä iloisella hymyllä syömään. Aikaisemmin kohtaamamme ihmiset keskustan ulkopuolella olivat aivan erilaisia, iloisia ja nauravia.

Tutkimusmatkalla

Saarella oli hiljaista, suurin osa ihmisistä oli tullut tänne sukeltamaan ja niin olimme mekin.

Gapang Beach

Gapang Beach

Tekemäni kaksi sukellusta olivat onnistuneita ja mukavia. Viimeksi sukelsin vajaat kaksi vuotta siten, joten ilmassa oli hiukan pelkoa siitä, mitä tulevan piti. Viime sukellukselta oli jäänyt paskahko maku, huonon oppaan ja parin takia, jotka sukelsivat liian nopeasti ja minulle jäi vain tehtäväksi pysyä heidän perässä.

Sukellusoppaamme sai oloni heti turvalliseksi ja pelko hävisi, tietenkin asiaan kuuluva jännitys vatsanpohjassa säilyi, kunnes hyppäsin veneestä mereen. Nautin sukelluksista todella paljon, etenimme hitaasti ja rauhallisesti. Oppaamme näytti sukelluksien aikana vastaantulevat kalat käsimerkein, joista joitakin olimme käyneet läpi ennen sukellusta. Aivan uskomattomat hienot sukellukset, sanoisinko että elämäni parhaimmat. Ei ehkä kalojen ja korallien takia, vaan sen turvallisuuden tunteen takia.

Muutenkin koko Lumba Lumba sukelluskeskus näytti hoitavan sukellukset oikein mallikkaasti, välineiden huolto ja pesu, tavaroiden säilytys ja tyhjien pullojen täyttö, todella järjestelmällistä. Sukellusten jälkeen päätimme tutkia saarta mopolla ja tutkimusmatkamme jäi vähän lyhyeksi. Vuokraamamme mopo kun ei ollut järin luotettava menopeli, ensimmäisen jyrkän mäen jälkeen se sanoi sopimuksensa hetkellisesti irti ja me saatiin katsella saarta jalan.

image58

Eksyimme hieman, mutta löysimme lopuksi vesiputoukselle, jonka molemmat halusivat nähdä. Vesiputoukselle pääsy oli mielenkiintoista, isojen kivien yli kiipeämistä ja viidakossa rämpimistä. Lopuksi päästyämme perille, seisoa pönötimme hetken vesiputouksen juurella, katselimme paikallisia lapsia jotka leikkivät siellä, ja käännyimme pois. Itselle vesiputous oli pieni pettymys, odotin jotain suurempaa.

image64

image60

Aika saarella kului nopeasti, mutta pidemmän päälle olisin siellä varmaankin tylsistynyt. Jotenkin minuun ei kolahda se, että maataan päivästä toiseen riippumatossa ja annetaan auringon pehmentää aivot ja siinä sivussa kadotetaan ajantaju.

Matkalla paratiisiin

Panda Acehinsta jatkoimme matkaamme Pulau Wehille, saarelle jota on myös pieneksi paratiisiksi kehuttu.

Aluksi suunnittelimme kävelevämme reippaina bussiterminaalin, mutta laiskuus ja lattialla lojuvat rinkat muuttivat suunnitelmamme. Päätimme ottaa taksin, jota emme koskaan ottaneet. Hostellimme eteen ajoi becak, jonka kyytiin hyppäsimme ja nauraen jatkoimme matkaa satamaan. Becak poikkesi Jaavalla näkemistämme becakeista siten, että vaunu jossa matkustajat istuivat, sijaitsi mopon vasemmalla puolella, eikä mopon takana. Onneksi, näin pakokaasut eivät tulleet meidän naamallemme ja saimme nauttia maisemista.

Satamasta lähti Pulau Wehille nopeita ja hitaita laivoja ja valitsimme jälkimmäisen, joka lähti 45 minuuttia aikaisemmin, mitä saamissamme aikatauluissa oli mainittu. Laivamatka kesti pari tuntia ja maksoi 24500 IDR.

Pulau Wehin satamassa odotti lapsia, jotka olivat kiivenneet sataman rakenteisiin ja laivalla olevat miehet heittivät seteleitä mereen, joiden perään lapsen hyppäsivät.

Pulau Wehin satamassa odotti lapsia, jotka olivat kiivenneet sataman rakenteisiin ja laivalla olevat miehet heittivät seteleitä mereen, joiden perään lapsen hyppäsivät.

Perille päästyä jatkoimme matkaamme toiselle puolen saarta jo tutuksi tulleella becak kyydillä ja maisemat jotka matkan aikana näin, lumosi minut täysin. Syvän vihreä viidakko ja turkoosina välkkyvä meri, vapaana juoksentelevat apinat ja kämmenen kokoiset perhoset. Olin tullut pieneen paratiisiin, paratiisiin joka toi mieleeni Lombokin kiemurtelevat kadut.

Olimme taas varanneet etukäteen majapaikkamme Lumba Lumba nimisestä sukelluskeskuksesta, joka osottautui miellyttäväksi paikaksi. Huoneemme oli pieni mutta viihtyisä, katossa oleva tuuletin antoi vain pienen helpotuksen kuuman kostealle ilmalle. Majoitus maksoi 12€/2hlö, aamupala ei sisältynyt hintaan.

image66

Selamat pagi!

Matkamme Thaimaasta jatkui Sumatralle, joka on Indonesiasin suurin ja maailman kuudenneksi suurin saari. Lensimme Medaniin josta hankimme viisumit ja muutaman tunnin kuluuttua jatkoimme matkaa lentäen Banda Acehiin.

En tiennyt mitä meitä on vastassa, sillä vuoden 2004 tsunami pyyhki koko kaupungin maailmankartalta, ja sitä ennen siellä oli käyty armotonta sisällissotaa, sotaa joka kesti liki 30 vuotta. Rauhansopimus syntyi Martti Ahtisaaren johdolla puolivuotta tsunamin jälkeen.

Olin mielikuvissani luonut kaupungin paljaaksi ja karuksi, mutta päivänvalo paljasti minulle toiset, henkiin heränneet kasvot. Kaupunki ei mielestäni poikennut millään tavalla muista Indonesialaisista kaupungeista, joissa olen ollut. Sanoisinko että tuttua ja turvallista Indonesialaista laatua.

Aamupala 20000 IDR

Aamupala 20000 IDR

Yövyimme kaksi yötä Banda Acehissa, koska halusimme nähdä tsunamimuseon, joka oli tietenkin kiinni. Itseasiassa koko kaupunki oli keskipäivän autio ja hiljainen muutamissa warungeissa oli paikallisia naisia töissä ja siellä sun täällä hengailia pieniä porukoita, jotka koostuivat lähinnä nuorista pojista. Perjantai on muslimeilla uskonnon harjoittamiseen pyhitetty päivä, joka selitti kaupungin autiot kadut.

Asiasta tietämättöminä lähdimme aamulla pesettämään pyykkiä, mutta se oli vaikeampi juttu, mitä olimme oikein osanneet uskoa. Koko kaupunki oli autio ja liikkeiden ovissa roikkui isot munalukot merkkinä siitä, että paikka on suljettu.
Turhalta pyykkireissulta palatessamme huomasimme, että hostellin ovi oli teljetty kiinni, omistaja oli lähtenyt rukoilemaan ja palaisi vasta parin tunnin kuluttua. Olisiko hän lukinnut meidät sisälle, jos emme olisi aamulla lähteneet ulos?

image53

Thanks the world park

image

Kiitos & rauha

Kulutimme aikaa lähellä olevassa puistossa, jossa paikallinen utelias poika liittyi seuraamme. Ensiksi vaihvihkaa meitä katsellen ja takana kävellen. Myöhemmin hän jo käveli meidän kanssamme, kuin olisi kuulunut porukkaamme. Kadulta huutavat kaupustelijat hän hiljenti yhdellä käden huitaisulla. Emme voineet olla nauramatta, poika tuskin sanoi meille sanaakaan.

Kookospähkinä 5000 IDR

Kookospähkinä 5000 IDR

Hostellimme, Crystall Guesthousen varasimme jo etukäteen Agoda:n kautta, ja paikan päälle päästyä epätoivo otti vallan. Ei helkutti sentään mihin me oikein olemme tulleet. Nousimme rappusia pitkin toiseen kerrokseen, jossa omistaja esitteli peseytymistilat ja käytävän päässä olevan huoneemme. Hetken jo mietin, onko wc:n vieressä oleva peti se, jossa meidän on määrä nukkua. Onneksi ei ollut, mutta meille ei selvinnyt kuka siinä oikein nukkui.
Huoneemme oli aika läävä, tai kokon paikka oli aika kamala. Mutta meillä oli sentään talon paras huone, meillä oli ikkunat! Ja ilmastointi. Aamupalan piti sisältyä hintaa, mutta ei se kuulunutkaan. Emme lähteneet asiasta vänkäämään. Yöstä maksoimme noin 6€.

image50

image51

Seuraavana päivänä sitä taas katsoi maailmaa uusin silmin, ja huomasin ajatelleeni, että eihän tää nyt niin paha paikka ole. Nopeasti sitä vaan turtuu, olkoon ympäristö kullan tai paskan peitossa.

Panda Acehista jäi hyvä maku, olin kai varautunut todella mieltä järisyttävään paikaan ja yllätyin positiivisesti. Paikalliset olivat ystävällisiä, uteliaita mutta ujoja. Kaupungista jäi niin paljon näkemättä asioita, jotka olisin halunut nähdä. Ehkäpä pääsemme näkemään nekin, kun palaamme Pulau Wehiltä.