Tea for one

Aamun hälinä oli hävinnyt päivän vaihtuessa illaksi. Kahvila oli muuttunut juottolaksi jossa minä istuin yksin, pehmeällä ja leveällä nojatuolilla. Viereisellä penkillä ei ollut ketään. Aamulla siinä oli istunut ryhdikkään ylpeästi rinkkani, joka ei ollut vielä saanut kolhuja.

Nyt siinä oli vain tyhkä kangas, joka näytti tummemmalta mitä aamulla. Jotenkin koko paikka tuntui ränsistyneemmältä kun tiskin takana ei ollut iloisia tätejä tarjoilemassa croisantteja marmeladilla ja ilmassa ei tuoksunut cappuccino.

Nostelin teepussia mukissa ylös ja alas, kuin kalastaja joka yrittää huijata särkiä. Noita järvien suurimpia kusettajia.

En tiedä miksi olin taas samaan paikkaan tullut. Samaan, jossa olin aamulla pistäytyt. Paikkaan, josta kuolemattomasta oli tullut kuolevainen. Se oli puolivälissä. Sieltä mistä tulin ja sinne minne olin menossa.

Ja minä en tiennyt olinko minä missä. Puolivälissä vai lopussa. Tiesin vain sen, että yksi yö ja sitten olisin kotona.

Madrid tuntui tukehduttavan minut. Jokainen katu, jokainen korkeuksiin kohoava rakennus tuntui painavan minut maata vasten ja minä yritin pysyä pystyssä. Yhden pitkän ja yksinäisen päivän. Vain yhden. Onneksi. Enempään en olisi kyennyt.

Hengittäminen sattui. Kuin rinnassani olisi ollut tulipallo. Se poltti ja kirveli. Pisti minut vaikeroimaan. Olin kuin kiemurteleva käärme. Etsien sitä asentoa, jossa olisi hyvä olla. Mutta mikään ei tuntunut hyvältä.

Valojen sammutua romahdin omaan sänkyyni ja kastelin tyynyn märäksi sammaleeksi, josta aamulla olisi voinut janon sammuttaa.


Katsoin ikkunasta ulos. Näin puita ja puita. En tiedä olinko oikeasti onnellinen niistä helvetin puista, jotka kasvoi hetki hetkeltä suuremmaksi ja suuremmaksi. Vai olinko vain onnellinen siitä, että olin kohta kotona.

Muistan miten viime kerralla kotiinpaluu pelotti, se oli kuin painajainen jota ei ollut. Kunnes yön pimeys otti sinut syliin ja tuuditti epäsuloisten sävelmien tahdittamama hellään uneen.

Muistan, miten seisoin keskellä Kampin kauppakeskusta ja ihmiset vilisivät ohitseni. Tuntui, kuin en olisi ollut olemassa. Olin vain ilmaa ja ihmiset kävelivät päälleni. Minä olin olemassa, mutta en ollut.

Seisoin keskellä käytävää ja haukoin henkeä, yritin saada happea, mutta en saanut. Tuntui kuin tukehtuisin. Olisin halunut vajota istumaan lattialle ja itkeä. Huutaa silmät punaisina, että minä olen tässä. Minä olen tässä. Minä en ole ilmaa. Minä olen tässä.

Minua ei ollut ollemassa vuoteen ja nyt kun tulin takaisin, kaiken piti olla kuin ennenkin.

Minun piti hypätä junaan, jossa ensimmäinen vaunu sujahti ohitseni. Kolmas ja neljäskin.

Minun piti hypätä. Olisin ollut luuseri. Se lapsi, jota nälvitään välitunnilla. Se, joka ei osannut mitään.

Mutta kukaan ei ojentanut kättä, avannut junan ikkunaa ja huutanut, tule seuraavalla. Me odotamme.

Ja taas olin kotona. Turvassa.
En jaksanut edes haukkoa henkeä.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s