El Café es para mayores

Istuin bussissa kohti Madridia. Olin jännittynyt ja samalla niin huojentunut, onnesta soikeana ja elämästä sekaisin.

Katselin hiljalleen eteeni avautuvaa kaupunkia ja olin ihmeissäni. Hiukan peloissani. Se näytti niin isolta. Mitä jos minä eksyn sinne? Mitä jos hukun, häviän väen paljouteen? Otsa ikkunaruutuun liimautuneena katselin uteliaan pelokkaana taloja, jotka hiljalleen kasvoivat monstereiksi.

Mutta minä olisin turvassa.

Minä en pelännyt mitään. Enkelini kulki rinnallani pitäen silmällä kaikkea, mitä ympärillämme tapahtui. Hän oli valmiina hyökkäämään, valmiina puolustamaan, jos joku olisi meidän kimppuumme hyökännyt. Jos joku olisi reppuni minulta anastanut.

Hän oli kuin talon edessä vahtia pitävä koira, presidentinlinnan edessä seisova vartija.

Minulla oli fiilis, kuin olisin ollut lapsi ja hän minun lapsenvahtini. Minä olin lapsi vieraassa maassa. Kaupungissa, jossa hän oli elämästä vuosia viettänyt. Hän tunsi jokaisen kadun, jokaisen taskuvarkaan ja heidän jokaisen ilmeensä. Heidän tapansa toimia. Heidän tapansa iskeä viattoman ja huolettoman tursitin kimppuun.

Turistin.

Sitä minä olin, mutta en halunut olla. En halunut kulkea pelon vallassa, en halunut kaksinkäsin pitää laukustani kiinni ja kurkkia olkani yli. Minä halusin mennä ja tulla. Elää ja olla osa elämää. Minä en osannut pelätä, en osannut olla varpaillani. Vaikka minun olisi ehkä pitänyt.

Minun olisi pitänut olla tyytyväinen vartijasta, tuosta suojelijastani, joka näkymättömän kilven turvin päivämme pelasti. Enkelin, joka vartioi jokaista askelmaani.

Mutta en ollut. Tunsin itseni tyhmäksi. Lapseksi, joka ei osannut ylittää tietä oikein. Lapseksi, joka ei saanut mennä yksin pihalle.

Elämästä oli tullut näytelmä, jossa roolit jaettiin minulta kysymättä. Hän oli minun oppaani ja minä turisti. En minä tätä halunut, enhän minä edes vuoroanojani osannut. Sanoja, jotka hän oli ulkoa opetellut.


Viimeisenä aamuna alaovi pamahti kiinni rumalla ja vihaisella äänellä. Äänellä, joka teki minusta kuuron.

Enkeli hyppäsi taksiin ja minä suuntasin askeleeni kohti metroa. Tuntui kuin maailma olisi rähjähtänyt. Taivas tippunut niskaani ja linnut putoilleet taivaalta. Värit hävinneet ja tuuli yltynyt. Aika kulki ja minä en.

Metron ikkuna paljasti norot kasvoillani. Puristin kaksin käsin kaidetta, joka piti minut pystyssä. Pelkäsin että voimani eivät riitä. Pelkäsin luhistuvani maahan. Ihmisten tallattavaksi, kiireisten askelten murjomaksi.

Ja minä kun olin oppinut hengittämään. Miksei kukaan kertonut, että liian kuuma ilma polttaa keuhkot?

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s