Anteeksi, mitä sanoittekaan?

Levitin kartan pöydälle, jonka toisella puolella ikäiseni mies katsoi minua ruskeilla silmilläänsä. Poskissa oli hento puna, joka kasvoi hiljalleen, mutta varmasti kohti korvia. Hänen olemuksestaansa oli aistittavissa se, että hän ei ymmärtänyt sanakaan, mitä olin hänelle sanonut.

Yritin uudelleen. Hitaasti ja selkeästi. Niin selkeästi kun vain kykenin.

-Missä voin pestä pyykkini?

Tartuin peukalolla ja etusormellani paitaani kiinni ja kysyin uudelleen. Hiukan yksinkertaisemmin. Hitaasti ja kärsivällisesti.

-Pestä vaatteet? Pestä? Vaatteet? Paita? Puhdistaa?

Osoitin hänen selkänsä takan olevaa pesukonetta kysyvällä katseella. Ja hän tuijotti minua vielä kysyvämmällä takaisin.

Ei. Hän ei ymmärtänyt sanaakaan. Ja minä en ymmärtänyt häntä. Osasin Espanjaksi vain muutaman sanan ja ne eivät olleet soveliaita tähän tilaanteeseen.

Suljin silmäni ja mietin, että antaa olla. Voinhan suihkussa pestä muutaman paidan, kuten olen tähän asti tehnyt. No problem.

Mies katsoi minua. Tuntui, että hän ei nähnyt hostellin aulassa mitään muuta kuin minut. Ja niillä pelokkaan uteilliailla silmillä hän tapitti minua, odottaen tuomiota. Käännänkö hänelle selkäni ja poistun omaan huoneeseeni kartta tiukasti käsissäni, vai avaisinko suuni uudelleen ja päästäisin ilmaan uusia kysymyksiä.

En tiennyt mitä olisin tehnyt. Rikonko hiljaisuuden vai en. Poistunko paikalta vai yritänkö vielä uudelleen.

En tiennyt, oliko tiskin takana seisova pesukone rikki vai ei. Oliko se pelkkä koriste. Vai oliko se ainoastaan henkilökunnan käytössä.

Kaupungin ainoa pesula, jonne olin aikaisemmin saanut ohjeet sijaistsi niin kaukana, että se ei ollut muutaman paidan arvoinen reissu.

Suoristin hiukan jo ryppyistä karttaani. Sivelin sitä, kuin juuri pedattua sänkyä.

Kuulin miten mies nielaisi. Sen voima tuntui helistävän ikkunoita. Minua kadutti. Miksi olinkaan alkanut kiusaamaan tuota mies parkaa. Miksi?

-Posti. Kirje. Paketti. Viesti.

Kädet heiluivat miehen pään ympärillä, kuin huonossa komediassa jossa Espanjalaisista esitetään hassun hauskaa parodiaa. Hän ei kyennyt sanomaan muuta kuin, No entiendo! No entiendo!

Se oli kuin loitsu, huono sellainen. Minä en kadonnut minnekkään. En edes muuttunut pienemmäksi.

img_2638

Uskon, että elämään astuu henkilöitä juuri oikeaan aikaan. Joidenkin on määrä kulkea rinnallasi ikuisesti ja toisten vain hetken. Ja tuo nainen, korkeisiin korkoihin sonnustautunut nainen vieraili elämässäni vain muutaman minuutin. Mutta helvetin tärkeiden sellaisten.

Hänellä oli lahja, hän kykeni puhumaan kielillä. Espanjalla sekä Englannilla. Mikä taivaanlahja hän oikein olikaan.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s